Hyppää pääsisältöön

Harmosuolaheinämittarin kauneudesta

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Olen viettänyt aikaani muutaman viikon pöpelikössä – pikkuruisessa viiden talon kylässä – ja yrittänyt kirjoittaa kirjaa. Palaan piakkoin jatkamaan. Ennen paluuta on kuitenkin käytävä kirjastossa hankkimassa muutama hyönteis- ja perhoskirja, jotta saan elämääni vähän enemmän jäsennettyä. Olen nimittäin kirjoittamisen sijaan tuhlannut aikaani miettien perhosia ja sitä, miten vähän tällainen umpiurbaani ihminen luonnonympäristöään tuntee.

Kun menen aamukahville ulos, on ovessani joka aamu kuin liimautuneina jokunen yöperhonen. Tunnistan päivällä nurmikollani liihottelevista perhosista suurimman osan: amiraaliperhoset ovat joukolla kiinnostuneita oven eteen varisseista omenoista, ja silloin tällöin pihaa kaunistaa yksinäinen suruvaippa, joka on mielestäni yksi kauneimmista.

Ovessa tuntikausia jököttävät pienemmät ja vaatimattomammat perhoset ovat paljon vaikeampia. En ollut aiemmin kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, mutta kerran vahingossa ryhdyin tutkailemaan yhtä samassa paikassa viihtyvää perhosta, jota oven kolisuttelu ei tuntunut häiritsevän lainkaan. Se viihtyi paikallaan varhaisesta aamusta aina puoleenpäivään saakka. Sain siis tarkastella sitä kaikessa rauhassa ja otin siitä useamman valokuvankin. Erään Facebook-kaverini avulla sain sen tunnistettuakin: se oli harmosuolaheinämittari.

Tiedän sen lepäävän päivät teeskennellen olevansa kuollut lehti.

Nyt käyn oveni tarkkaan läpi joka aamu. Lajit vaihtuvat aika usein. Harmosuolaheinämittarin lisäksi lempilajieni joukkoon on liittynyt tammilovimittari. Sen verran olen googletellut, että tiedän sen lepäävän päivät teeskennellen olevansa kuollut lehti. Yhtenä aamuna ulkohuussissa sellainen lennähti paidanhihaani, eikä lähtenyt millään pois. Tuntui aika hauskalta, että siinä se nyt esittää hihassani kuollutta lehteä.

Olen aika addiktiivinen ihmistyyppi, ja kun sattumalta innostun jostain, saatan alkaa harrastaa aihetta liiankin ahkerasti, toisinaan pakkomielteenomaisesti. Vaikka aionkin hankkia nyt jonkin verran tietoa yöperhosten maailmasta, olen päättänyt pitää itseni kurissa ja opiskella seuraavan muutaman viikon aika vain pari uutta lajia. Jos alkaisin vanhenevana miehenä harrastaa perhosia, olisi urakka liian iso: pelkästään mittareita tunnetaan 26 000 lajia.

Yksikin tunnistettu perhonen antaa yllättävän paljon iloa. Kun olin saanut harmosuolaheinämittarin tunnistettua, oli hauska havaita muutaman välipäivän jälkeen uuden yksilön lepo ovessani. Mennessäni aamukahville ajattelin mielessäni: ”Kas, harmosuolaheinämittari on palannut.” Tunsin tunnistamisen iloa ja vähän ylpeyttäkin siitä. Ei minun ystävistäni varmaan kukaan tunnistaisi harmosuolaheinämittaria.

Aloin myös pohtia perhosten estetiikkaa. Miksi näyttävän näköiset ja runsaskoristeiset päiväperhoset tuntuvat kauniimmilta kuin väritykseltään vaatimattomat ja paikallaan jököttävät yöperhoset?

Kyseessä on samanlainen ilmiö kuin taiteen kanssa. Kun tietää enemmän ja on katsonut enemmän ja oppinut tarkentamaan katsettaan, alkaa löytää nyansseja uudella tavalla.

