Hyppää pääsisältöön

Pirkko Saisio: Olen miettinyt kuolemaa lapsuudesta saakka

Pirkko Saisio
Pirkko Saisio Kuva: Laura Malmivaara Pirkko Saisio

Alussa on kissa, kirkas syysaurinko ja kuolema.
- Takana on kolmen kuukauden jakso, jonka aikana on kuollut paljon tuttuja, teatteri-ihmisiä, ystäviä, sanoo kirjailija Pirkko Saisio.

- Osa heistä on sellaisia, joiden kuolema tarkoittaa suomalaisessa teatterissa kokonaisten aikakausien päättymistä. Silti se on lohdullisempaa – suru on erilaista kuin silloin, kun nuori ihminen lähtee yllättäen.

Aurinko paistaa ikkunasta ja Saision jäntevä kissa hyppää pöydälle. Se naukuu kovalla äänellä. Ehkä kissa vaistoaa vahvan aiheen tai sitten se vain pitää auringosta. Ainakin se ottaa naukumalla osaa keskusteluun.

"Kyllä niittokone nyt heiluu", Pirkko Saisio kirjoitti Facebookissa teatteriohjaaja Jouko Turkan kuoleman jälkeen. Saision kommentti levisi muuallekin mediaan. Niittokone on taattua Saisiota, mustaa huumoria.

Pirkko Saision uusi romaani Mies ja hänen asiansa alkaa kohtauksella, jossa päähenkilö, kuusikymppinen lakimies lukee nuoruuden tuttavansa kuolinilmoitusta. Memento mori, muista kuolevasi, alkaa kaikua miehen korvissa. Saisio käsitteli myös edellisessä kirjassaan Signaali ajan kulumista, vanhenemista ja kuolemaa.

- Mielestäni olen aina kirjoittanut kuolemasta. Voi olla, että se on näköharha, mutta olen miettinyt kuolemaa lapsuudesta saakka. Kuolema on joka hetki lähempänä. Se on myös lähempänä sitä, että sen hyväksyy ja se muuttuu realistiseksi. Minun tapauksessani siihen ei ole toivon mukaan enempää kuin kolmekymmentä vuotta – ja se on lyhyt aika, sanoo 67-vuotias kirjailija.

- Aika on suhteessa elettyyn elämään. Se tuntuu kuluvan koko ajan nopeammin, koska se on suhteessa koko pakettiin, siihen kuinka paljon tulevia vuosia siihen enää liittää.

Enää en tarvitse kirjoittamiseen alkoholia

Kuolema-keskustelun ajan naukunut kissa vaikenee, hyppää pöydältä ja siirtyy omiin puuhiinsa, kun Pirkko Saisio kertoo, miten vuodet ovat muuttaneet häntä kirjailijana.

- Se haluaa ilmaista: juu, en lue kirjoja, Saisio naurahtaa.

41 vuotta sitten esikoisromaaninsa Elämänmeno julkaissut kirjailija kertoo, että kirjoittaminen on hänelle nykyään helpompaa. Tietokoneella kirjoittaminen on helpotus, kun tekstiä voi muokata koko ajan. Mutta kysymys on ennen kaikkea ”rööreistä”.

Eila (Ritva Oksanen) ja Tepa (Pirkko Saisio)
Ritva Oksanen ja Pirkko Saisio esikoisromaani Elämänmenoon pohjautuvassa tv-draamasarjassa Eila (Ritva Oksanen) ja Tepa (Pirkko Saisio) Kuva: Yle Kuvapalvelu Elämänmeno (televisiosarja),Pirkko Saisio,Ritva Oksanen

- Suurin kirjoittamisen haaste on se, että saan yhteyden alitajuntaani. Minulla oli aikoinaan tapana käyttää aika paljon alkoholia, kun kirjoitin, sammutin sillä tajuntaani. Syntyi villiä tekstiä, siinä ei ollut kirjoitusvirheitä, mutta toistoa kylläkin. Enää en tarvitse kirjoittamiseen alkoholia. Minulla on sillä tavalla röörit auki.

Huumori on palannut ja se on mustempaa kuin ennen

Saision kirjojen henkilöt, ovatpa he sitten fiktiivisiä hahmoja tai pirkkosaisioita, tarkkailevat usein itseään ulkopuolelta. He tekevät käyttäytymisestään humoristisia, toisinaan viiltäviä huomioita.

- Olisinkohan ollut itseironinen lapsi, en ehkä… Ironia ei ole lasten huumoria, Saisio pohtii.

- Kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) lapsipäähenkilö eli minä itse asetun itseni ulkopuolelle. Se ei ole ehkä vielä huumoria, mutta ulkopuolelta katsomista. Kohta liittyy aamuun. Olin – ja olen – huono heräämään aamulla ja niin olivat vanhempanikin. Kirjassa selostan tilannetta itselleni: ”Laitan nämä karkeat sukat, väsyttää… Kysymys on eräänlaisesta arkkikokemuksesta.

Parhaimmillaan huumori toimii pienessä porukassa. Silloin huumori voi olla rajua.

