Hyppää pääsisältöön

Väärennöksiä, valheita ja uteliaisuutta - seitsemän erikoista huijausta kulttuurin alalta

marimekko ja tuula sariola
marimekko ja tuula sariola Tuula Sariola,Marimekko,kulttuuricocktail

Taiteen ja kulttuurin alalla on tehty lukuisia ja törkeitä huijauksia. Kutkuttavia tapauksia löytyy taideväärennöksistä keksittyihin identiteetteihin. Motivaationa ahneutta, pätemisen tarvetta, mutta myös uteliaisuutta ja vääryyksien korjaamista. Lue KulttuuriCocktailin lyhyt oppimäärä kulttuurin huijauksista.

Wäinö Aaltosen museon taideväärennöskandaali

Wäinö Aaltosen museossa oli vuonna 2009 jonkin aikaa esillä venäläiseksi avantgardeksi väitettyjä teoksia. Siitäkin huolimatta, ettei ollut varsinaisesti juurikaan mitään syytä uskoa niiden voineen olla aitoja. Kohuttu näyttely oli Wäinö Aaltosen museon venäläistä avantgardea esitellyt Ympyrä - viiva - piste.

Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilassa
Otso Kantokorpi Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilassa Kuva: Jonni Roos/YLE Otso Kantokorpi

Taidekriitikko Otso Kantokorpi alkoi näyttelyssä käytyään epäillä, etteivät teokset olleet aitoja. Seurasi kiivas keskustelu, näyttely suljettiin, ja asiaa puitiin lopulta oikeudessa. Oikeusprosessi ei tuonut selvyyttä tapahtuneeseen, muuten kuin että osa teoksista todettiin asiantuntijalausuntojen perusteella väärennöksiksi. Teokset kuitenkin palautettiin omistajilleen, eikä rangaistuksia annettu.

Kohun taustat ovat värikkäät. Wäinö Aaltosen museon kahvilan pyöreiden pöytien ääressä kokoontui vuosien ajan eräänlainen taiteentuntijoiden piiri. Sen keskeinen hahmo oli turkulainen liikemies, joka oli jo aikaisemmin perinyt arvotaiteen kokoelman, ja tullut sen myötä tunnetuksi taidetta tuntevana henkilönä. Koska hänen omistamiaan teoksia lainattiin museonäyttelyihin, oli hänelle muodostunut luontevat yhteydet myös museoalan ihmisiin.

Liikemiehen kotona vieraillut Wäinö Aaltosen museon johtaja oli ihastellut tämän taidekokoelmia, ja ehdottanut, että teoksista tehtäisiin museoon näyttely. Liikemies suostui.

Wäinö Aaltosen museo, Turku.
Wäinö Aaltosen museo Wäinö Aaltosen museo, Turku. Kuva: Jonni Roos/YLE wäinö aaltosen museo

Ne olivat teoksia, joiden alkuperästä ei ollut mitään varmaa tietoa, mutta aiheellisia epäilyitä oli sitäkin enemmän. Liikemiehen tuttavapariskunta oli ostanut niitä hämärissä olosuhteissa Venäjältä ja salakuljettanut ne Suomeen. Salakuljetus oli paljastunut, ja asiaa oli käsitelty oikeudessa vuonna 1997. Venäläinen Tretjakovin taidemuseon asiantuntijaryhmä sekä suomalaiset tutkijat olivat arvioineet ne ja pitäneet teoksia väärennettyinä. Asiaa oli lisäksi puitu näkyvästi Turun Sanomissa. Teoksia ei kuitenkaan oltu takavarikoitu valtiolle tai tuhottu. Salakuljetusjupakka oli kuitenkin ollut huomattava turkulainen tapaus.

Näistä edeltävistä tapahtumista huolimatta teoksista tehtiin näyttely. Arvoitukseksi on jäänyt, miten oli mahdollista, ettei kukaan näyttelyä tehneistä museoammattilaisista tiennyt teosten alkuperää tai osannut kyseenalaistaa sitä.

Lue KulttuuriCocktailin laajempi juttu tapauksesta.