Luulen, että kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin taiteen kanssa. Kun tietää enemmän ja on katsonut enemmän ja oppinut myös tarkentamaan katsettaan, alkaa löytää nyansseja aivan uudella tavalla. Useimmat päiväperhoset ovat kuvioiltaan sellaisia, että niiden kaksijakoinen symmetrisyys on varsin selkeä. Harmosuolaheinämittarissa sen kaksi viivaa – toinen paksumpi ja toinen paljon hennompi kulkevat yhtenäisesti siiven kärjestä toiseen, koska sen ruumis on siipien alapuolella näkymättömissä. Maallikko kun olen, uskallan sanoa sen muodon muistuttavan riippuliidintä. Ensin se ei tuntunut oikein kauniilta. Luulen tämän johtuvan siitä, ettei se vastaa sitä kliseistä perhostyyppiä, jota esimerkiksi lapsuuteni kansakoulun piirustustunneilla yritettiin opettajan johdolla hahmottaa. Sitä on siis aika varhain jo oppinut sen, miltä oikean perhosen pitää konventionaalisessa mielessä näyttää. Olisi ollut varmaankin aika radikaalia piirrellä Porvoon vahaliiduilla ruskeanharmaita yöperhosia siivet supussa.

Piirsin ilmapallonmyyjälle tuolloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut.

Tätä kahvilla pohdittuani ajauduin myöhemmin toisen mukin akana miettimään sitä vastuuta, joka kuvismaikoilla todellisuudessa on sen suhteen, miten lapsi oppi maailmaa hahmottamaan ja sitä kuvaamaan ja lopulta epäilemättä arvottamaankin. Oppii sen, miltä asioiden ikään kuin tulee näyttää. Olen itse asiassa vieläkin vihainen kansakoulun luokanopettajalleni. Hän moitti minua siitä, että piirsin ilmapallonmyyjälle tuolloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. ”Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja”, hän totesi tylysti. ”Turhaa erikoisuudentavoittelua.”
Toinen esteettinen ulottuvuus ja innostus tulee sanoista. Kuusikymppisenäkin voi oppia aivan uuden sanojen maailman. Osa siitä on silkkaa runoa. Pelkkiä mittareitakin on vaikka millä mitalla, ja kaikki sanat ovat minulle uusia: ahdepikkumittari, harmopaatsamamittari, jänönvihmamittari, kaunovarpumittari, korpivarjomittari…

Odottelen jo paluuta ulko-oveni luokse. Mutta mitenkähän saan sen kirjani kirjoitettua?

Kommentit
  • Avaruusromua: Ne oli suunniteltu muuttuvaan maailmaan

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi.

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi. Niiden ei ollut tarkoitus olla ikuisia, vaan niiden rooli oli väistyä, kun tilalle tulisi jotakin uudempaa ja ehkä parempaa. Ne ovat värikkäitä ja sulavasti muotoiltuja tuoleja 1960-luvun alusta. Punainen, keltainen ja sininen. Edessä matala pöytä. Värikkäiden huonekalujen yläpuolella kuvassa lukee suurilla valkoisilla kirjaimilla: Optimistic Modernism. Optimistista modernismia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Asterix opettaa latinaa

    Asterix-kirjoja lukemalla voi suorastaan sivistyä.

    Asterix seikkailee -sarjakuvat perustuvat löyhästi Julius Caesarin jo ennen ajanlaskua kirjoittamiin Gallian sota -teoksien tapahtumiin.

  • Miksi opettelisin ranskaa?

    Ranskan kielen osaamisesta on paljon hyötyä ja iloa.

    Kaksikielisessä Suomessa saattaa tuntua ylivoimaiselta, että pitäisi vielä jaksaa opiskella useampia vieraita kieliä. Ranskalla on vaikean kielen maine. Ja mihin sitä edes nykyään tarvitsee? Englanti vaikuttaa välttämättömältä yleiskieleltä, jota kaikkien pitää osata, ja jolla pärjää missä vaan.

  • Avaruusromua: Mene ulos ja etsi hevosvaunut!

    Etsi hevosvaunujen ajaja! Miksi? Mihin tämä liittyy?

    Näin neuvottiin nuorta kirjailijanalkua 1800-luvun Pariisissa. Guy De Maupassant kysyi vanhemmalta kirjailijakollegalta neuvoa kirjoittamiseen. Miten minusta tulisi kirjailija? Miten opin kirjoittamaan? Kirjoittamaan niin, että se kiinnostaa lukijoita? Mene ulos. Mene Pariisin kaduille. Etsi hevosvaunujen ajaja, neuvoi vanhempi kirjailija. Miksi? Mihin tämä liittyy? Avaruusromussa uutta suomalaista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri