Hyppää pääsisältöön

Kun Kiasma kompastui saamenpukuun

kiasma sijoitettuna lapin maisemaan
kiasma sijoitettuna lapin maisemaan Kuva: Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Twerkkausta feikkisaamenpuvussa. Jenni Hiltusen vuonna 2012 tekemä videoteos Grind puhuttaa. Teos herätti vastalauseita jo valmistuttuaan, mutta keväällä keskustelu lähti uudestaan liikkeelle. Keskustelua käytiin mm. blogeissa, Helsingin Sanomien yleisönosastolla, Ylen uutisissa ja sosiaalisessa mediassa. Hiljattain joukko saamelaisia nuoria järjesti Kiasmassa hiljaisen mielenosoituksen teoksen äärellä. Itse teos on katsottavissa tästä.

Ongelma. Teoksessa ongelmallista on siis, että siinä nähdään naishenkilö twerkkaamassa saamenpuvulta näyttävässä ei-aidossa asusteessa. Saamelaisten näkökulmasta saamenpuvun tai sellaista mukailevan asusteen käyttö on tässä loukkaavaa, koska Hiltunen käyttää puvun symboliarvoa omiin tarkoitusperiinsä. Hän ei ole saamelainen, eikä hän pyri tuomaan esiin saamelaisten kokemusta maailmasta. Se, että puku ei ole aito, eikä kestäisi lähempää tarkastelua aidon puvun kanssa, antaa saamelaisten mielestä väärän kuvan heidän kulttuuriperinnöstään. Lisäksi saamelaiset voivat perustellusti kysyä, esittääkö video ”saamenpuvun” sellaisessa yhteydessä, joka tuottaa väheksyviä stereotypioita.

Ruutukaappaus Kiasman videoteoksesta
Ruutukaappaus Kiasman videoteoksesta kulttuuricocktail
Taiteilija itse on kertonut, että teos ei kerro saamelaisuudesta vaan jamaikalaisesta dancehall-kulttuurista.

”Ei liity saamelaisuuteen”. Taiteilija itse on kertonut, että teos ei kerro saamelaisuudesta vaan jamaikalaisesta dancehall-kulttuurista. Koko Hiltusen tuotannon läpi kulkeva teema on (useimmiten naisten) tapa kuvata itseään erilaisissa seksikkäissä, poseeraavissa tilanteissa.

Taiteilijan näkökulmasta teoksen aiheena on siis kulttuurissa vallitsevat suositut representaation tavat, ja yksilöt, jotka haluavat käyttää näitä tapoja ilmaisemaan omia tuntemuksiaan ja omaa kokemustaan. Jos joku (vaikkapa sitten valtakulttuuriin kuuluva) henkilö kokee kiinnostavaksi pukeutua johonkin, minkä alkuperästä hänellä ei ole mitään tietoa (vaikkapa sitten feikkisaamenpukuun) ja heiluttaa pyllyänsä kameran edessä, niin onhan se toki kiinnostava aihe taiteilijalle. Taiteilija voi taiteen vapauden nimissä ottaa kuvattavakseen minkä tahansa asian maailmasta, myös tämän.

Joka leikkiin ryhtyy… Keskustelussa on pohdittu myös kulttuurisen omimisen eli appropriaation käsitettä. Taiteessa omiminen on vakiintunut käytäntö esimerkiksi silloin, kun kommentoidaan toisten taiteilijoiden teoksia tai vaikkapa lainataan mainosten tai tuotemerkkien visuaalista ilmettä.

Omiminen on petollisen helppoa: taiteessa hyväksytään varsin laajalti lainattujen elementtien käyttö ja ymmärretään, että jossakin mielessä kaikki vaikuttaa joka tapauksessa kaikkeen. Täysin irrallaan muusta kuvavirrasta, tai edes kovin itsenäisesti suhteessa siihen, on vaikeaa ellei mahdotonta työskennellä. Toisaalta aina ei ymmärretä, että omimisen kääntöpuolena on, että taiteilija saattaa joutua vastuuseen omimisesta, ja että teoksen arvo oikeastaan voidaan nähdä vasta, kun nähdään miten taiteilija hoitaa tuon vastuunsa.

Näin vastakkain ovat siis saamelaisten oikeus kulttuuriperintöönsä ja taiteilijan oikeus vapauteensa. Koska molempien näkökulma on oikeutettu, täytyy tarkastelua jatkaa pidemmälle. Lisäksi läsnä on kolmaskin osapuoli, museolaitos, jonka oma historia suhteessa alkuperäiskansojen oikeuksiin on tunnetusti synkkä.

