Hyppää pääsisältöön

Juha Jokelan Sumu pistää isosti ja terävästi

Kansallisteatterin Sumu. Kuvassa Elena Spirina, Timo Tuominen ja Jani Karvinen.
Kansallisteatterin Sumu. Kuvassa Elena Spirina, Timo Tuominen ja Jani Karvinen. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer suomen kansallisteatteri,Juha Jokela

Haluaisin olla idealisti. Usein silti löydän itseni pragmaatikkojen leiristä. Miksi? Olenko arkajalka, henkisesti laiska vai tervepäinen ja suhteellisuudentajuinen? Tätä mietin katsoessani Kansallisteatterissa Juha Jokelan uusinta näytelmää Sumu.

Itsesensuurikomediaksi nimetyn näytelmän aiheena on Suomen sumuinen suhde Venäjään, mutta se kertoo myös yksilöistä, minustakin. Yksilöiden kautta näytelmä kertoo isosta aiheestaan, niin tarkasti kuin juuri Juha Jokela osaa.

Näitäkin mietin: jääräpäinen idealismi voi olla paitsi sankarillista, myös tuhoisaa. Olisiko siis joskus parempi luistaa periaatteistaan ja tehdä kompromissi? Kannattaako ihanteidensa vuoksi vaikkapa ajaa oma uransa ja tulevaisuutensa karikolle? Onko parempi olla järkevä vai jalo? Entä jos pitää ihanteenaan nimenomaan pragmaattisuutta? Milloin käytännöllisyys muuttuu kyynisyydeksi? Kenellä on varaa sankarillisuuteen? Sumussa nämä kysymykset koskettavat niin valtiota kuin yksilöäkin.

Onko parempi olla järkevä vai jalo?

Sumu kertoo yrityksestä nimeltä Somnimag. Firman ovat perustaneet kaksi tutkijaa, joista lahjakkaampi ja intomielisempi, Taisto (Jani Karvinen), on kehittänyt laitteen, jolla voi tutkia aivotoimintaa mullistavalla tarkkuudella. Koje on suuri ja kallis, eikä potentiaalisia asiakkaita ole pienessä maassa riittävästi. Siispä toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) hyödyntää vanhoja tuttavuuksiaan ja pääsee työ- ja elinkeinoministerin (Katariina Kaitue) puheille. Somnimag saa tilaisuutensa. Ministeriö harkitsee lähtevänsä tukemaan aivokuvantajan viemistä Venäjälle.

Kansallisteatterin Sumu. Kuvassa Timo Tuominen ja Jani Karvinen.
Olli (Timo Tuominen) ja Taisto (Jani Karvinen) ajatuvat välirikkoon MGD-laitteen vuoksi. Kansallisteatterin Sumu. Kuvassa Timo Tuominen ja Jani Karvinen. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer suomen kansallisteatteri,Juha Jokela

Sitten syttyy Ukrainan sota. Maidanin aukion mielenosoitukset tukahdutetaan väkivalloin. Venäjä valtaa Krimin.

Somnimagin pieni henkilökunta joutuu moraalisten pohdintojen pyörteeseen, samalla kun se kamppailee yrityksenä olemassaolostaan. Ottelussa on kaksi kärkeä: idealisti-Taisto, joka mieluusti vetäytyisi kaupasta, koska ei missään nimessä halua ottaa riskiä, että oma elämäntyö joutuisi Putinin käsiin. Taisto pelkää, että laitetta alettaisiin käyttää ihan muuhun kuin lääketieteelliseen tutkimukseen.

Jo Putinin nimen lausuminen vaikuttaa näyttämöllä melkein kuin velho Voldemortin kielletyn nimen ääneen sanominen Harry Pottereissa. Mitä jos Putin kuulee!

Toisessa päässä on äärikäytännöllinen markkinointipäälllikkö Jone (Kari Ketonen). Hän haluaa pomolta valtuudet lahjoa. Hän on valmis mihin vain kunhan kauppa käy. Toimari-Olli seilaa Jonen ja Taiston välillä, haluaa tyydyttää kaikkia, ei tiedä mitä haluaa, haluaa että on hyvä fiilis, haluaa tehdä oikein, haluaa tehdä kaupat. Ministeriön väki näytetään jääkylmän pragmaattisena. Heidän silmissään jyrkkä idealismi Venäjän kanssa asioidessa on vain tietämättömyyttä ja naiiviutta. Mutta onko se sittenkin tekopyhyyttä tai vellihousuilua?

