TV1 keskiviikkona 5.10.2016 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 8.10. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Inhimillisessä tekijässä toimittaja Anne Flinkkilä kohtaa kolme naista, joilla oli salaisuus. He joivat. He hoitivat työnsä, perheensä, kotinsa ja illan palkintona odotti lasi viiniä, yksi olut. Ja ennen pitkää yksi lasillinen ei riittänyt.
Kaikista heistä tuli alkoholisteja.
Lohduttava viinilasi
Riitta Castrén on pitkän linjan toimittaja, jolle työ oli suuri intohimo ja kutsumus. Elämän kuuluivat myös seurustelu hyvän ruuan ja viinin merkeissä.
Riitta sanoo, että niin hassulta kuin se kuulostaakin, alkoholi sopi hänelle, hän oli hyvää seuraa. Sitten kuitenkin tapahtui monta asiaa yhtä aikaa.
Kaksi läheistä ihmistä sairastui vakavasti, ja samaan aikaan työpaikalla tuli eteen suuria muutoksia, joissa Riitta koki, ettei hän oikein tullut kuulluksi. Hän alkoi lohduttaa itseään viinillä iltaisin ja lasillinen alkoi yhä useammin muuttua pullolliseksi.
Loppujen lopuksi tilanne meni niin pahaksi, että Riitta sai potkut työstään juomisen takia. ”Se oli musertava asia, elämäni kovin paikka”, sanoo Riitta.
Siitä alkoi nopea syöksykierre, joka oli viedä Riitan hengen.
Sikspäkki ei enää riittänyt
Stina Carpelan on yrittäjä, joka parhaimmillaan pyöritti neljääkin kuntosalia yhtä aikaa. Vauhti oli kova ja suorittaminen suorastaan vimmaista. Mikään ei tuntunut riittävän.
Sitten Stina keksi keinon vauhdin pysäyttämiseen: sikspäkki olutta illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen tainnutti niin, että jaksoi taas seuraavaan päivään.
Stinalle kävi kuten Riitallekin, sikspäkki ei enää riittänyt, määrät kasvoivat ja lopulta Stina korkkasi ensimmäisen tölkin jo autossa kotimatkalla. Stina sanoo, että jollakin tavalla hän toivoi jäävänsä kiinni, että joku huomaisi.
Kotijuomisensa Stina kuitenkin salasi, se oli helppoa, koska silloinen puoliso oli ravintola-alalla, ja illat poissa kotoa.
Työkuntoon aamuksi
Taideterapeutti ja neuropsykiatrinen valmentaja Piia Sumupuu on televisiosta tuttu, sillä hän opasti Yle TV1:n Korkki kiinni -ohjelmassa julkkiksia lopettamaan juomisen.
Piian oma korkki on pysynyt kiinni jo toistakymmentä vuotta ja hän kertoo olleensa samanlainen salatissuttelija kuin Stinakin. Töiden jälkeen illalla oli juotava nopeaan tahtiin, että aamulla oli työkunnossa.
Piian juomisesta ei tiedetty, hän ei liehunut lasi kädessä juhlissa eikä kotonakaan. Kun Piia kertoi raitistuneensa, moni tuttu oli tyrmistynyt: ethän sinä mikään alkoholisti ole.
Pärjäämisen pakko
Riitta, Stina ja Piia arvelevat edustavansa aika isoa joukkoa koulutettuja, itseltään paljon vaativia naisia, jotka illan hiljaisina tunteina lääkitsevät stressiään ja riittämättömyyden tunteita alkoholilla.
Stina sanoo, että pärjäämisen pakko tulee omasta kotikasvatuksesta. Vanhemmat olivat absolutisteja ja kymppi miinus kokeesta oli paha juttu. Pärjäämisellä Stina tunsi ostavansa olemassaolon oikeutuksen.
Piia sanoo, että hän eli tavallaan koko ajan muiden elämään, muita varten. Siksi hän tarvitsi lääkettä, että pääsee johonkin muualle huilimaan.
Piia sanoo, että monta kertaa asiat saivat surkuhupaisia mittasuhteita. Öisin hän rukoili raittiutta, aamupäivä meni vielä hyvin, mutta iltapäivällä hän oli jo ostamassa juotavaa.
Riitta puolestaan sanoo nyt ihmettelevänsä itseään: hän oli vuosikausia kirjoittanut muiden tunteista ja tuntemuksista, nyt hän oli täysin avuton omien katkeruuksiensa ja surun tunteiden kanssa.
