Tuula Viitaniemi
Yle
Haluaisin olla idealisti. Usein silti löydän itseni pragmaatikkojen leiristä. Miksi? Olenko arkajalka, henkisesti laiska vai tervepäinen ja suhteellisuudentajuinen? Tätä mietin katsoessani Kansallisteatterissa Juha Jokelan uusinta näytelmää Sumu.
Itsesensuurikomediaksi nimetyn näytelmän aiheena on Suomen sumuinen suhde Venäjään, mutta se kertoo myös yksilöistä, minustakin. Yksilöiden kautta näytelmä kertoo isosta aiheestaan, niin tarkasti kuin juuri Juha Jokela osaa.
Näitäkin mietin: jääräpäinen idealismi voi olla paitsi sankarillista, myös tuhoisaa. Olisiko siis joskus parempi luistaa periaatteistaan ja tehdä kompromissi? Kannattaako ihanteidensa vuoksi vaikkapa ajaa oma uransa ja tulevaisuutensa karikolle? Onko parempi olla järkevä vai jalo? Entä jos pitää ihanteenaan nimenomaan pragmaattisuutta? Milloin käytännöllisyys muuttuu kyynisyydeksi? Kenellä on varaa sankarillisuuteen? Sumussa nämä kysymykset koskettavat niin valtiota kuin yksilöäkin.
Onko parempi olla järkevä vai jalo?
Sumu kertoo yrityksestä nimeltä Somnimag. Firman ovat perustaneet kaksi tutkijaa, joista lahjakkaampi ja intomielisempi, Taisto (Jani Karvinen), on kehittänyt laitteen, jolla voi tutkia aivotoimintaa mullistavalla tarkkuudella. Koje on suuri ja kallis, eikä potentiaalisia asiakkaita ole pienessä maassa riittävästi. Siispä toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) hyödyntää vanhoja tuttavuuksiaan ja pääsee työ- ja elinkeinoministerin (Katariina Kaitue) puheille. Somnimag saa tilaisuutensa. Ministeriö harkitsee lähtevänsä tukemaan aivokuvantajan viemistä Venäjälle.
Sitten syttyy Ukrainan sota. Maidanin aukion mielenosoitukset tukahdutetaan väkivalloin. Venäjä valtaa Krimin.
Somnimagin pieni henkilökunta joutuu moraalisten pohdintojen pyörteeseen, samalla kun se kamppailee yrityksenä olemassaolostaan. Ottelussa on kaksi kärkeä: idealisti-Taisto, joka mieluusti vetäytyisi kaupasta, koska ei missään nimessä halua ottaa riskiä, että oma elämäntyö joutuisi Putinin käsiin. Taisto pelkää, että laitetta alettaisiin käyttää ihan muuhun kuin lääketieteelliseen tutkimukseen.
Jo Putinin nimen lausuminen vaikuttaa näyttämöllä melkein kuin velho Voldemortin kielletyn nimen ääneen sanominen Harry Pottereissa. Mitä jos Putin kuulee!
Toisessa päässä on äärikäytännöllinen markkinointipäälllikkö Jone (Kari Ketonen). Hän haluaa pomolta valtuudet lahjoa. Hän on valmis mihin vain kunhan kauppa käy. Toimari-Olli seilaa Jonen ja Taiston välillä, haluaa tyydyttää kaikkia, ei tiedä mitä haluaa, haluaa että on hyvä fiilis, haluaa tehdä oikein, haluaa tehdä kaupat. Ministeriön väki näytetään jääkylmän pragmaattisena. Heidän silmissään jyrkkä idealismi Venäjän kanssa asioidessa on vain tietämättömyyttä ja naiiviutta. Mutta onko se sittenkin tekopyhyyttä tai vellihousuilua?
Maailman tapahtumat tulevat läsnä näyttämölle henkilöiden repliikeissä, heidän reaktioidensa kautta. Jokainen henkilö edustaa jotain maassamme olemassaolevaa tapaa reagoida Venäjän toimiin. Dialogi on, kuten Jokelalla tapaa olla, ällistyttävää tiukkuudessaan. Tuollaisia lauseita on ilo kuunnella, ja varmasti nautinnollista näytellä. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan.
Haastattelin Jokelaa viime keväänä, viikkoa ennen Sumun harjoitusten alkamista. Jokela totesi silloin, että näytelmä ei ole kannanotto, vaan se kuvaa suomalaisten kyvyttömyyttä ottaa selkeää positiota suhteessa Venäjään. Siitä taas seuraa koomista kiemurtelua. Jokela kertoi, etti halunnut kirjoittaa kärjistetyn koomisia tyyppejä, vaan hän etsi komiikkaa esimerkiksi kommunikaation vaikeudesta ja ihmisen kyvystä selittää musta valkoiseksi, vaikka sitten pitäisi vääntäytyä tuhannelle älylliselle solmulle.
Juha Jokelan näytelmät ovat jonkinlaisia valheenpaljastajia.
Sumu on älykkäästi hauska, katsomossa saa nauraa ja varsinkin myhäillä ilahtuneesti. Mikään hillitön naurumellakka se ei silti ole, ei ainakaan toisella esityskerrallaan. Esitys on aika viileä lasipöytineen ja digitaalisine lavasteineen. Henkilöhahmot hieman kaukaisia isolla näyttämöllä. Välillä tuntui, ettei Sumu olisi välttämättä tarvinnut ympärilleen kaikkea suuren näyttämön avaruutta ja tilaa. Ehkä esitys olisi tarjonnut vielä sivaltavamman kokemuksen pienemmällä näyttämöllä?
Yhtä kaikki, nautin Sumusta suuresti. Juha Jokelan näytelmät ovat jonkinlaisia valheenpaljastajia. Ainakin minulle ne toimivat niin: jään kiinni ajattelun sumeudesta tai tunteellisesta epämääräisyydestä. Jokela ikään kuin havainnoi ja jäsentää maailmaa puolestani, auttaa näkemään asiat uudesta näkövinkkelistä. Arvostan!
Kansallisteatteri: Sumu. Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Tarja Simonen, valosuunnittelu Max Wikström, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen. Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja. Kantaesitys 14.9.2016.
Näkökulma: Juha Jokela ja komedian vapauttava voima