Sananvapaus ei tarkoita sitä, etteikö puhuja olisi vastuussa sanoistaan. Samoin taiteilija on vastuussa teoksistaan.

Vapaus ja vastuu. Taiteilijan vapaus on rinnastettavissa sananvapauteen. Sananvapaus ei tarkoita sitä, etteikö puhuja olisi vastuussa sanoistaan. Samoin taiteilija on vastuussa teoksistaan. Tämä on Hiltusen heikoin kohta. Teoksesta herännyt keskustelu ja Hiltusen kommentit siihen herättävät vaikutelman, että hän ei ollut ollenkaan ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että ”saamenpuku” olisi voinut loukata jotakuta. Vaikuttaa siltä, että Hiltunen ei juuri tunne saamelaisten kulttuuria tai ylipäätään ymmärrä vähemmistöryhmien ja valtakulttuurien välistä kulttuurista tilannetta.

Sinänsä se ei ole ihme. Suomessa on paljon hyviä taiteilijoita, jotka eivät tunne saamelaisuutta tai erityisesti tunne postkolonialistista keskustelua. Ongelmalliseksi tämä tulee, kun taiteilija omissa teoksissaan antaa aihetta näiden teemojen tarkasteluun.

Mannerheimin patsas sijoitettuna saamelaisten maisemiin
Mannerheimin patsas sijoitettuna saamelaisten maisemiin Kuva: Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Kulttuurinen maasto. Taiteilijan vapauteen liittyvä vastuu tarkoittaa, että taiteilijan tulee osata se kulttuurinen maasto, jota hän tuo esiin teoksissaan. Hänen on ymmärrettävä, mitä hänen käyttämänsä symbolit tarkoittavat, mistä ne tulevat, minkälaisiin keskusteluihin ne liittyvät, mitä hän tahtoo niitä käyttämällä sanoa. Hänen on kyettävä tarvittaessa käymään keskustelua niistä jälkikäteen ja puolustamaan niiden käyttöä, mikäli ne on ymmärretty väärin.

Mikäli näin ei ole, herää kysymys, onko teoksessa sellaista syvyyttä, jota taiteelta yleensä edellytetään. Hiltunen ei ole oikein pärjännyt tässä jälkikeskustelussa.

Kiasmakin kompuroi. Kiinnostavaksi tilanteen tekee vielä se, että teos on esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa, ja että teos on ostettu Kiasman kokoelmiin. Näillä teoilla Kiasma on selvästi indikoinut, että kyse on (Kiasman näkökulmasta tarkasteltuna) laadukkaasta taideteoksesta, joka kannattaa laittaa esille, ja joka kannattaa säästää tulevia sukupolvia varten.

Saamelaisten näkökulmasta tämä on ongelmallista, koska Kiasma valtion museona ja nykytaiteen tärkeimpänä museona edustaa juuri sitä valtakulttuuria, joka on vastuussa saamelaisten vähemmistöasemasta.

Voi perustellusti kysyä, onko Kiasma, asettamalla tämän teoksen esille ja ostamalla sen kokoelmiinsa, uusintanut sellaista valtakulttuurin suhtautumistapaa, jossa saamelaisten kulttuuri nähdään piittaamattomasti hyödynnettävänä symboliarvona.

Hämmästyttävintä on, että Kiasmakaan ei ole selvinnyt kunnialla asian jälkipuinnista.

Hämmästyttävintä on, että Kiasmakaan ei ole selvinnyt kunnialla asian jälkipuinnista. On täysi syy olettaa, että Kiasman puolesta kohua kommentoineet johtaja Leevi Haapala ja kokoelmaintendentti Arja Miller tuntevat varsin hyvin postkolonialistisia kysymyksenasetteluja ja ymmärtävät hyvin, mikä teoksessa on ongelmana. Saamenpuvun sopivasta käytöstä on keskusteltu nimittäin ennenkin. Yksi tällainen keskustelu käytiin vain kaksi vuotta sitten, kun alppihiihtäjä Tanja Poutiainen juhli voittoa samankaltainen feikkipuku päällään.

On vaikea uskoa, että Kiasmassa ei oltaisi ainakin periaatteellisella tasolla täysin sydämin halukkaita huomioimaan saamelaisten kulttuuri, tunnustamaan kaikin tavoin sen arvo, ja antamaan museon tuki ja arvovalta sille, että saamelaisten oma näkökulma ja ääni tulevat myös nykytaiteen kentällä esiin. Ainakin silloin, kun asia tulee tietoisen harkinnan kohteeksi. Siihen nähden museo reagoi aluksi avautuneeseen keskusteluun oudon nihkeästi: museo yksinkertaisesti totesi, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta, ja että Kiasma ei missään tapauksessa anna siunaustaan alkuperäiskansojen taiteen hyväksikäytölle.

