Hyppää pääsisältöön

”Kerrankin tässä draamassa on kohtaus, jota minun ei tarvitse itse ohjata” – Torsti Lehtisen muistoja Kalle Holmbergistä

Kalle Holmberg ja Torsti Lehtinen
Kalle Holmberg ja Torsti Lehtinen pyhiinvaellusmatkalla Athoksella. Kuva on koostettu kahdesta erillisestä kuvasta. Kalle Holmberg ja Torsti Lehtinen kulttuuricocktail

Ohjaaja Kalle Holmbergin kuolema on järkyttänyt tällä viikolla teatterikenttää. Holmberg tunnettiin myös esitelmöitsijänä ja julkisena keskustelijana, jolle Dostojevskin romaanit ja ortodoksinen uskonto olivat tärkeitä teemoja. KulttuuriCocktailin haastattelussa Holmbergiä muistelee hänen ystävänsä, filosofi ja kirjailija Torsti Lehtinen.

KulttuuriCocktail: Teidät kaksi nähtiin usein kävelemässä Hietaniemen hautausmaalla. Mistä hautausmaakävelynne saivat alkunsa?

Torsti Lehtinen: Me tutustuimme alunperin Valamon luostarissa 30 vuotta sitten. Olimme siellä usein samaan aikaan pitämässä esitelmiä ja keskustelutilaisuuksia. Sanottavaa taiteesta ja uskonnosta kertyi kuitenkin niin paljon, että päätimme jatkaa keskusteluja Valamon ulkopuolella. Hautausmaat osoittautuivat hyviksi paikoiksi, koska samalla pystyimme etsimään hautakivistä kiinnostavien taiteilijoiden tai tuntemiemme ihmisten nimiä ja pitämään pienoisluentoja siinä samalla vaikkapa Maiju Lassilasta ja Tito Collianderista – molemmat meille tärkeitä kirjailijoita. Kalle muisti aina tehdä ristinmerkin hautausmaan portilla ja kumartua puolestaan poistuessaan. Hän todella kunnioitti ortodoksisia traditioita. Minä usein hajamielisyyksissäni unohdin tehdä ristinmerkit...

KC: Mikä suhde Holmbergilla oli Valamoon?

TL
: Se oli ainoa paikka, jonne hän viimeisellä käynnilläni Terhokodissa sanoi ikävöivänsä. Ei kotiinsa Töölön Tunturikadulle tai kesäpaikkaansa Ruovedelle. Valamoon hän sanoi pian pääsevänsä, vaimonsa viereen.

KC: Millaiset välit teillä oli?

TL
: Olemme ystävät ja uskonveljet. Puhun hänestä uskonveljenä preesensissä: hän on. Uskonnollisuus tai usko ei hänen tapauksessaan kuitenkaan tarkoittanut tiukkapipoisuutta. Kalle kaihtoi kaikkea tekopyhyyttä. Hän kunnioitti elämän ja kuoleman mysteeriä, mutta suhtautui asioihin viimeiseen asti huumorilla. Hänen huumorintajuaan kuvaa hyvin hänen lausahduksensa, kun näimme viimeisen kerran: ”Kerrankin tässä draamassa on kohtaus, jota minun ei tarvitse itse ohjata.”

KC: Miten kuvailisit muuten Holmbergin huumorintajua?

TL: Kerran pääsiäisyönä Uspenskin katedraalissa oli meneillään seremonia, jossa lausutaan kovalla äänellä tervehdystä eri kielillä. Siinähän aina todetaan, että "Totisesti nousi". Kun tätä vuorotervehdystä oli käyty läpi jo 15 kielellä, Kalle yhtäkkiä kysyi minulta, että mitähän tuo Jeesuksen ylösnouseminen olisi Stadin slangiksi. Minä vastasin, että "Kristus dyykkas ylös gravarista". Kalle jatkoi, että mitä siihen vastatataan? Vastasin tähän todellisuudessa jotain epäkorrektimpaa, mutta sillä ajatuksella, että taatusti dyykkas. Jouduimme pyhän riemun valtaan ja hakkasimme toisiamme selkään, kun nauratti niin. Hän inhosi kaikkea tekopyhyyttä ja käytti värikästä kieltä. Hän saattoi hiiltyä hetkessä, mutta toisaalta myös leppyi nopeasti.

KC: Palataan takaisin ortodoksiseen uskoon ja uskonveljeyteenne...

