Markus Kajo
Yle
Autoeidolon
Ilta on.
Hellästi, haudankylmin sormin nostan jäätyneen varjoni maasta pystyyn ja pyyhkäisen sen nurjalle puolelle tarttuneet irtokivet hihallani pois. Palatkaa kotiinne, äitigraniitin pikku rusinat!
Käännän varjoni oikein päin.
Nenä osoittaa vasemmalle. Niska oikealle. En tajunnut, että tukka on päässyt noin "pitkäksi".
Pää kaipaa ysimillistä, taas.
Haistelen pakkasilmaa kuin jänis ennen kuin se jatkaa taas syömistään pellolla, jonka omistaja nukkuu.
Palaudun henkisestikin autoon, jossa fyysisesti olen.
Korvien meluntorjuntakuulokkeissa soi tuoreen iltasoittolistani toinen Dylan, One more cup of coffee.
Seitsemänkympin nopeusrajoitusalueella alitajuntani huomaa, että tien valkoiset keskiviivat ja Dylanin musiikki muodostavat polyrytmisen sarjan, jossa niin-ja-niin mones valkoinen katkoviiva osuu aina nimeonomaan auki olevalle hi-hatille tulevaan iskuun.
Kun pidän nopeuteni tyhjällä tiellä vakaana, korvat ja silmät ovat rauhoittavassa synkronissa, harmoniassa, sopusoinnussa - haitsu pysyy keskiviivatempossa sataprosenttisesti, auki ollessaan. Silmä lepää, ja korvat.
(Poly)rytmeissä on samaa lohtua kuin matematiikassa.
Jakaessani lehtiä nuorena yöllä odottelin lehden valmistumista vanhojen lehtipinkkojen päällä painosalissa, ja nukahdin aina koneiden monipolviseen rytmiin, vaikka olin konesalissa ainoa jolla ei ollut kuulosuojaimia.
Painokoneiden ääni ei koskaan tullut pään läpi, päinvastoin kuin kahvilusikan kilahdus teevadille tulee: kilahdus on nuoli päästä läpi, kuin pilakuvissa Lännen tyypin hatusta.
Rytmien tähden pidän junan pyörien äänestä kiskojen risteysalueilla, ja siksi pidän juuri Heidelbergin Windmill-painokoneen käynti- ja toimintaänestä.
Liu'un tuulilasin läpi.. (sehän on vain amorfista nestettä; kysymys on pelkkä ajan kysymys, ei paikan, esteen, kysymys) ..takaisin pakkasilmaan, iltaruskon tuolle puolen, jäätyneen varjoni luo.
Luokse Chagallin leijuvien pariskuntien, Van Goghin öisten tähtipyörteiden, ja mustavalkoisten, pitkästyttävien neuvostoliittolaisten taide-elokuvien tyhjien aamuöisten asemien ja yksinäisten höyryveturien höyryn, ja elokuvasta välittymättömän mahorkan- ja ratapihan tervanhajun todellisuuteen.
Musiikki heittelee mielikuvitusta ja muistikuvitusta; sielu rytkyy edes takaisin: nukkuva matkustaja kuoppaista syrjätietä pomppivassa 60-luvun linja-autossa. Taipuu vaan ei taitu.
Mieleen tulee aakkosia; vokaaleja vain. Kaikki kirkkaanpunaisia.
Pian tulee muitakin kirjaimia, kummallisesti nämäkin kaikki punaisia, kirkkaita, päivänvalon valaisemia.
Sitten tajuan, että ne eivät olekaan mielikuvitusta vaan muistikuvitusta - ehkä oli sellaisia tikkukaramelleja kun olin hyvin, hyvin pieni. Punainen aakkonen punaisen varren päässä.
Ainakin oli liikennemerkkejä tikkareissa. Muistan sinivalkoiset värit, merkin muu yksityiskohta ei nouse mieleen.
...Ja mustekynää. Mutta täytyy tyytyä puristamaan auton rattia.
Laitan siis mielikuvat talteen mielen hyllylle. Mielessä on Billnäsin kirjoituspöydän halpiskopio, siinä kirjoitustarvikkeita, mieli- ja muistikuvat yhdellä hyllyllä nyt: .
Puran ne illalla paperille:
Youth. Storm the halls of vanity.
You've got the freedom to choose.
You better make the right moves.
(Matisyahu, Youth)
Meiner Augen Lust und Sonne,
Meiner Seele Schatz und Wonne;
(J.S. Bach, BVW147)
Men man sä´r att tiden har en riktning,
Som om målet finns nånstans att nå
Och en början i nån dunkel diktning.
(Peps Persson, Tid.)
Je n'ai qu'une philosophie
Être acceptée comme je suis
...
Malgré nos peines, nos différences
...
Moi je leverai le poing
Encore plus haut, encore plus loin...
( A. Bent, Ma philosophie)
Musiikin musiikkeja ja tekstejä purjehtii tuulilasin läpi autosta, luokseni ulkoavaruuteen.