Tämä oli minimaalinen kannanotto tilanteessa, jossa kaivattiin perusteellista avausta. Se oli sen sanomista, että vahinkoa ei ollut tapahtunut, tilanteessa, jossa vahinko oli jo tapahtunut. Vahinkohan nimenomaan oli se, että pukua käytettiin yhteydessä, joka ei liity saamelaisiin.

Kuvakollaasi Kansallismuseon rakennuksesta sekä saamelaismiehestä ja porosta.
Kuvakollaasi Kansallismuseon rakennuksesta sekä saamelaismiehestä ja porosta. Kuva: YLE /Mikko Lehtola taide,kansallispuvut

Miksi keskustelu ei kelpaa? Taidemuseoiden eetokseen kuuluu rohkaista keskusteluun taiteesta. Silloin, kun taidemuseo näyttää selvästikin olevan haluton keskustelemaan omassa näyttelyssään ja omiin kokoelmiinsa kuuluvasta teoksesta, on pakko kysyä miksi.

Pitääkö tämä haluttomuus ymmärtää niin, että Kiasmassa oli ymmärretty tapahtuneen virhe? Sen paremmin taiteilija, kuin museokaan ei vain ollut tullut ajatelleeksi teosta saamelaisten kannalta, mikä oli noloa, joten asia kannatti yrittää vaieta?

Onko tässä esimerkki siitä, miten instituutiot ovat pakotettuja oman maineensa hallintaan ja ylläpitämiseen, ja tarvittaessa taidemuseo asettaa edelle oman maineenhallintansa sen sijaan, että edistäisi taiteesta käytävää keskustelua?

Taiteilija tekee mitä tekee, ja vain taiteilija itse määrittelee mitä teos tarkoittaa, ja mihin se kytkeytyy?

Ymmärrettiinkö Kiasmassa teos sittenkin hieman vanhakantaisen modernistisesti? Väite siitä, että ”teos ei liity saamelaisuuteen” on mahdollista ymmärtää vain, jos ajattelemme, että taiteilija tekee teoksia riippumattomana ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Taiteilija tekee mitä tekee, ja vain taiteilija itse määrittelee mitä teos tarkoittaa ja mihin se kytkeytyy? Silloinkin, kun hän lainaa teoksessaan alkuperäiskulttuuriin viittaavaa artefaktia?

Miten asia lieneekin, epäselväksi jää, onko Kiasma arvioinut teoksen taiteellisen laadun kestävällä tavalla.

Ei teosta toki voi ansiottomaksi väittää. Visuaalisesti se on vaikuttava. Mutta visuaalisuudella ei pitkälle pötkitä, jos teos, taiteilija ja vielä museokin kompastuvat näin komeasti näin läheisesti nykykulttuuriin kuuluvassa keskustelukentässä.

Mutta tämähän ei jäänytkään tähän. Museon ensimmäinen, niukka kannanotto kohuun julkaistiin Kiasma-blogissa 9.5.2016. Kymmenen päivää myöhemmin äänensävy oli toinen. Nyt museo, jälleen Haapalan ja Millerin sanoin, tunnusti, että heidän kulttuurinen lukutaitonsa ja sensitiivisyytensä ei ollut ollut riittävää, ja että museo oli pahoillaan saamelaisille aiheutuneesta mielipahasta. He eivät suostuneet poistamaan teosta näytteiltä, mutta lupasivat pyrkiä kehittämään sensitiivisyyttä suhteessa eri kulttuureihin.

Museo ei voi ottaa teoksia pois seiniltä huutoäänestyksen perusteella. Jos teos on laitettu seinälle, sen seuraukset on vain kestettävä.

Ulkopuolisesta lukijasta vastine saattoi vaikuttaa jo riittävältä, mutta saamelaiset eivät näytä ajattelevan niin, sillä heidän Kiasmaan tekemänsä mielenosoitus tapahtui kuukausia tämän kirjoituksen jälkeen. Voisi arvella, että tämä johtuu siitä, ettei teosta poistettu seinältä. Toisaalta on ymmärrettävää, ettei museo voi lähteä siihen. Museo ei voi ottaa teoksia pois seiniltä huutoäänestyksen perusteella. Jos teos on laitettu seinälle, sen seuraukset on vain kestettävä. Tämän Kiasma on arvioinut aivan oikein. Näyttelytilaan on tuotu myös monistepino, jossa voi lukea julkisen keskustelun teoksesta. Sekin on hyvä ratkaisu.