TL
: Kyllä. Me molemmat koemme jumaluuden suurena salaisuutena. Kukaan ei voi vangita Jumalaan omistukseensa. Me puhumme Jumalan omistamattomuudesta tai jumalikävästä. Tarkoitan, että kumpikaan meistä ei usko mihinkään kiveen hakattuun oppijärjestelmään. Ortodoksinen usko on kuin kallio, jonka päältä voi hypätä tekemään piruetteja. Se on vankka pohja, jonka päällä voi olla vapaa.

Kalle Holmberg
Kalle Holmberg Kuva: Yle kulttuuricocktail


KC
: Mitä hän ajatteli viimeisinä aikoina teatterista?

TL
: Holmbergillahan oli yleisesti ottaen viha-rakkaussuhde teatteriin. Mutta laitosteattereihin se oli viimeisinä vuosina lähinnä vain vihasuhde. Niissä hän ei voinut enää nähdä itseään töissä – laitosteattereissa viihdytetään ihmiset hengiltä ja kaikki se Kallelle tärkeä eksistentiaalinen pohdinta on heitetty syrjään. Ne perustuvat nykyään petturuudella ja laiminlyönnille, hän sanoi. Ja onhan on se tilanne muuttunut, jos verrataan nykytarjontaa Kallen kauteen Turun kaupunginteatterissa 70-luvulla. Sinnehän tultiin ympäri Suomea katsomaan maailmanluokan teatteritaidetta. Mutta kyllä hän myös kaipasi ohjaamaan. Muistan Kallen aina joskus sanoneen, että "pitäisikö kuitenkin joskus vielä palata rikospaikalle?" Luulen, että jokin kutina hänellä oli kokeilla vielä ohjaamista, ehkä perustaa oma teatteri. Mutta näin ei käynyt.

KC
: Miksei?

TL
: Ehkä hän koki, että hän on sanonut sanottavansa teatterissa. Ja ehkä pessimismi voitti lopulta.

KC: Kuka tai ketkä mielestäsi kantavat Holmbergin teatteriperintöä tänään?

TL
: Kristian Smeds, josta hän puhui aina lämmöllä. Kristianhan kävi katsomassa Kallea Terhokodissa. En kutsuisi häntä Kallen oppipojaksi, mutta perinteen jatkajaksi. Ja onhan Smedskin ollut taipuvainen pessimismiiin, esimerkiksi siinä, kuinka vaikeaa on uskoa enää taiteen voimaan.

KC
: Mitä töitään Holmberg muisteli eniten?

TL: Punainen viiva, Lapualaisooppera ja hänen viimeinen ohjauksensa Kansallisteatteriin eli Demokratia olivat usein keskusteluissa esillä. Mutta ehkä kuitenkin hän puhui painokkaimmin televisioon tekemästään suurtuotannosta eli Rauta-ajasta (1982). Se oli suomalaisuuden kulmakivi ja täynnä kalevalaisia aineksia. Kallea harmitti pitkään se, ettei se saanut aikanaan kovin hyviä kritiikkejä, se selvästi kalvoi häntä, vaikka olikin ylpeä työstään – ja onhan se hieno ja tärkeä teos.

KC: Miten Holmberg muuttui, kun sai tietää olevansa vakavasti sairas?

TL : Hän ei vaikeroinut sitä, että aika on käymässä vähiin, mutta hän oli hiljaisempi ja osoitti ajatuksiaan enemmän eleillä. Kerron tästä esimerkin. Kun Kalle kävi minun ja vaimoni luona kodin pyhityksessä, hän toi sinne lahjaksi kaksi enkeliä. Ne olivat sellaisia pieniä enkeliveistoksia, joista toinen soittaa käyrätorvea ja toinen trumpettia. Enkelit olivat kuuluneet Kallelle ja hänen edesmenneelle vaimolleen Ritvalle. Kalle ojensi ne meille ja sanoi, että nyt kun meitä on enää vain yksi ja teitä on kaksi, niin ottakaa te ne päivähoitoon. Tällä hiljaisella tavalla hän tunnusti kuoleman läsnäolon.

KC
: Missä Kalle Holmberg oli mielestäsi omimmillaan?

TL: Heti kun mentiin sille alueelle, jota järki ei hallitse... Se oli Kallen kotiseutua.

KC: Miten hänen elämänsä päättyi?

TL: Voitollisesti. Jos pääsen itse lähtemään täältä samassa henkisessä tilassa, kokisin onnistuneeni. Hän oli elänyt niin, että kehtasi kuolla. Sitä minäkin toivon. Ja kun näin, millaista huolta Kallesta pidettiin viimeisinä päivinä, niin yksi kaunis toive: älkää ikinä lakkauttako Terhokotia.