Hyppää pääsisältöön

Marjo Niemi: Peili josta ei näe naamaansa

Kolumnin artikkelikuva
Kolumnin artikkelikuva Kuva: Heini Lehväslaiho/Teos-kustantamo Marjo Niemi

Olisiko mahdollista, että nyt ilmestyisi yhteiskunnallinen romaani? Sellainen joka kokoaisi laajasti meihin vaikuttavia voimia – tai hyvän tähden, miksen sanoisi, paljastaisi koko roskan ja tärisyttäisi kertalaakista koko kansakuntaa.

Onko enää sellaista kansakuntaa jota romaani tärisyttäisi? Onko tämä sellainen aika, jonka saisi täräyttävällä tavalla kansien väliin?

Yhteiskunnalliselta haiskahtavakin romaani oli milloin tahansa historiassa helpompi kirjoittaa, mutta vaikeampi julkaista kuin nyt. Yhteiskunta ja maailma ovat monimutkaistuneet. Mutta nyt olisi ilmaisunvapaus, toisin kuin vaikka Pentti Haanpäällä, jonka romaani Noitaympyrä julkaistiin vasta 25 vuotta kirjoittamisen jälkeen, kun mies oli jo mullissa.

Noitaympyrän alun asetussanoissa sekatyömies N haastaa: ”Mutta olenhan joskus lukenut, että kirjallisuus on ajan peili. Nyt te kynämiehet kirjoittelette iloisia eli mitään sanomattomia juttuja, käsittelette vanhoja ja olleita asioita. Mitä me teemme sellaisella peilillä, josta ei näe naamaansa? Nurkkaan koko roska!”

Informaatiovirralla ja somella hakattu huonosti palkattu pätkätyörobotti ja kuluttaja, joka tuottaa elämänsisältöä harrastamalla niitä hyvinvointilajeja ja elämänhallintatapoja, jotka kulloinkin ovat pinnalla.

Kokonaiskuva nykyajasta, siinäpä vasta homma ajassa, joka pintatasolla tuntuu liikkuvan nopeammin kuin hakukone. Se olisi pitkä romaani se. Yhteiskunnallisen romaanin pitäisi olla myös muodon osalta ajankohtainen, vaikka realismin raskas viitta yhteiskunnallisen romaanin termin päällä pölyttyykin.

Henkilöissä kiteytyisivät oman aikakautemme ominaiset ristiriidat. Mieleeni tulee puolihulluksi informaatiovirralla ja somella hakattu huonosti palkattu pätkätyörobotti ja kuluttaja, joka tuottaa elämänsisältöä harrastamalla niitä hyvinvointilajeja ja elämänhallintatapoja, jotka kulloinkin ovat pinnalla. Niiden avulla henkilö vaalii ideaa vapaudesta orjuuden sijaan, ihmisyydestä avattaren sijaan ja rentoutuneesta ruumiista koneen sijaan. Hän yrittää hysteerisillä hyvinvointi- ja elämänsisältöharrastuksillaan hiljentää myös sisällään huutavan vihollisen. Sitä hän ei tiedä mikä se vihollinen on, ja juuri se yhteiskunnallisen romaanin olisi paljastettava.

Henkilö voisi olla vaikka väitellyt tohtori, silti äärimmäisen köyhä ja harrastaa trendilajeja tai nostalgiaa internetin kautta omassa kämpässään. Hän on nykyajan sekatyömies siinä kuin duunarikin. Miten heidän kämppiinsä saisi kirjoittua samanlaisen kauhistuttavan tenhon, kuin tukkijätkien ja köyhälistön luteiseen kämppään viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla?

Hyvin olemme amerikkalaisen elämänviisauden sisäistäneet: ketään muuta ei voi syyttää tilastasi, koska kaikki ovat oman elämänsä sankareita.

Itsekeskeinen, itseään vimmaisesti ja lakkaamatta tonkiva romaanihenkilö itse asiassa on hyvinkin yhteiskunnallisen romaanin päähenkilö. Hän löytää äänekkään vihollisen sisältään, ostaa ja tekee mitä tahansa mihin rahat riittävät sen mylvinnän lopettamiseksi. Edes koulutus ei häntä pelasta kuluttamisen pakkosyötöstä.

Mutta ei tämän näyttäminen kaikessa ahtaudessaan riitä, sillä yhteiskunnallisen romaanin lajityypissä oikea vihollinen ei ole sisällä, sanoivat zenbuddhistit mitä tahansa. Tässä napatyöläisessä me näemme vain aikakauden ominaisten ristiriitojen oireen ja seuraamuksen.

Yhteinen tarinamme on pieninä palasina maailmalla ja palaset liikkuvat nopeasti. Mikä on algoritmi kaiken takana ja kuka sen muotoilee? Miten sen selvittämiseen olisi nykyihmisellä aikaa? Yleensä jäljelle jää ihminen itse, koska selitys eli syyllinen pitää jostain löytää, muuten lähtee järki.

Hyvin olemme amerikkalaisen elämänviisauden sisäistäneet: ketään muuta ei voi syyttää tilastasi, koska kaikki ovat oman elämänsä sankareita.

Kaikki nykyromaanit kertovat ajastamme jotain, koska ne on kirjoitettu aikalaisten toimesta. Mutta joku tietoinen ja isompi kuva, kokoava kuva, joka räjäyttäisi lukijan tajunnan näkemään näkymättömän vihollisen heidänkin elämässään. Niitä olisi monta, sanotaan nyt viholliset.

Pitäisi siis tuoda esiin näkymätön. Yhteiskunnallinen romaani ei saisi jäädä vain tarkkailemaan kohdettaan etäältä, pistämään merkille, vaan sen olisi analysoitava kohteeseen vaikuttavia voimia ja eturyhmien konflikteja. Taustojen, prosessien ja syiden hahmottamista tarvitaan, ei estetisoitua pakopaikkaa.

Pintatasoon jääminen yhteiskunnallisia ja taloudellisia asioita hahmotettaessa on fetisismiä. Fetisismissä takerrutaan epäolennaisiin seikkoihin, eikä päästä varsinaiseen asiaan kaiken rekvisiitan takana. Fetisismi alkaa kuulostaa nykyajan synonyymilta.

Pitäisikö romaanista näkyä nykyihmisen koko naama kaikessa laajuudessaan? Osaisiko joku kirjoittaa niin suuren kuvastimen? Ovatko nykyihminen ja -aika jo liian vikkeliä tallentumaan yhteiskunnalliseksi romaaniksi?

Vai pitäisikö ne juuri nyt vaikka väkipakolla runtata romaaniksi, vastustaen tätä internetaalista kohinaa, jota ajan nopeudeksi sanotaan, mutta joka saattaa olla vain häiriösignaalia, jonka takana näkymättömät tahot voivat rauhassa huseerata.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Kommentit