Kiasman tapaus ei noussut esiin syyskuun lopussa järjestetyillä museoalan teemapäivillä, vaikka muuten siellä puhuttiinkin kansallisten museoiden suhteesta vähemmistökulttuureihin ja muita kuin valtavirtaa edustaviin yleisösegmentteihin, ja jopa ruodittiin museoalan "kuolemansyntejä". Yhdysvaltalainen professori Peggy Levitt luennoi museoalan teemapäivillä, kuinka kansalliset museot esittävät ja uusintavat kansallisia identiteettejä. Hän muistutti esimerkiksi siitä, ettei museo koskaan ole ollut leimallisesti tasa-arvoprojekti, vaan se on aina enemmän tai vähemmän verhotusti uusintanut yhteiskunnallisia valtarakenteita.

Keskusteluun nousi esimerkiksi se, kuinka Kansallismuseon perusnäyttelyssä eri vähemmistöjen näkökulmat loistavat poissaolollaan. Museot erityisesti Yhdysvalloissa ovat jo suuntautuneet heijastamaan globaalia, liikkuvaa elämää elävien moninaisia identiteettejä ja erilaisten kulttuuristen vähemmistöjen ruumiillista kokemusta.

Toimittaja ja kansalaisaktivisti Maryan Abdulkarim kertoi kiinnittäneensä huomiota esimerkiksi siihen, miten saamelaiset ja romanit oli Kansallismuseossa esitetty ikäänkuin menneisyyteen kuuluvina kuriositeetteina. Ja samaa ajatusta voisi jatkaa näin: ikäänkuin koko heidän antinsa suomalaiselle yhteiskunnalle olisi siinä, että meillä on muutama värikäs kansallispuku enemmän kuin mitä niitä muuten olisi.

Kuvakollaasi Eduskuntatalon rakennuksesta sekä saamelaismiehistä ja poroista.
Kuvakollaasi Eduskuntatalon rakennuksesta sekä saamelaismiehistä ja poroista. Kuva: YLE /Mikko Lehtola taide,Eduskuntatalo

Jos suomalainen kulttuuri esitetään valtakulttuurista käsin, pimentoon jää lukuisten niiden kokemus, jotka eivät syystä tai toisesta koe valtakulttuuria omakseen. Pakolaiskriisin myötä Suomeen asettuu myös aivan uusia ihmisiä, joiden läsnäolo yhteiskunnassa pitää myös jotenkin huomioida, kun esitetään tarinaa suomalaisuudesta. Kansallismuseon kokoelmanäyttelyn uudistamisella on kiire, mutta onneksi uudistus ainakin on tekeillä, ja kansallisen identiteetin kysymyksiin perehtynyt professori Levitt konsultoi tätä muutosta.

Suomi täyttää sata vuotta varsin pian. Minkälainen kuva suomalaisuudesta silloin annetaan esimerkiksi Kansallismuseon uudessa näyttelyssä?

Suomi täyttää sata vuotta varsin pian. Minkälainen kuva suomalaisuudesta silloin annetaan esimerkiksi Kansallismuseon uudessa näyttelyssä? Esitetäänkö suomalainen kulttuuri keinotekoisen irrallisena muista kulttuureista, heijastaen Kansallismuseon erikoista sisäistä jakoa Kansallismuseoon ja Kulttuurien museoon?

Kansallismuseon nettisivuilla kerrotaan, että Kulttuurien museon uusi perusnäyttely avautuu "lähivuosina" Kansallismuseon tiloissa. Lähivuosina? Eikö juuri nyt pitäisi pikaisesti nimenomaan tehdä perusteellinen uudelleenarvio siitä, mitä kaikkea suomalaisten historiaan sisältyy, minkälaisia moninaisia juonteita ja vastateemoja yhden yhteisen historian alta paljastuu, ja millä eri tavoilla tämä moninaisten kertomusten kimppu linkittyy muuhun maailmaan? Etenkin, kun poliittisella kentällä suomalaisuutta koskevat tarkoitushakuiset tarinat ovat nyt rakettibensaa.

Museot menettävät aikaisemman dominantin aseman, joka niillä oli yhtenäiskulttuurin uusintamisessa, ja ne joutuvat antamaan toimijuutta ja valtaa yleisöille.