Joku laulaa saksaa murteella jossa Seele ääntyy mitäkuinkin žiiile. Isä olisi tiennyt mitä murretta se on. Opetteli saksaa lähinnä omin päin niin hyvin, että saksalaiset pitivät saksalaisena, tai vähintään hollantilaisena. Isä tiesi niin paljon vastauksia. Ja määrättömästi vielä enemmän hyviä kysymyksiä.
Musiikki saa miettimään, mikä on taiteen muusa.
Jos sanoo että "elämä" niin siihen sisältyy kuolema. Jolloin väite on vähän toispuoleinen.
Jos sanoo "kipu" - niin eikö sitten muka myös vaikka ilo?
Yksinäisyys; sen pelko, sen puute, se itse nähtynä toisessa, siitä vapautuminen?
Kelpaa työhypoteesiksi, ensihädän olettamukseksi.
Teoriaksikin -
koska teoria kuulemma tarkoittaa klassisessa kreikassa katselemista. Ei sen merkillisempää, ei sen snobimpaa. Kahtelemista.
Menen rauhalliseen, tyhjään paikkaan avaruuden (minulle) äärettömässä tyhjyydessä, jäätynyt levymäinen varjoni hankalasti kainalossani vaakasuuntaisesti sorhottaen.
Puhallan varjon pintaan hieman lämpöä, niin että saan sen rullalle. Rulla kuolinpaidan povitaskuun.
(Minua ärsytti sanonta "kuolinpaidassa ei ole taskuja" niin paljon, että teetin omaani taskut: sivutaskut joissa pitää nyrkkejä kun tuumailee, teorisoi (l. kahtelee) jotain, ja povitaskut juuri tämäntapaisia tilanteita varten: povariin mahtuisi vaikka liki täysikasvuinen saukko. Varjoni sujahtaa sinne rullalle laitettuna mukavasti. Se marmattaa siellä jotain itsekseen: ähkii, hakee parempaa asentoa, alkaa hetken päästä hengittää nukkujan hengitystä, välillä pienesti kuorsahtaen.)
Olin kaukaa viisas ja hankin myös kuolinhousut, kuolinvyön ja kuolinhenkselit, kuolintohvelit ja kuolinkellon (mallia ranne).
Kello tikittää kivasti, mutta siinä ei ole viisareita.
Taputan kuolinpaidan povitaskua ja aistin rullatun varjoni siellä - ainoan todisteen olemassaolostani.
Siihen henkisesti tarrautuneena kurkistan sieluni silmin pienenpienestä neulanreiästä mustaan aukkoon; sieluni, minuni keskipisteeseen.
Sieltä kuuluisi näkyä appelsiinitarha tai toscanalainen kylä, punainen mökki ja perunamaa.
Antenataalinen intrauteraalionnela.
Auvon päivät kohdussa.
Mutta kun edes melkein-kurkistan, kuuluu veretseisauttava vohahdus, vertahyytävä, kaikenpysäyttävä, kaikenkattava kauhu isolla Kaalla.
meinaan imahtaa sisimmässäni sykkivään mustaan aukkoon.
Hoipun sen reunalla ja mieleni oksentaa palasia itsestään jonnekin minne lie tapahtumahorisontin taa.
pyyhin suutani, ja koetan selvittää mistä on kysymys.
Atomikin puhdasta tätä sisältää mittaamattomat määrät energian vastakohtaa, jokin maalaisjärki saa sanotuksi ja lyö kurkistusluukun peitteeksi salpaa salvan perän, luukkua luukun päälle. Lock stock and barrel, cross my fingers and hope to die. (Ei pidä olla liian vakava, sentään.)
Suoralla kaavalla E = mc^2 yksi litra (kilo) vettä (tai vaikka marsipaania, haaparouskuja tai kirnupiimää) kuljettaisi henkilöautoa 80 kertaa maapallon ympäri.
Yksi atomi absoluuttista yksinäisyyttä on mittaamattomasti enemmän, aistin, silloin tällöin. (Sen verran vakava voi olla, sentään.)
Cicero: Ei koskaan niin vähän yksin, kuin ollessa yksin.
Minä: Totta puhut, veliseni, ...mutta... Minä muotoilisin vaikka että:
Ei koskaan niin vähän, kuin ollessa yksin,
ja ollessa toisten keskellä,
vielä vähemmän.
...
Ajan "turhaan":
Käyn Nokialla, Ylöjärvellä, Tampereella, Siurossa
ja ajattelen, että kirjoittaisinko tosiaan tästä, näin abstraktista ja epämääräisestä, näin konkreettisesti koskettavasta.
Ja jos kirjoitan tästä, niin mistä olen kirjoittanut?
Haen vastausta musiikista jota iltalistaltani kuuntelin.
Se vastaa, laiskasti kääntäen:
Kivuista huolimatta
kohotan nyrkkini ilmaan
korkeammalle.
Korkeammalle!
Kauemmaksi!!!
(A. Bent)
Miksi?
Miksi sinä valvot, kysytään.
Jonkun täytyy valvoa.
Jonkun täytyy olla tässä.
(Kafka.)
Nähtävästi minäkin siis olen joku, kun kerta valvon
ja kun näemmä olen tässä.
Toivoo:
Yksi monten puolesta.
