Tämä SuomiLOVE-tarina kertoo siitä, kuinka Jenni viimein löysi isänsä kanssa yhteisen sävelen, vakavan sairastumisen jälkeen. Ja siitä, kuinka paljon tytär arvostaa sankari-isäänsä.
”Haluan kertoa tarinan sankari-isästäni. Perhe on ollut aina hyvin tärkeä minulle, vaikka kapinoin nuorena heitä vastaan ihan urakalla.
Minä olen perheemme ensimmäinen lapsi ja tyttö. Olin se, joka kokeili koko ajan vanhempien rajoja. Äiti on samanlainen kuin minä, eli äkkipikainen. Hänen kanssaan otin nuorena jatkuvasti yhteen. Isäni sen sijaan oli aina rauhallisempi. Hänen tapansa oli saarnata pitkään ja tyynesti. Tai olla vaan hiljaa: Hän tiesi, ettei minulle kannattanut enää huutaa, jos olin tehnyt väärin, kyllä minä sen jo tiesin.
Isä on aina tukenut lapsiaan. Hän kuskasi meitä aina harrastuksiin, eikä meidän juttumme jääneet ikinä kiinni siitä, etteikö isä olisi tukenut. Minut hän opetti luistelemaan ja vei ensin taitoluistelu- ja myöhemmin lätkäharjoituksiin. Vasta vanhempana olen ymmärtänyt, kuinka kiitollinen olen siitä, että olen aina saanut tehdä sitä, mitä haluan.
Kun olin nuori, meillä ei ollut isän kanssa parhaat mahdolliset välit. Iän myötä erkanimme toisistamme, oli vähemmän ja vähemmän juteltavaa. Muutin toiselle paikkakunnalle, ja vanhempani erosivat. Eron jälkeen välit kylmenivät isän kanssa entisestään, kyllähän sitä välillä soiteltiin, mutta ne puhelut jäivät yleensä lyhyiksi.
Kunnes tuli elämäni kamalin päivä: 31. elokuuta vuonna 2012. Isä sai 48-vuotiaana vakavan ja laajan aivoinfarktin. Se vei häneltä puhekyvyn ja halvaannutti oikean puolen hänen vartalostaan. Se muutti isääni lopullisesti.
Nyt olen neljä vuotta seurannut isän kuntoutumista ja parantumista vierellä. Hänen elämänsä on taistelua joka päivä. Sitä on aika rankkaa seurata vierestä. Hän ei pysty puhumaan, mutta on päänsä sisällä kuitenkin se sama isä kuin aina ennenkin.
Haluaisin isän muistavan, että hän on sama ihminen meille, vaikka hänelle kävikin tosi huonosti. Olisi kauhean hyvä, jos isä ymmärtäisi, ettei hänen tarvitse huolehtia meistä muista, vaan ainoastaan omasta kuntoutumisestaan.
Vaikka isä ei pysty puhumaan, pystymme kommunikoimaan. Opin aika nopeasti tunnistamaan hänen ajatuksensa eleistä tai vaikka pelkästä katseesta. Toisaalta mietin, onkohan isältä jäänyt joitain asioita sanomatta. Ja sitten taas toisaalta minä ymmärrän ne asiat nykyäänkin jotain toista kautta. Nykyään kommunikoimme erilaisin elein ja ilmein sekä ihan kosketuksin. Isällä on myös kommunikaattori, mutta hän ei käytä sitä juurikaan läheisten kanssa. Lähipiiri on oppinut, mitä tietyt eleet ja ilmeet tarkoittavat."
”Kerron hänelle ihan kaiken”
"Me ostimme isälle myös iPadin. Soittelen hänen kanssaan melkein joka päivä videopuheluita. Ne menevät niin, että minä kerron päivittäisiä asioita ja hän reagoi omalla tavallaan niihin. Kun näemme, juttelemme vaikeistakin asioista. Jos minulle tulee tunne, että hänellä on jotain sanottavaa, kaivan sen tavalla tai toisella hänestä ulos. En suostu luovuttamaan, ennen kuin saan sen tietooni, vaikka se välillä onkin tuskaista. Minulle on todella tärkeää, että hän tulee ymmärretyksi. On varmasti todella raskasta, että joutuu olemaan ajatustensa kanssa yksin, eikä saa niitä kommunikoitua ulos.
Me kommunikoimme nykyään enemmän kuin ennen infarktia. Mua harmittaa, että näin piti käydä, että lähennyimme. Harva tietää, kuinka läheiset välit meillä nykyään on. Kerron hänelle ihan kaiken – sairastumisen jälkeen olemmekin puhuneet varmaan enemmän kuin sitä edeltävänä 25 vuotena. Nykyään myös halaan häntä tosi usein ja kerron kuinka paljon hänestä välitän.”
”Nyt on meidän vuoromme auttaa”
”Isä ei ole antanut vamman lannistaa, eikä hän ole käpertynyt sisäänpäin tai erakoitunut. Hän lähtee nykyäänkin reippaasti ulos, eikä häpeä itseään. Oman vammansa kanssa taistelevasta Pekka Hyysalosta onkin tullut isän idoli. Isä oli mukana Hyysalon järjestämässä tapahtumassa Turussa ja osallistui siellä esteetön kävely –tempaukseen. Hän toivoo pääsevänsä Hyysalon Fight back –järjestön kuntoutukseen.
Haluan muistuttaa isää siitä, että tapahtuipa mitä tahansa, hän on supersankarini. Hänen jokapäiväinen tahdonvoimansa parantua ja kuntoutua on ihailtavaa. Kun minulla on olo, että en jaksaisi tai joku asia tuntuu raskaalta, ajattelen isääni. Hän ei anna periksi, vaikka pystyy kävelemään vain jotenkuten, toinen käsi ei toimi ollenkaan ja puhekyky on mennyt.
Haluan myös muistuttaa isää siitä, että hän pystyy mihin vain haluaa. Nyt on meidän vuoromme järjestellä asiat niin, että hän saa kaiken mahdollisen avun.”
