TV1 keskiviikkona 12.10.2016 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 15.10. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan
Vanhemmuudessa koittaa uusi haasteellinen aika, kun lapsi tulee murrosikään. Vanhat kasvatuskonstit eivät enää tunnu tepsivän.
Pikkulasten kasvatukseen löytyy vielä kasapäin opastajia ja oppaita, mutta neuvot vähenevät, kun kyse on teini-ikäisistä kiukuttelijoista. Vanhemmat joutuvat usein yksin painimaan neuvottomuutensa kanssa.
Lapselle murrosikä tarkoittaa irrottautumista vanhemmista ja oman itsensä etsimistä, toisaalta murrosikäinenkin tarvitsee vielä aikuisten huolenpitoa. Vanhemmalle tämä voi olla vaikeaa tasapainottelua: koska ja kuinka paljon antaa lapselle vapautta, koska taas on läheisyyden aika.
Inhimillisessä tekijässä teatteriohjaaja ja gestalt-terapeutiksi opiskeleva Liisa Mustonen kertoo, että esikoistyttären teiniaika oli hänellekin kasvunpaikka. Omat teini-iän ahdistukset nousivat pintaan, kun tytöstä alkoi kasvaa nainen ja aiheuttivat Liisasta reaktioita, jotka jälkikäteen ajateltuna tuntuvat ylisuurilta.
Mukana keskustelussa ovat psykologi Katja Myllyviita ja kymmenille murrosikäisille kodin tarjonnut perhehoitaja Jouni Sibakow.
Äiti ja murrosikäinen leimahtivat
Liisa Mustosen esikoistytär ei ole ollut niitä lapsia, joiden koko sopuisa luonne tuntuu muuttuvan murrosiässä vihaiseksi ja kaikkea vastustavaksi kapinamieleksi. Siitä huolimatta tyttären ja äidin suhde muuttui selvästi, kun tytär oli noin 12-vuotias. Vaikeimmat "sota-ajat" käytiin, kun tyttö oli 14-vuotias.
”Meille tuli riitoja ja leimahduksia paljon sen takia, että olemme molemmat reaktiivisia luonteita. Riidat syntyivät siitä, että olin liian tiukka. En esimerkiksi hyväksynyt hänen Instagramiin laittamia kuvia itsestään tai halusin vetää hänet poninhännästä takaisin kotiin ja pukea säkkiin, kun hän ihan luonnollisesti alkoi testata naisellisuuttaan ja pukeutua minihameeseen ja meikata. Riitoja tuli kotiintuloajoista ja paikoista, joissa saa pyöriä, nukkumaanmenoajoista ja sellaisista asioista.”
”Vaikka olisi kuinka ärsyyntynyt hormonimyrskyssä elävään teiniin, häntä ei voi jättää yksin. Kun sain itseni kiinni siitä, mihin reagoin niin vahvasti, niin pystyin palautumaan läsnä olevaksi vanhemmaksi.”
Liisa on käynyt pitkään terapiassa, mikä auttoi häntä suhteessa tyttäreen.
”En aluksi tajunnut yhtään voimakkaita reaktoitani, mutta terapiassa tajusin, että reaktioni eivät johdu tyttären käytöksestä sinänsä, vaan ne kumpuavat omasta rajattomasta nuoruudestani.”
”Vanhempani noudattivat vapaata kasvatusta minun kohdallani ja koko nuoruuteni oli rajojen hakemista. Tajusin, että tyttäreni naiseksi kasvaminen aiheutti minussa ylisuojelevia ja rajuja reaktioita sen takia, että rajattomuuteni takia minulle itselleni tapahtui nuorena ikäviä asioita liittyen naiseuteeni. Minulle oli lapsena ja nuorena aina turvallisempaa olla ikään kuin jätkä ja peittää naiseuttani. Kun tajusin tämän, pystyin tyttären kanssa paremmin keskustelemaan ja perustelemaan kieltoni ja tiukan linjani. Mitä enemmän omia ongelmia on käynyt läpi, sitä paremmin pystyy olemaan läsnä ja sitä paremmin kommunikaatio lapsen kanssa sujuu”, sanoo Liisa.
Syyllisyyttä Liisalle äitinä aiheutti se, että hän oli eronnut tyttärensä isästä hieman ennen tyttären murrosiän alkamista. Melko pian eron jälkeen sekä Liisalle että hänen entiselle miehelleen muodostuivat uusperheet. Ja kun päälle tuli esikoisen murrosikä, perheessä koettiin monenlaista kriisiä yhtaikaa. Terapia auttoi työstämään tätäkin syyllisyyttä ja saamaan asioihin suhteellisuudentajua.
