Hyppää pääsisältöön

Polkupyörällä Beirutissa

Rämö moottoriten varressa Beirutin liepeillä pyörän kanssa
Rämö moottoriten varressa Beirutin liepeillä pyörän kanssa Kuva: Matti Rämö Matti Rämö,Beirut

Syysreissu suuntautuu Beirutiin. Tyttäreni on harjoittelijana suomalaisessa tutkimusinstituutissa, joka on Libanonin pääkaupungissa evakossa sekasortoisesta Damaskoksesta. Reilun viikon matkaan kuuluu myös pyöräilyä.

Ensikosketus Beirutiin on byrokraattinen. Lentokentän passintarkastusjonossa menee puolitoista tuntia. Tuntia myöhemmin turvallisuuspoliisi pysäyttää kadulla matkalla tyttären lähikauppaan, kun erehdyn kuvaamaan betoniseinää, johon on maalattu Libanonin setri valtion tunnuksena. Seinä kun sattuu olemaan turvallisuuspoliisin tilaa. Kuvakulman lähellä ei ole sotilaita, aseita, panssarivaunuja, ei mitään strategista, mutta asiaa setvitään kadulla kahden poliisin kanssa yli tunti. Aikaa vierähtää, kun odotetaan lausuntoa poliisien esimieheltä, mitä kanssani pitäisi tehdä. Passien kopioinnin ja kuvan poiston jälkeen pääsemme vihdoin lähikauppaan.

Toisen päivän sattumus tapahtuu parinkymmenen kilometrin päässä, kun olemme köysiradalla laskeutumassa Neitsyt Marian patsaalta 500 metristä. Sähkökatkos pysäyttää matkan ja pikkugondoli heilahtaa jarrutukseen ja keinuu tovin ennen kuin asettuu tyhjän päälle. Onneksi katkos ei kestää montaa minuuttia.

Kolmannen päivän retki suuntautuu Etelä-Libanonin vuorille Hizbollahin vastarintamuseoon. Matkalla bussissa vointi heikkenee ja vaihtoasemalla Sidonissa edellipäivän ilta-ateria nousee ylös. Olo kohenee ja hurautamme vuorten kätköihin, jossa Hizbollah-opas johdattelee läpi suuren ulkoilmamuseon. Ohjelmaan kuuluu 15 minuutin pakollinen dokumenttielokuva, joka hehkuttaa ”talvisodan hengessä”, kuinka ylivoimaisen vihollisen mahtava armeija joutui pysäyttämään etenemisen ja torjuntavoitto päättyi lopulta miehittäjän poistumiseen. Dokumentti on jäntevä ja tunteisiin vetoava. Pääviesti on se, että kotiseutua on oikeus ja velvollisuus puolustaa viimeiseen hengenvetoon saakka, ja Jumalan puolueen, Hizbollahin, taistelu on siksi pyhä. Museossa on esillä vihollisen tuhottua kalustoa, jota on aseteltu näytteille modernin taiteen hengessä. Opas myöntää, että kaikki metallipuikkojen lävistämät viholliskypärät eivät ole autenttisia.

Kolmas päivä huipentuu foinikialaisen parantajajumalan Eshmunin temppelille Sidoniin. 2700 vuotta vanhat rauniot ovat Sidonin liepeillä paikassa, jota paikallinen taksikuskikaan ei tuntenut. Hylätyillä raunioilla pikkulapset juoksentelevat kivikasojen seassa ja kiipeilevät jumalan valtaistuimella.

Neljäs päivä vie vuorille Pohjois-Libanoniin. Kohteena on setrimetsikkö 1500 metrissä. Libanonin setrit on hakattu lähes koko maasta, ja vain muutamassa paikassa on enää jäljellä ylvästä havupuuta, jonka oksisto huojuu tuulessa herkän kauniisti kuin jumalallinen vilvoittava viuhka. Matka on hieno rotkomaisemassa, mutta setrejä on jäljellä kiusallisen vähän. Metsä onkin vain puisto, jonka läpi meluisat turistiperheet kuljeskelevat polkua pitkin.

Neljännen päivän iltana alkaa kiusallinen ripuli, joka sinnittelee matkakumppanina takaisin Helsinkiin saakka antibioottikuurista huolimatta. Immodiumikaan ei tehoa. Ripulin lähteeksi epäilen liian huoletonta salaatin syöntiä. En anna vastoinkäymisen hidastaa menoa vaan vuokraan pyörän kolmeksi päiväksi Beirut by Bike-liikkeestä. Saan alle hyvän 24-vaihteisen, jonka ohjaus on vakaa, ja siten se soveltuu mainiosti myös GoPro-kuvaamiseen. Tarakkaa ei ole ja joudun totuttelemaan reppu selässä ajeluun.