Taideväärennöksiä myynnissä huutokaupoissa

Taidetta on väärennetty aina, sillä kuuluisien taiteilijoiden teokset säilyttävät arvonsa markkinoista huolimatta. Taidetta voidaan siten pitää hyvänä sijoitus- ja rahanpesukohteena. Maailman yksi kuuluisimmista taideväärentäjistä on Guy Ribes. Hän maalasi tuhansia tauluja, jotka allekirjoitti esimerkiksi Van Goghin, Renoirin, Picasson ja Dalin nimiin. Parhaimmatkaan asiantuntijat eivät ole pystyneet erottamaan Ribesin väärennöksiä aidoista.

ribes16
Guy Ribes ribes16 Kuva: Marc Helfer ribes16

Koska taidetta väärennetään paljon, sitä päätyy myös taidehuutokauppojen myyntilistoille. Yksi väärennetty taiteilija on Laila Pullinen, jonka kaksi väärennettyä teosta päätyi Hagelstam & Co:n kaupattavaksi. Pullinen totesi itse Moon Scape -nimellä myynnissä olleen teoksen väärennökseksi käytyään poikansa kanssa katsomassa sitä. Toisen, Kolmijalkainen härkä -teoksen kohdalla, Pullinen toimi myös itse väärennöksen toteajana, kun ostaja otti häneen yhteyttä. “Se on törkeä”, Pullinen kommentoi teosta Helsingin Sanomille.

Nuorena kuollut ja jo omana aikanaan suosituksi taiteilijaksi noussut suomalainen taiteilija Ilkka Lammi joutui myös väärentäjien kynsiin. Helsinkiläisessä galleriassa oli tarkoitus järjestää Lamminkin teoksia esittelevä myyntinäyttely. Taiteilijan sisar totesi teokset väärennöksiksi ja Keskusrikospoliisi aloitti tutkinnan. Lammin väärennetyt teokset liittyvät laajempaan taideteosten väärennysvyyhtiin, jossa väärennöksiksi epäiltyjä teoksia on myyty koko 2000-luvun ajan ainakin Suomessa ja Ruotsissa. Väärennettyjä taiteilijoita ovat mm. Akseli Gallen-Kallela, Reidar Särestöniemi ja Helen Schjerfbeck, sekä ulkomaisista Repin, Shishkin ja Léger. Tutkintaan liittyvien teosten rikoshyödyksi on laskettu vähintään 15 miljoonaa euroa.

Poliisi kommentoi Iltasanomien Rikos-TV:lle vuonna 2013, että “jos saisimme tietyn määrän asiantuntijoita mukaan ja menisimme myyntipaikkoihin, niin sieltä löytyisi iso määrä väärennettyjä taideteoksia”.

Lue Yle Uutisten juttu taideväärennösvyyhdistä.

Sokalin tapaus ja postmodernia nonsensea

Postmodernismi oli akateemisen sosiologian ja kulttuuritutkimuksen sekä taidemaailman muotitrendi 1980-90 -luvuilla. Vaikeaselkoisuudestaan kuuluisat ranskalaiset filosofit, kuten Derrida, Kristeva ja Lacan olivat muodikkaita.

Jacques Derrida
Jacques Derrida Jacques Derrida Kuva: Chinmoy Guha Jacques Derrida
Julia Kristeva
Julia Kristeva Julia Kristeva Kuva: David Monniaux Julia Kristeva
Jacques Lacan
Jacques Lacan Jacques Lacan Jacques Lacan

Vuonna 1996 newyorkilainen fysiikan professori Alan Sokal tarjosi satiirisen huijausartikkelin Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity amerikkalaiseen postmodernistien kärkijulkaisuun Social textiin. Postmodernistien arvomaailmaa ja kielenkäyttöä lipevästi mukaillen hän todisteli muun muassa, että painovoima on sosiaalinen konstruktio (ei ole!).

Sokalin tarkoitus oli näyttää, että akateemisella statuksella postmodernistit teoreetikot, kuten Kristeva, namedroppailevat ja puhuvat nonsensea. Vakavinta oli Kristevan tapa käyttää väärin fysiikan ja matematiikan kaavoja puhtaasti humanistisissa asiayhteyksissä. Laajemmin postmodernistien suhde luonnontieteisiin oli huolestuttavan vähättelevä ja vääristelevä.

Arvovaltaiset professorit julkaisivat huijausartikkelin Social Textissä. Myöhemmin Sokal paljasti huijanneensa, mistä syntyi globaali myrsky akateemisessa vesilasissa.

Sokalin jekun seurauksena suuri osa ranskalaisesta älykköpiiristä oli vaarassa joutua naurunalaiseksi. Ranskassa eturivin postmodernistiälyköt eivät halunneet tai uskaltaneet mennä tv-väittelyyn Sokalin kanssa. Sokalin huijaus on akateemisena puhdistusoperaationa sankarillinen, mutta tietenkin jälkipyykissä Sokalia myös kepitettiin kaikin tavoin ja kiistettiin hänen asiantuntemuksensa, sillä postmodernismin hämärien tekstien varaan oli rakentanut uraansa moni tutkija muun muassa sosiologian alalla.