Vasta alussa oleva digitalisaation aiheuttama kulttuurin murros vaikuttaa museoihinkin voimakkaasti. Museot menettävät aikaisemman dominantin aseman, joka niillä oli yhtenäiskulttuurin uusintamisessa. Museot joutuvat antamaan toimijuutta ja valtaa yleisöille. Vaikka viime vuosina museoalalla vallinnut runsas puhe saavutettavuudesta on vaikuttanut kauniilta ja demokraattiselta, tosiasiassa pelkkä saavutettavuus ei ole kovinkaan paljon. Kysymys yleisöjen osallisuudesta on saavutettavuutta paljon suurempi kysymys.

Aito osallisuus olisi sitä, että yleisö ei vain toteuta museoammattilaisten jo ennalta suunnittelmia projekteja, kuten nykyisin usein jo tapahtuu, vaan yleisö pääsee myös omista lähtökohdistaan suunnittelemaan ja tuottamaan niitä asioita, joita museoissa tehdään. Kiasmalla ja vaikkapa Kansallismuseolla olisi nyt loistava tilaisuus aloittaa yhteistyö saamelaisten ja muiden vähemmistöjen kanssa siten, että nämä ryhmät aidosti voisivat olla osallisina yhteisen kulttuurisen tilamme määrittelyssä. Vaikkapa siten, että museoammattilaiset malttaisivat kokonaan pysytellä avustavassa roolissa.

Sellaiseen osallistamiseen taitaa vielä olla matkaa. Koko tapaus Grind herättää kysymään, onko museolla sellainen käsitys omasta roolistaan, että museo ikään kuin vain heittää teoksia yleisön keskusteltavaksi, mutta katsoo itse olevansa keskustelun yläpuolella? Vähän kuin ruokkisi kaloja.

Saamenpuvun hyödyntäminen ei taida olla Hiltusen teoksen ainoa ongelma. Myös muut videossa nähtävät asusteet vaikuttavat viittaavan alkuperäiskulttuureihin.

Saamenpuvun hyödyntäminen ei taida olla Hiltusen teoksen ainoa ongelma. Myös muut videossa nähtävät asusteet vaikuttavat viittaavan alkuperäiskulttuureihin. Suomessa ei vielä ole suuremmin keskusteltu afrikkalaisten heimojen tunnusomaisten artefaktien kaupallisesta hyödyntämisestä, mutta amerikkalaisilla nettisivuilla tämäkin keskustelu on käynnissä. Toistaiseksi afrikkalaiset vähemmistöt lienevät Suomessa sen verran pieniä, että tämä puoli teoksessa on jäänyt huomaamatta. Muualla afrikkalaisen kulttuuriperinnön omimisesta keskustellaan jo aika vilkkaasti.

Tämän linkin takana yksi (englanninkielinen) vetoomus olla käyttämättä alkuperäiskulttuurien asuja pelkän trendikkyyden vuoksi: "... se ei ole futuristista, eikä viileän tyylikästä, se on meidän kulttuuriamme", kirjoittaa freelance-toimittaja Zipporah Gene.

EDIT: Jutusta on poistettu väite, että saamelaisista olisi Kansallismuseon perusnäyttelyssä kerrottu ainoastaan saamenpuvuin. Perusnäyttelyn Maa ja kansa -osuudessa on yksi osio omistettu saamelaiseen kulttuuriin liittyville asuille ja esineille. Lisäksi on esillä poronhoidosta kertova video, joten näkökulma ei ole pelkästään "historiallinen".

Kommentit
  • Lista asioista, joita vihaan nykyajassa

    Asioita, joita vihaan nykyajassa

    Joulun alla ihmiset ovat pahalla päällä. Tähän syynä on koko vuoden patoutunut vitutus. Jos haluat helpottaa oloasi ennen jouluaattoa, laadi lista, johon keräät vihaamiasi asioita. Sen tarkoitus ei ole olla ratkaisukeskeinen. Listan ainoa tehtävä on saada olla vihainen. KulttuuriCocktailin Tuomas Karemo laati malliksi oman listansa.

  • Pippelisankarin viimeinen seikkailu on ohi

    Asenteiden tasolla on käynnissä radikaali murros.

    Miehen mitta ei enää ole se, jaksaako aamuun asti fiilata naisen toimittaessa höyläpenkin virkaa. Se, mikä vielä 90-luvulla oli normi, vaikuttaa nyt auttamattoman pölyttyneeltä. Aino Kivi ruotii suomalaisen kirjallisuuden käsitystä seksistä ja sukupuolesta.