Ensimmäinen ajopäivä vie Byblosiin 40 kilometrin päähän Beirutista. Alku on vaikea. Helle lyö päälle, ja heti kaupungin liepeillä alkaa pusikossa ravaaminen. Onneksi mukana on apteekista pari pulloa palauttavaa oral rehydration -liuosta, suoloja ja sokeria sopivan neutraalissa liemessä. Menomatkaan menee lähes 5 tuntia. Myöhään iltapäivällä lämpötila laskee lähelle 30 astetta, ja olo kohenee. Jaksan innostua Byblosin foinikialaisista, roomalaisista ja ristiretkeläisten raunioista. Paluu etenee muuten sujuvasti, mutta pimeä tulee ihan liian aikaisin. Onneksi rannan tuntuman paikallistiellä ei ole vilkasta liikennettä kuin parissa isossa taajamassa. Haasteet alkavat vasta Beirutissa, jossa rantatie muuttuu yksisuuntaiseksi, ja yritykseni ajaa sitä vastavirtaan pimeässä on ihan liian vaarallinen. Pienempi paha on polkea moottoritien reunassa. Ohjelmanumeroon kuuluu myös kyykkiminen tienvarressa rehottavien jätekasojen löyhkässä. Beirutin taannoinen suuri jäteongelma on saatu melkein ratkaistua, mutta vain melkein.

Toinen ajopäivä on hillitympi. Lepäilen yli puolenpäivän, ennen kuin lähden summittaisesti ajelemaan keskustasta kohti taajamia, jotka levittäytyvät vuorten juurelle ja ylös rinteitä. Puikkelehdin ruuhkassa seisovien jonojen lomitse ja nautin kaupunkiajon haasteista. Olen ehtinyt jo muutaman päivän katsella paikallista ajokulttuuria ja sisäistää sen logiikkaa. Autoilijat ajavat melko luovasti ja liian lujaakin mutteivät sentään päättömästi. Muutkin tienkäyttäjät otetaan kaaoksessa huomioon. Saan virtaa pujottelusta ja kuin huomaamatta päädyn kapuamaan pitkää nousua, joka jyrkkenee yllättävästi. Kiskon hitaasti 16 %:n mäkeä ylös kortteleihin, joissa on limittäin kirkkoja ja moskeijoita. Puolen tunnin jälkeen uuvahdan, mutta neste- ja energiatankkaus onnistuu, eikä maha kiukuttele. Paluun takaisin Beirutiin aloitan moottoritiellä, jossa nautiskelen hetken vapaasta laskusta, ennen kuin pujahdan paikalliskatujen ruuhkaan. Loppuillan poljen rantaa pitkin vauraasta downtownista muslimikortteleihin lähelle lentokenttää ja takaisin. Grillatun lihan tuoksu kutkuttaa makuhermoja. Päivän saldoksi tulee 60 kilometriä.

Kolmas ja viimeinen ajopäivä alkaa bussimatkalla Sidoniin. Löydän ison linja-auton, johon pyörä mahtuu. Sidonissa pikkubussit eivät ota pyörää, joten asettelen ajokkini taksin katolle. Suuntana on Jezzinen pieni vuoristokaupunki 30 kilometrin päässä yli 900 metrissä. Katselen kuitenkin hieman huolestuneena vanhan taksikuskin oivalluksia, kun hän kaahaa kylien läpi ylemmäs. Luovassa ajossa on oltava joku tolkku, mutta miehen otteissa on liikaa koheltamista. Huoleni konkretisoituu karulla tavalla. Kyläristeykseen on pysäköity typerästi pakettiauto, jonka takalippa on ylhäällä lastauksen vuoksi. Väistämisen sijasta taksikuski hurauttaa matalan lipan alta, ja katolta kuuluu kova isku. Perillä karmea tilanne selviää: etuvanne on mutkalla. Kuski levittelee käsiään, ja vasta suomenkielisen kiroilun saattamana hän alkaa etsiä mekaanikkoa, joka onneksi löytyy.