Postmodernismin tähti laski vuosituhannen vaihteessa, ja voi arvailla, mikä oli Sokalin huijauksen vaikutusta. Toisaalta humanistiset teoriatrendit tulevat ja menevät, joten olisi muodin vaihdos voinut tapahtua muutenkin.

JT Leroy ja Jukka Larsson – kuvitteellinen kirjailija kohtaa median

Kirjallisuuden vastaanottoon liittyvä kiperä kysymys on, miten tärkeä on taiteilijan tarina. Jos tekijä osoittautuu huijaukseksi, onko teos arvoton?

JT Leroy –nimimerkkiä pidetään usein viime aikojen herkullisimpana kirjallisuuden huijauksena. Kirjailija Laura Albert kehitti itselleen kiehtovan sivupersoonan JT Leroyn, jonka takaa saattoi uskottavasti kuvata romaaneissa katujen rankkaa elämää, kuten romaanissa Sarah. Jerimiah ”Terminator” Leroyn taustatarinaan kuuluivat prostituutio, asunnottomuus, huumeinen elämä ja HIV.

Erikoiseksi tapauksen tekee se, että karismaattinen Leroy alkoi antaa haastatteluja ja esiintyä julkisuudessa. Albert oli pestannut Leroyn roolia näyttelemään kälynsä Savannah Koopin. Huijaus oli kaksinkertainen: nainen esitti mieskirjailijaa. ”Roskaväestä” nousseesta kirjailijasta tuli kirjallisen maailman julkkis. Huijauksen paljastuminen 2005 oli iso sensaatio. Vuonna 2007 sai ensi-iltansa Leroyn romaaniin pohjautuva elokuva The Heart is Deceitful Above All Things.

Jeff Feuerzeigin ohjaama dokumenttielokuva JT Leroyn tapauksesta tuli ensi-iltaan tänä vuonna.

Suomessa hieman samankaltaisia tapauksia olivat Pirkko Saision kehittämät sivupersoonat Jukka Larsson ja Eva Wein (Pirjo Honkasalon kanssa). Mutta toisin kuin JT Leroyn tapauksessa, kirjoittajat esiintyivät itse lavastetuissa valokuvissa.

Saisio otatti itsestään romaania varten kuvat Larssonin roolissa. Saisio halusi testata, millaisen vastaanoton hänen teoksensa saisivat, jos ne olisi kirjoittanut joku muu. Osoittautui, että Saisio ja Saision sivupersoonat saivat hyvän vastaanoton, mutta joissakin arvosteluissa Larssonia pidettiin parempana ja uskottavampana kertojana kuin Saisiota.

Dekkaritätien pitkä huijausputki päätyi käräjille

Vuoden 2006 kesän alussa Suomen kulttuuripiirit kohahtivat. Kaleva-lehti paljasti, että kirjailija Mauri Sariolan lesken Tuula Sariolan nimiin laitetut kirjat onkin kirjoittanut toimittaja Ritva Sarkola.

Tuula Sariola
Tuula Sariola Tuula Sariola Kuva: Yle/Jukka Kuusisto Tuula Sariola,kulttuuricocktail
Ritva Sarkola
Ritva Sarkola Ritva Sarkola Ritva Sarkola

Koko petosvyyhti sai alkunsa pienestä lipsahduksesta haastattelussa. Siinä Tuula Sariola kertoi kirjoittaneensa kirjan miehensä kuoleman jälkeen. Gummerus kiinnostui asiasta, jonka jälkeen Tuula Sariolalle tuli hätä käteen: Mistä saada kirja, jota ei ole vielä edes kirjoitettu? Tuulan ystävä, toimittaja Ritva Sarkola, tuli hätiin ja kirjoitti kirjan Murha Sammatissa, joka jäljittelee edesmenneen Mauri Sariolan tyyliä. Sen jälkeen Ritva Sarkolan kirjoittamia, mutta Tuula Sariolan nimiin laitettuja kirjoja putkahteli ulos kerran vuodessa kuudentoista vuoden ajan.

Totuuden tultua julki huijausvyyhti eteni käräjille asti ja ystävykset saivat ehdolliset vankeus- ja sakkorangaistukset törkeistä avustuspetoksista. Tuula Sariola määrättiin myös maksamaan saamansa apurahat takaisin. Kohun seurauksena naisten ystävyys loppui, kuten myös Tuula Sariolan “kirjailijan ura”. Ritva Sarkola on jatkanut kirjojen kirjoittamista omalla nimellään.

Lue lisää Yle Uutisten ja Kalevan jutusta.