Kansallisteatterin näytelmä Sumu. Kuvassa Kari Ketonen.
Kari Ketonen on markkinointipäällikkö, joka esiintyy mieluusti Venäjän asiantuntijana ja tyynenä realistina. Kansallisteatterin näytelmä Sumu. Kuvassa Kari Ketonen. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer suomen kansallisteatteri,Juha Jokela,Kari Ketonen

Maailman tapahtumat tulevat läsnä näyttämölle henkilöiden repliikeissä, heidän reaktioidensa kautta. Jokainen henkilö edustaa jotain maassamme olemassaolevaa tapaa reagoida Venäjän toimiin. Dialogi on, kuten Jokelalla tapaa olla, ällistyttävää tiukkuudessaan. Tuollaisia lauseita on ilo kuunnella, ja varmasti nautinnollista näytellä. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan.

Haastattelin Jokelaa viime keväänä, viikkoa ennen Sumun harjoitusten alkamista. Jokela totesi silloin, että näytelmä ei ole kannanotto, vaan se kuvaa suomalaisten kyvyttömyyttä ottaa selkeää positiota suhteessa Venäjään. Siitä taas seuraa koomista kiemurtelua. Jokela kertoi, etti halunnut kirjoittaa kärjistetyn koomisia tyyppejä, vaan hän etsi komiikkaa esimerkiksi kommunikaation vaikeudesta ja ihmisen kyvystä selittää musta valkoiseksi, vaikka sitten pitäisi vääntäytyä tuhannelle älylliselle solmulle.

Juha Jokelan näytelmät ovat jonkinlaisia valheenpaljastajia.

Sumu on älykkäästi hauska, katsomossa saa nauraa ja varsinkin myhäillä ilahtuneesti. Mikään hillitön naurumellakka se ei silti ole, ei ainakaan toisella esityskerrallaan. Esitys on aika viileä lasipöytineen ja digitaalisine lavasteineen. Henkilöhahmot hieman kaukaisia isolla näyttämöllä. Välillä tuntui, ettei Sumu olisi välttämättä tarvinnut ympärilleen kaikkea suuren näyttämön avaruutta ja tilaa. Ehkä esitys olisi tarjonnut vielä sivaltavamman kokemuksen pienemmällä näyttämöllä?

Yhtä kaikki, nautin Sumusta suuresti. Juha Jokelan näytelmät ovat jonkinlaisia valheenpaljastajia. Ainakin minulle ne toimivat niin: jään kiinni ajattelun sumeudesta tai tunteellisesta epämääräisyydestä. Jokela ikään kuin havainnoi ja jäsentää maailmaa puolestani, auttaa näkemään asiat uudesta näkövinkkelistä. Arvostan!

Kansallisteatterin näytelmä Sumu. Kuvassa Kari Ketonen, Jani Karvinen, Timo Tuominen ja Elena Spirina.
Kansallisteatterin näytelmä Sumu. Kuvassa Kari Ketonen, Jani Karvinen, Timo Tuominen ja Elena Spirina. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer suomen kansallisteatteri,Juha Jokela

Kansallisteatteri: Sumu. Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Tarja Simonen, valosuunnittelu Max Wikström, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen. Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja. Kantaesitys 14.9.2016.

Näkökulma: Juha Jokela ja komedian vapauttava voima

Penkkitaiteilija

  • Media tahtoo olla sosiaalinen

    Facebookin merkitys kasvaa myös Aristoteleen kantapäälle

    Me teemme ohjelmaa, jonka sisältöön te voitte vaikuttaa! Kuuntelijoidemme ilmiantoja, vinkkejä ja toiveita saapuu runsaasti niin sähköiseen kuin perinteiseen postilaatikkoon. Kiitos siitä!

  • Seitsemän nuorta kapinallista

    Seitsemän veljeksen uudet tulkinnat

    Mitä jos ei luettaisikaan Seitsemää veljestä suomalaisen 1800-luvun talonpoikaiselämän roisina kuvauksena, vaan tulkittaisiin veljeksiä yhteisöön sopeutumattomina kapinallisina tai peräti hylkiöinä, muukalaisina ja suvaitsevaisuuden opettajina. Saitko sinäkin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin luettavaksesi äidinkielen tunnilla?

  • Purevan hauska Huovinen

    Veikko Huovisen huumori ei ole hampaatonta

    Veikko Huovinen oli vain 24-vuotias luodessaan korpifilosofi Konsta Pylkkäsen. Havukka-ahon ajattelija saattaisi olla rasittava kaveri oikeassa elämässä, mutta kirjallisena hahmona hän on täydellinen.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Media tahtoo olla sosiaalinen

    Facebookin merkitys kasvaa myös Aristoteleen kantapäälle

    Me teemme ohjelmaa, jonka sisältöön te voitte vaikuttaa! Kuuntelijoidemme ilmiantoja, vinkkejä ja toiveita saapuu runsaasti niin sähköiseen kuin perinteiseen postilaatikkoon. Kiitos siitä!