Moni asia muuttuu ryminällä
Katja Myllyviita tekee kognitiivisen psykoterapeutin työtä ja on työskennellyt myös nuorisopsykiatriassa, missä hän tapasi paljon vanhempia, jotka esittivät toiveen, että olisipa käsikirja, joka neuvoisi miten hankalan teini-ikäisen kanssa pitäisi toimia. Niinpä Katja kirjoitti vuonna 2012 tietokirjan "Peace! Selviytymisopas nuorten vanhemmille". Se opastaa siihen, kuinka tärkeää on kohtaamisen ja läsnäolon taito perheessä.
Tänä syksynä Katjalta on ilmestynyt kirja "Tunne tunteesi", joka on perusopas tunteiden säätelyyn – taito, jota tarvitaan murrosikäistenkin kanssa mitä suurimmassa määrin.
”Teini-ikäisen vanhemmuus on rankkaa aikaa siksi, että se on niin totaalista muutosten vaihetta: niin moni asia muuttuu ryminällä. On rankkaa, kun teini ottaa etäisyyttä: on narsistisesti loukkaavaa, kun toinen ei enää tarvitsekaan sinua ja työntää sinua pois läheltään. Pieni lapsi katsoo vanhempia ylöspäin, mutta teini ei välttämättä niin tee enää ja siitä voi tulla vanhemmalle hylätty olo.”
Rauhanneuvottelijan keinot käyttöön
Riitatilanteissa teinin kanssa Katja neuvoo ottamaan rauhanneuvotteluista tutun kaavan. On ensin rauhoitettava itsensä ja vasta neutraalissa mielentilassa määritellään ongelma, sitten neuvotellaan sopimus uusista käyttäytymissäännöistä ja sen jälkeen sopimukseen pitää sitoutua.
”Itsensä rauhoittamisen taito on tässä ensisijaisen tärkeää. Ajatellaan tilannetta, että lapsi ei tule sovittuna aikana kotiin. Vanhempi huolestuu ja mielen valtaa pelko. Kun lapsi sitten vihdoin astuu ovesta sisään, vanhemmalle nouseekin päällimmäisiksi tunteiksi viha ja kiukku. Ne tunteet hän sitten ilmaisee nuorelle ja konflikti on valmis. Sen sijaan jos vanhempi pystyisi tuossa tilanteessa palaamaan siihen primaariin tunteeseen eli huolestuneisuuteen ja ilmaisemaan sen tunteen nuorelle, niin vastareaktio on todennäköisesti nuoren taholta ihan erilainen.”
”Itsensä rauhoittamiseen liittyy myötätunnon opettelu itseään kohtaan. Kun kuohahtava tunne on ottamassa vallan, on hyvä vetäytyä tilanteesta konkreettisesti pois, hoidettava omaa mieltään etsimällä omalle tunteelleen sisäistä ymmärrystä. Kun osoittaa itselleen myötätuntoa, vaikka konkreettisesti silittää itseään käsivarteen, mieli tyyntyy automaattisesti. Sitten voi tyynellä mielellä mennä keskustelemaan nuoren kanssa ja kuuntelemaan, mitä tällä on puolestaan sanottavanaan.”
Kasa likaisia astioita
Katjan Peace!-kirjassa on esimerkki äidistä ja 14-vuotiaasta pojasta, jotka olivat sopineet keskenään, että pojan tehtäviin kuuluu astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö. Kun äiti sitten tulee illalla väsyneenä töistä kotiin kauppakasseja kantaen, hän näkee ensimmäisenä keittiön tiskipöydällä röykkiön likaisia astioita ja poika näyttää makoilevan rennosti ja tyytyväisenä sängyllään kuulokkeet päässään.
Ensimmäinen tunne äidillä on raivonsekainen pettymys. Mutta jos hän menee ensin rauhoittumaan, tekee itselleen vaikka vaahtokylvyn ja myötätuntoisesti hoitaa itseään, ja vasta sitten käy juttelemassa mieli rauhoittuneena pojalleen, ja kertoo miltä hänestä tuntuu ja perustelee rauhallisesti, miksi hän toivoo pojan osallistuvan kotitöihin, hän saakin pojalta vastaukseksi vilpitöntä ihmetystä.
"En tiennyt, että tiskien hoitaminen on sinulle noin tärkeää. Minä todella vain unohdin asian! Olen kehitellyt hyvän musiikkikappaleen tietokoneella ja kuuntelen sitä parhaillaan ja olin kappaleesta niin innoissani, että unohdin tiskit", poika selitti.
Jos esimerkin äiti olisi ensimmäisenä rynnännyt huutamaan pojalle, vastaus olisi todennäköisesti ollut jotain vihaista ja torjuvaa, eivätkä tiskit olisi kadonneet seuraavanakaan päivänä astianpesukoneeseen. Nyt äidin ja pojan välillä syntyi aito kohtaaminen, missä molempien ymmärrys toista kohtaan kasvoi.
Juuri näitä kohtaamisia Liisa Mustonenkin on opetellut nuorensa kanssa.