Ei yhtä tapaa raitistua
Kaikki kolme naista ovat nyt raittiita, mutta jokaisen tie raittiuteen on ollut erilainen. He vierastavat mediankin hellimiä sankariraittiustarinoita, joissa ensin ryvetään, sitten käydään pohjalla, kadutaan ja sitten ollaankin jo raittiita.
Piia haluaa muistuttaa, että ei ole yhtä tapaa alkoholisoitua, muttei myöskään yhtä tapaa raitistua. Kenellekään ei voi tyrkyttää omaa tapaansa, eikä raitistua voi väärin.
Riitan juominen oli mennyt siihen pisteeseen, että hengenmeno oli lähellä. Hän oli saanut unettomuuteen ja masennukseen lääkkeitä, syönyt useamman antibioottikuurin ja alkoholin kanssa näistä muodostui sellainen cocktail, että maksa ei enää kestänyt.
Lääkäri oli sanonut, että Riitta tuli vastaanotolle yhdennellätoista hetkellä. Alkoholi olisi tästä lähtien kokonaan kielletty, yksikin lasillinen voisi tappaa. Riitta haki apua myös vertaistuesta, mutta siellä häntä surettivat kaikki kovat ihmiskohtalot. Suurin apu löytyi terapiasta, ilo ja nauru ovat pikku hiljaa palanneet.
Raitis ihminen on peili
Stina kokeili monia keinoja, lääkkeitä, auttavaa puhelinta, terapiaa. ”Vertaisryhmä tuntui vieraalta, siellä oli vaan juoppoja”, Stina naurahtaa. Lopulta paras apu löytyi kahden viikon jaksolta psykiatrisessa sairaalassa.
Nyttemmin Stina on palannut kristilliseen vertaisryhmään, jossa käsitellään nimenomaan tunteita.
Piia taas paitsi joi salaa, myös raitistui salaa, vertaistuen avulla. Oma äiti suhtautui Piian raitistumiseen nuivasti, ei meidän suvussa ole ennenkään juoppoja ollut. Myös jotkut tutut eivät ole kestäneet Piian raitistumista vaan ovat laittaneet välit poikki.
Piia sanookin, että raitis ihminen tuntuu tänä päivänä olevan kuin peili, johon muut peilaavat omaa juomistaan. Ja jos peilistä näkyy jotakin epämukavaa, peili on väärässä.
Asiat kohdattava ilman alkoholia
Millaista sitten on raitis elämä? Riitta sanoo, että toki viini-iltojen ikävä jäi, mutta hän on tietoisesti pyrkinyt etsimään uusia elämyksiä. Jollakin tavalla myös se kantaa, että tietää, että alkoholi veisi hengen. Ja paljon jäi: ystävät, seurustelu, ruoka, nauru.
”Alkoholi oli loppujen lopuksi vain pieni osa sitä kokonaisuutta”, Riitta sanoo.
Stina muistaa, että ensimmäinen vuosi raittiina oli aivan kamala. Hän pelkäsi tylsyyttä ja pitkiä yksinäisiä iltoja. Parisuhdekin kariutui, kun mies jatkoi juomista. Perheen hajoaminen oli suuri suru, mutta oli kuitenkin oltava hyvällä tavalla itsekäs, oma raittius oli tärkeintä.
Piia sanoo, että oikeastaan ensimmäinen raitis vuosi oli jonkinlainen kuherrusvuosi, ja sen jälkeen alkoi vasta ymmärtää, että ei elämän ongelmat ja haasteet lopu vaikka raitistuukin. Nyt ikävät asiat on vain kohdattava ilman alkoholin tuomaa puskuria.
Ei enää salaisuuksia
Stinalle viimeiset palat loksahtivat kohdalleen kun hän sai vielä selvin päin toisen burn-outin. Hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja se selitti sitä, miksei mikään tuntunut riittävät, miksi piti painaa sata lasissa. Nyt lääkitys on tasannut pahimpia huippuja ja Stina sanoo, että on sellainen kuin haluaakin olla, avoin, läpinäkyvä, rehellinen.
Avoimuutta kannattavat myös Piia ja Riitta. Riittaa pyydettiin kirjoittamaan blogia kokemuksistaan, ja oman kertojan äänen löytyminen on ollut mahtava juttu, hän sanoo. Olisi ollut mahdollista kirjoittaa nimettömänä, mutta asiaa pohdittuaan Riitta päätti, että salailu on nyt loppu, ja kirjoittaa Pullopostia kunnon naiselta -blogia omalla nimellään ja kasvoillaan.
”Pelotti aivan hirveästi, mutta palaute on ollut hyvää ja elämä oikeastaan aika ihanaa”, Riitta sanoo.