  • Vuosisadan kirja on Sinuhe egyptiläinen

    Vuosisadan kirja on Sinuhe egyptiläinen

    Yleisö on äänestänyt Vuosisadan kirjaksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Onnea, Sinuhe! Voittaja julkistettiin Vuosisadan kulttuurigaalassa 18.10.2017. Toiseksi eniten ääniä sai Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja kolmanneksi Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla.

  • Kuinka helppoa olikaan hermostuttaa kaikki! Avaruusromua 22.10.2017

    Miltä kuulostaa neljällä vanhalla Casiolla tehty musiikki?

    Ne olivat laitteita, joilla oli helppo saada läheiset raivon partaalle. Niissä oli usein normaalia pienempi pianokoskettimisto, jonkin verran automatiikkaa ja melko hupaisia soundeja. Ne olivat pieniä muovisia kosketinsoittimia. Varsinkin 1980- ja 90-luvuilla niihin törmäsi siellä täällä. Useimmiten niiden nimi oli Casio. Miltä kuulostaa neljällä vanhalla Casiolla tehty musiikki? Entä kun musiikkia tehdään kolmella rikkakasvilla? Miltä kuulostavat pujo, hevonhierakka ja pelto-ohdake? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Virolainen muusikko Raul Saaremets muistelee karua neuvostoaikaa: “Oikeus musiikkiin riistettiin minulta”

    Melodija-levy-yhtiö päätti mitä Virossa kuunneltiin.

    Neuvostoliitossa musiikkia tuotettiin vain valtiovallan tarkan kontrollin alla. Vuonna 1964 perustettiin kulttuuriministeriön alainen Melodija, joka oli maan ainoa levy-yhtiö lähes 30 vuotta. Sen alaisuudessa toimi käytännössä koko musiikkiteollisuus: levytysstudiot, levyjen valmistus ja jakelu, levykaupat sekä promootio.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 5: Ensimmäinen kosketus

    Jonni Roos tekee ensimmmäiset sahaukset ja höyläykset.

    Puutavaraa hankittuani, aihioita katseltuani ja luettuani kitaranrakennusta koskevia kirjoja koitti vihdoin sitten se odotettu päivä, jolloin astuin ensi kertaa Omnian Nikkariverstaan ovesta sisään.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 6: Parhaat mahdolliset neuvot

    Jonni Roos saa neuvoja kitaranrakentamiseen Kari Niemiseltä.

    Koska olen aloittelija, tarvitsen parhaat mahdolliset neuvot. Kitaranrakentaja Kari Nieminen tekee Versoul-tuotemerkillä kitaroita maailman huipulle. Mm. Rolling Stonesin Ronnie Woodilla ja ZZ Topin Billy Gibbonsilla on useita Niemisen rakentamia kitaroita. Kari koputtelee tuomaani ruusupuuotelaudan aihiota, ja kuuntelee. Helähdys on soiva ja se soi melko korkealta.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 4: Puutavarakaupassa

    Jonni Roos menee ihan oikeaan puutavaramyymälään.

    Kerroin aikaisemmassa blogauksessani, että ostin kitaran rungon valmiiksi höylättynä ja liimattuna lankunpalana, ja sain vielä lisäksi kolme pitkälle tehtyä runkoaihiota kaupan päälle. Stratocaster- ja telecaster -tyyppiset kitarat tehdään usein lepästä, ja ostamani lankku on kotimaista tervaleppää. Kaulaan tarvitaan kuitenkin kovempaa ja jäykempää puuta, ja näissä kitaroissa tyypillinen kaulapuu on vaahtera.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 3: Työkaluja, neuvoja ja kirjallisuutta

    Jonni Roos kertoo, mistä löysi kitaranrakennustietoa.

    Olen jo muutamien vuosien ajan ostanut halvalla eteen tulevia puutyökaluja ilman sen kummempaa tarkoitusta. Päätettyäni rakentaa kitaran, uskoin niille tulevan käyttöä. Autotallin perukoilla minulla oli avaamaton käsisirkkeli pakkauksessaan, pienehkö yläjyrsin, pienoispora ja akkuporakone. Rakentamisen alkuvaiheessa näiden käyttökelpoisuus kitaranrakennukseen oli kuitenkin minulle epäselvää.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 2: Lentävä lähtö

    Jonni Roos ostaa runkoaihion ensimmäiseen kitaraansa.

    Kitaranrakennukseni sai lentävän lähdön. Muusikoiden.net -ilmoituspalastalla Esa ilmoitti myyvänsä kitaran rungoksi soveltuvan palan tervaleppää.