Väitöskirjaskandaali - Carl Öhmanin olematon väitöskirja ja keksityt lähteet

Suomalainen kulttuurivaikuttaja Carl Öhman toimi urallaan monien kotimaisten kulttuurilaitosten johtotehtävissä. Hän johti esimerkiksi Finlandia- ja Tampere-taloa. Öhman teki lisensiaattityön Helsingin yliopistolle vuonna 1959 ja väitteli tohtoriksi Michiganin yliopistossa muutamaa vuotta myöhemmin. Öhman julkaisi myös kirjan, August Strindberg and the Origin of the Scenic Expressionism, joka perustuu hänen omaan väitöskirjaansa.

Carl Öhman naama
Carl Öhman Carl Öhman naama Kuva: Yle/Heli Sorjonen Carl Öhman

Vuonna 1995 kävi käry: ruotsalainen kirjallisuustutkija Björn Meidal kirjoitti artikkelin Scandinavica-lehteen, jossa kertoi löytäneensä vakavia puutteita Öhmanin kirjasta. Meidal ei ollut löytänyt Öhmanin väitöskirjaa eikä lähteinä mainittuja August Strindbergin kirjeitä tai muistiinpanoja. Kirja sisälsi myös keksittyjä haastatteluja. Paljastuksen jälkeen selvisi, ettei Michiganin yliopisto edes tuntenut Öhmania eikä väitöskirjaa löytynyt Yhdysvalloista. Lopulta Öhman kertoi itse, että hän on saanut tohtorin-arvonimen Putnay & Roberts Foundation -säätiöltä. Ongelmana vain oli se, että sen nimistä säätiötä ei ollut olemassa ja diplomikin oli hävinnyt lukuisissa muutoissa.

Jatkoa seurasi Helsingin Yliopiston käynnistäessä selvityksen Öhmanin lisensiaattityöstä. Vuonna 1996 valmistuneessa selvityksessä todetaan, että Öhmanin lisensiaatintyö perustui useisiin väärennettyihin lähteisiin. Yliopisto ei kuitenkaan lähtenyt hakemaan lisensiaatinarvon palauttamista, sillä Öhman ei ollut tehnyt tieteellistä tutkimusta yli 40 vuoteen.

Öhman jäi eläkkeelle Tampere-talon johtajan paikalta vuonna 1997.

Marimekon Metsänväki -kuosi olikin ukrainalaista alkuperää

Marimekko-kohu sai alkunsa, kun helsinkiläinen taiteenharrastaja näki Helsingin Sanomissa valokuvan Finnairin uudesta lentokoneesta. Koneen kyljessä oli sininen versio Marimekon Metsänväki-kuosista. Kuva sai hänet kaivamaan hyllystään Ukrainan kansantaidetta -kirjan, josta löytyi Maria Primatsenkon työ Rotta Matkalla vuodelta 1963. Primatsenkon työ oli lähes yksi yhteen Kristiina Isolan suunnitteleman Metsänväki -kuosin kanssa. Taiteenharrastaja vinkkasi havainnostaan Helsingin Sanomille ja vuoden 2013 kuosi-kohu oli valmis.

kangas
Marimekon Metsänväki kangas Kuva: Marimekko metsänväki,Marimekko

Marimekolle plagointi tuli yllätyksenä ja se irtisanoi yhteistyönsä Kristiina Isolan kanssa. Isola myönsi kopioinnin, esitti julkisen pahoittelun ja vetäytyi julkisuudesta. Finnair maalasi Metsänväki -kuosin piiloon koneen kyljestä kaikessa hiljaisuudessa.

Plagiointikohu poiki pian lisäepäilyjä, kun muotoilija Maija Jauhiainen syytti Isolaa Ginkgo-kuosinsa kopioinnista. Marimekko kuitenkin kiisti kopioinnin. Myös Teresa Moorhousen Isoisän puutarhan -kuosin samankaltaisuutta brittiläisen Pat Hutchisin Rosie’s Walk -lastenkirjan kuvitukseen hämmästeltiin. Myös muotoilija Maija Louekarin Hetkiä-kuosin alkuperästä kiisteltiin, sen ollessa hätkähdyttävän samankaltainen valokuvaaja Markus Lepon (1934-1994) 1960-luvulla ottaman valokuvan kanssa.

kangas
Marimekon Isoisän puutarha kangas Kuva: Marimekko Marimekko,isoisän puutarha
kirjan kansi
kirjan kansi Kuva: Yle/Elina Bäckman rosies walk,Pat Hutchins

Helsingin Sanomien juttu aiheesta.
Kristina Isola myöntää kopion.

Artikkelin sanamuotoa korjattu Hetkiä-kuosiin liittyen 30.9.2016 klo 18:20.

Kommentit