Uudessa kirjassa Mies ja hänen asiansa kirjan päähenkilö, kuusikymppinen juristi, esittää asiakkaalleen konservatiiviselta kuulostavan kommentin ja ajattelee ohimennen, että on ”muuttunut Alaskan republikaaniksi”.

- Alaskan republikaani vain tuli sinne. Havainnoiva tyyli ei ole suunnitelmallista, se tulee kirjoittaessa, nauraa Saisio.

Ikä on tuonut kirjailijaan enemmän huumoria.

- Esikoiskirjassa oli huumoria, mutta jossain vaiheessa se katosi, kun minusta tuli syvällisempi. Mutta se on palannut ja on mustempaa kuin ennen.

Television sketsiviihde ei kirjailija-ohjaajaa naurata. Se on usein vain tylsää. Saision mielestä huumori on kiinnostavinta ja arvokkainta silloin, kun se tarttuu kipeään tai vaikeaan asiaan.

- Parhaimmillaan huumori toimii pienessä porukassa. Silloin huumori voi olla rajua: heitellään toisten henkikohtaisista ominaisuuksista tavalla, että kaikilla on kauhean hauskaa. Huumori on onnistunutta silloin, kun sen kohde voi nauraa aivan kuollakseen itsekin. Huumori ei saa ikinä olla nolaavaa.

Olen miettinyt, kuinka paljon viitsii seistä maalitauluna

Pirkko Saisio. Kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja, kunniatohtori, Finlandia-voittaja, kommunistien lapsi, ihmisoikeusaktivisti, professori, äiti, isoäiti.

Pirkko Saisio ja näyttelijä Marja Packalén kirjoittivat yhdessä ohjaaja Heini Junkkaalan kanssa vuonna 2009 Odotus-nimisen näytelmän, josta tuli menestys. Dokumentaarinen teatteriesitys kertoi Marja Packalénista ja Pirkko Saisiosta, rooleista ja niiden takana olevasta elämästä. Päärooleja näyttelivät Saisio ja Packalén. Näytelmässä Saisio kertoo hänelle sanotusta kommentista: "Mä tunnen sut, sä oot se seksuaali-ihminen televisiosta". Mainetta saa kantaa.

- Laitoin kerran Facebookissa yleiseen jakoon aika harmittoman jutun, joka koski sitä pitäisikö liittyä kirkkoon, jotta tukisi Kari Mäkistä ja Irja Askolaa. Tämä tapahtui ennen viimeisintä piispainkokousta. Päädyin tämän päivityksen takia MV-lehden listalle. Vihan määrä on uskomatonta. Olen joutunut miettimään, kuinka paljon viitsii seistä maalitauluna. Olen tehnyt sitä paljon homojen oikeuksien puolesta ja täytyy sanoa, että siinä kyllästyy seisomaan.

Saisio viittaa MV-lehden ”kulttuuri-establishmentin suvakkilistoihin” ja siihen, miten lehti kommentoi ns. ”suvaitsevaiston hurmaantumista” piispoista.

Ne, jotka olivat eilen samaa mieltä, ovatkin yhtäkkiä jakaantuneita kahteen leiriin jonkin pienen yksityiskohdan takia.

Pirkko Saisio on aktiivinen facebookkaaja. Hän naurahtaa, että Facebookissa on kotoista, siellä voi keskustella monista asioista, mutta ehkä juuri siinä piilee myös ongelma.

- Kun joku ihmisistä, jotka ovat periaatteessa samaa mieltä asioista, sanoo toisten mielestä väärän arvion, voi alkaa sota. Ne, jotka olivat eilen samaa mieltä, ovat yhtäkkiä jakaantuneita kahteen leiriin jonkin pienen yksityiskohdan takia.

Saisio näkee sosiaalisen median kuppikuntaisuudessa yhtäläisyyksiä menneisyyteen. Hän oli mukana taistolaisessa liikkeessä koko nuoruutensa ja muistaa liikkeen sisäiset ristiriidat.

pirkko saisio
Pirkko Saisio vuonna 1985 pirkko saisio Kuva: Yle/Jude Pirskanen Pirkko Saisio

- Mutta vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää kuinka painostava porukka se saattoi olla, ei valtansa vaan oikeassa olemisen tarpeen takia. Se ei ollut vaarallista, mutta henkisesti rankkaa ikäkavereille, jotka eivät kuuluneet liikkeeseen, vaikka heillä olisi ollut samoja mielipiteitä. Muistin yhtenä päivänä sanan hoipertelija. Hoipertelija oli henkilö, joka ei ollut valinnut puoltaan.

Pirkko Saisio kertoo kollegansa Kari Hotakaisen kohtaamasta kiukusta. Hotakainen kirjoitti vuoden alussa kolumnin, jossa hän käsitteli vihapuhetta ja suvaitsevaisuutta. Hotakaisen yksi väite oli, että suvaitsevaisuus ”mitataan kylmissä ja hankalissa olosuhteissa, ei netissä”.