Jo eläkeiän ylittänyt mekaanikko arvelee operaation kestävän pari tuntia, mutta kun hän alkaa painella vannetta metalliportin reunaa vasten, kuuluu krak ja vanteeseen halkeaa irvistelevä murtuma. Mekaanikko löytää varastonsa perukoilta kuitenkin ruosteisen vanteenraadon, joka on sopivan kokoinen. Sen päällä on kammottavan huonokuntoinen ulkorengas, jolla en ajaisi vapaaehtoisesti kotioloissa ollenkaan. Sata metriä myöhemmin huomaan, että vannehan on myös soikea, vaikka jarruttelu onnistuukin. En uskalla palata takaisin, ettei toimiva ratkaisu hajoaisi korjaamisesta. Epäluottamuksen tunteeni on liian suuri.

Poljen aluksi tunnustelevan varovasti ja kapuan parin kilometrin nousun, ennen kuin paluulasku rannikolle alkaa. Etupyörä väpättää huolestuttavasti, enkä uskalla päästää ajokkia vapaan laskun hurmokselliseen rientoon. Pysähtelen ottamaan kuvia ja pilkon pitkän laskun moneen osaan. Hetkittäin onnistun unohtamaan huoleni ja nauttia menosta. Tie on onneksi hyvä ja tarpeeksi leveä. Vähitellen vuoriston lempeä lämpö väistyy ja rannikon helle alkaa paahtaa. Sidonissa pysähdyn katselemaan sataman pikkulinnoitusta, ennen kuin jatkan rantatietä kohti Beirutia.

Rantatien leppoisa ajelu päättyy sotilaiden tie-esteeseen, josta on siirryttävä moottoritielle. Yritykseni palata rantatielle ei onnistu ja poljen viimeiset 25 kilometriä moottoritien melussa. Ilta pimenee taas liian nopeasti. Onneksi kypärässäni vilkkuu Suomesta tuotu takavalo, jota ilman reitti olisi ihan liian vaarallinen. Pimeissä tunneleissa ajometeli vyöryy päälle rajuna kauhuefektinä, mutta useimmiten tunnelipiennar on tarpeeksi leveä. Vaarallisimmat hetket sattuvat moottoritien sysipimeissä tuloliittymissä, kun jään kolmasti kovaa ajavien kaistojen väliin arpomaan oikeaa hetkeä leikata uloimman kaistan poikki pientareelle. Adrenaliinitaso on korkealla, kun sujahdan viimeisestä tunnelista kohti Beirutin rantakatua. Pyöränvuokraamossa selvitän tovin vanteen kohtaloa, ennen kuin saan ymmärrettävästi selitettyä oudon onnettomuuden kulun. Selviän hajonneesta vanteesta 30 dollarin lisämaksulla.

Pyöräretkeilyn jälkeen on vielä yksi päivä Beirutissa, mutta se menee hitaalla rytmillä, kun pitkittynyt ripuli alkaa nakertaa vointia. Ja paluulentojen päivä on vaikea. Erikoisen Beirutin-matkan kruunaavat lentokentän turvatarkastukset. Metallinpaljastimen vuoksi joudun strippaamaan kahdesti aatamin asuun. Istanbulissa metallinpaljastin ei sentään hälyttele, mutta ripuli yltyy niin pahaksi, etten toisella lennolla uskalla enää juodakaan mitään. Kunto heikkenee, ja Helsingissä on koukattava Malmin sairaalan päivystyksen kautta. Yön tarkkailun ja tiputuksen jälkeen pääsen kotiin potemaan ja ihmettelemään, kuinka vaiherikas viikko onkaan takana. Beirut on kiinnostava kaupunki ja Libanon tavattoman mielenkiintoinen maa, mutta en ole ihan varma suosittelisinko Beirutia lomakohteena.

Kuvia matkalta, osa 1/2
Kuvia matkalta, osa 2/2

-------------------
Dokumenttielokuva Polkupyörällä HimalajalleYle Areenassa. Itse dokumentin (58 min) lisäksi Areenassa on 6 lyhyttä videoklippiä matkan eri teemoista: maisema, sää, liikenne, alamäkiajoa, ihmisiä, rituaalit.

Polkijasta ja matkojen taustoista: Matin on pakko polkea
Haastattelu Aamu-tv:ssä 2.9.2016
Yle Puheessa 2.9. 2016: Arkipyöräily on parasta, pitkät matkat bonusta.
Yle Uutiset: Fillarilla alas Himalajalta? Uskomattomia reissuja tehnyt suomalainen: "Kannattaa varoa vauhtisokeutta"