”Oli käänteentekevää, kun ensimmäistä kertaa todella kerroin hänelle omasta taustani asioita, jotka selittivät tiukkaa ja ehdotonta linjaani. Lapsi ymmärsi minua nyt uudella tavalla. Ennen ajattelin, että vanhemman pitää pysyä "liidinä", joka ei liikaa avaa itseään lapselle, mutta terapian myötä ajatteluuni on tullut muutos. Reaktiivisesta suhteestamme on nyt tullut dialoginen ja se on iso muutos."
Rajojen kanssa johdonmukaisesti
Jouni Sibakow on pitänyt vaimonsa kanssa kuusi vuotta perhekotia Helsingissä. He ovat avanneet ovensa kymmenille murrosikäisille nuorille, jotka tulevat vaikeista oloista. Moni sijaisvanhempi toivoo ensisijaisesti pientä taaperoa, mutta eivät Sibakowit. He ovat nähneet, että teinit ovat hauskoja, mielenkiintoisia ja heidän kanssaan tekeminen ja meneminen on tavallaan helpompaa kuin ihan pienten lasten kanssa. Sibakoweilla on myös biologisia lapsia. Heidän kohdalla murrosikä on mennyt melko kivuttomasti.
”On toki ollut rajojen asettamista. Yhden pojan kanssa seisoin aamuyöhön asti ulko-oven edessä ja estin häntä lähtemästä kaupungille, kunnes poika sitten lopulta luovutti ja paineli nukkumaan. Rajojen kanssa on oltava johdonmukainen, eikä saa antaa periksi. Pitää myös pystyä perustelemaan kiellot, ei niin että "koska minä sanon näin".
Rajoista kiinnipitäminen on ollut ensiarvoisen tärkeää sijaislapsienkin kanssa ja erityisesti heidän kanssaan. Rajattomista oloista tulleet nuoret ovat lopulta kertoneet tykkäävänsä siitä, että aikuiset antavat säännöt, joiden mukaan eletään. Se tuo heille turvallisuutta ja tunnetta siitä, että joku välittää.
”Olen itse alkoholistiperheestä lähtöisin ja elin turvattoman lapsuuden. Nuoruuteni oli myös rajatonta ja ehkä nämä omat kokemukset ovat myös johtaneet siihen, että lähdin sijaiskotitoimintaan. Minulla on ymmärrystä siitä, että nuorten käyttäytymisellä on syynsä. Tiedän myös, että huonoistakin oloista voi selvitä. Itse en saanut muuta kuin juovan ja turvattoman isän mallin, mutta olen aina ajatellut, että ihminen ei saa olla olosuhteiden uhri. Jos omilta vanhemmilta ei saa eväitä, paloja on poimittava sieltä täältä. Sukulaisilta, naapureilta, kaverien vanhemmilta ja vaikka koulutaksikuskilta.”
Jouni itse on nyt se aikuinen, joka pyrkii vaikuttamaan raiteiltaan joutuneen nuoren elämän suuntaan. Murrosikä on viimeinen vaihe, jolloin elämän suuntaa voi vielä muuttaa.
”Toivon merkit heräävät, kun meille tulleeseen nuoreen alkaa saada kontaktia. Hän on aluksi sulkeutunut, mutta kun hän huomaa, että meille on turvallista puhua, hän saattaa myöhemmin tulla nykäisemään hihasta ja alkaakin puhua. Silloin on heti otettava hetkestä kiinni ja pysähdyttävä kuuntelemaan. Toista hetkeä ei välttämättä nimittäin enää tule.”
Avun hakeminen ei ole häpeä
Jouni ymmärtää vanhempia, jotka päätyvät antamaan lapsensa huostaan, koska eivät enää pärjää hänen kanssaan. ”On lapsen suojelemista, että hänelle hakee apua, se ei ole häpeä. Joskus pitää myös ymmärtää, että vaikka tekisi mitä, lapsi ei välttämättä pärjää.
Sibakowit ovat itsekin hakeneet yhden biologisen lapsensa kohdalla yhteiskunnalta apua tämän vaikean adhd:n takia. ”Kävimme läpi melkoisen polun ja tutustuimme yhteiskunnan tarjoamaan apuun. Sen määrä yllätti positiivisesti. Tämä kokemus on osaltaan vaikuttanut siihen, että haluamme nyt itse olla mukana auttamassa muita perheitä.”
Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsia, mutta myös lapset kasvattavat aikuisia.
”Tulee mieleeni amerikkalaisen mindfullnessgurun Jon Kabat-Zinnin sitaatti, että lapset ovat zen-mestareitamme. Eli omalta lapselta tavallaan oppii kaikki vaikeimmat ja tärkeimmät asiat. Joka ikävaiheessa lapselta voi oppia jotain”, sanoo psykologi Katja Myllyviita.