- Reaktio kolumniin oli kamala. Yhtäkkiä Kari Hotakainen, joka on suuri humanisti ja suuri humoristi, kaikin puolin tasa-arvoinen ja demokraattinen ihminen, leimataan keski-ikäiseksi, hyvin toimeentulevaksi valkoiseksi mieheksi, joka ei ole valinnut puoltaan. Ajattelin, että nyt he löysivät hoipertelijan.

- Yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomessa on tosi tosikkomainen. Täältä, tässä kaikessa synkkyydessä, on huumori aivan kateissa, Saisio sanoo.

Meillä on nykyään aggressiivinen kulttuuri

Mustan huumorin ystävä Pirkko Saisio sanoo, että huumori on keino käsitellä melkein mitä vain, myös kuolemaa. Mutta riittääkö häneltä huumoria nyky-Suomen seuraamiseen?

- Kun vastassa on väkivaltaa käyttävä ja väkivallalla pelotteleva ääripää, siinä ei ole mitään nauramista, Saisio puuskahtaa.

- Ja kun toinen osapuoli suhtautuu niin, että selkäranka vain suoristuu ja oma hyvyys korostuu, niin eihän tästä tule yhtään mitään! Paitsi, ettei täällä ole huumoria, täällä ei keskustella yhtään mistään tällä hetkellä.

Pirkko Saisio on asunut jo pitkään synkimmän talvikauden poissa Suomesta, Madeiralla, pienessä kylässä, jossa elämäntapa on televisiota lukuun ottamatta ”elintasollisesti 50-lukulainen”. Hän peilaa sikäläisten ihmisten reaktioita ja tapoja nykyiseen Suomeen.

- Meillä on nykyään aggressiivinen kulttuuri, olemme haluttomia ymmärtämään toisiamme. Kaikki keskustelu lähtee siitä, että kun toinen puhuu, toinen jo hioo omia argumenttejaan. Vaikka oltaisiin kymmenestä asiasta eri mieltä, voisiko yhdestoista olla sellainen, että ollaan edes vähän samaa mieltä ja siitä suunnasta voisi lähteä avaamaan keskustelua? kysyy Saisio.

- Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Siinä tulee itsellekin hetkiä jolloin mikään eläytymis- ja samastumiskyky ei riitä.

Vanha uskollinen ystävyys, kollegat ja keskustelut ovat tärkeitä

Kiukkuisenakin Saision puheessa on huvittuneisuutta. Miten säilyttää itseironia tai lempeä ironia muuttumatta kyyniseksi?

Haastattelun kuluessa Pirkko Saisio tulee, ehkä huomaamattaankin, antaneeksi kolme ohjetta. Ensimmäinen liittyy parisuhderiidoista tuttuihin perusargumentteihin.

- Elämän hankalissa kohdissa pitää yrittää muistaa olla sanomatta: sä et koskaan tai sä aina. Tämän ajattelun yli pitäisi yrittää nähdä.

On hyvä muistaa, että jos tulee vastoinkäymisiä, onhan niistä noustu. Miksei sitten nyt.

Toinen ja kolmas ohje viittaavat itsensä tuntemiseen.

- Kun alkaa muistella mennyttä ja sanoo, että ennen oli paremmin, on hyvä kysyä itseltään: oliko ihan oikeasti?

- Tai kun alamme haukkua meitä suomalaisia, kannattaa kysyä, mikä vaikkapa tässä kateudessa on suomalaista ja mikä yleisinhimillistä kaikkia moderneja yhteiskuntia koskevaa käyttäytymistä. Ettei tekisi yleistyksiä.

Tulee myös neljäs ohje.

- Ja lopuksi: on hyvä muistaa, että jos tulee vastoinkäymisiä, onhan niistä noustu. Miksei sitten nyt.

Kissa palaa kuvioihin. Se istuu lattialla ja naukuu vaativasti. Tai ehkä se keskustelee. Kissa nimittäin naukuu aina, kun on hiljaista, ja se saa suunvuoron.

Saisio sanoo, että hyviä asioita elämässä ovat esimerkiksi lapsenlapset. Kun saa pienen matkan päästä katsoa, miten he kasvavat ja huomata heissä vaikkapa ymmärrystä huumoriin.

- Ystävyys, kollegat, hyvät keskustelut, uskollinen vanha ystävyys - ne ovat tärkeitä. On ihan älytöntä, että siitäkin keksii joskus itselleen stressiä. Etten ole muistanut soittaa jollekin. Sitten teen listan, että muistaisin joka päivä soittaa jollekin. Ja sitten kun soittaa, pitääkin lähteä hänen kanssaan kaljalle, vaikka onkin kiire. Tällaista älytöntä pyörittämistä tämä elämä on, Pirkko Saisio nauraa.

- Mutta ei listata enempää hyviä asioita, homma menee harsoiseksi ja minusta tulee yhtäkkiä ylevä.

Kissa naukaisee kuuluvasti.

- Se toivoo, että menisit tarjoilemaan sille ruokaa tuonne keittiöön, Saisio sanoo.

Kommentit