Hyppää pääsisältöön

The blues ain’t nothing but…what?

Knucklebone Oscar Amerikassa bluesia oppimassa

Knucklebone Oscar lähtee Yhdysvaltojen eteläisiin osavaltioihin tutustumaan aitoon bluesiin. Kilometrejä kertyy ja tili tyhjenee, vaan löytyykö kitara, valaistus ja bluesin ydin?

Kolmen eri lennon ja 22 tunnin jälkeen Unitedin lento 372 laskeutuu Memphisin kansainväliselle lentokentälle. Kentän stereoissa soi saman tien Aretha Franklin jatkuvalla syötöllä, tunnelma on heti selkeä. On alkamassa White Knuckles Trio -yhtyeen keikkamatka International Blues Challengeen, bluesin mm-kisoihin. WKT on valittu Suomen edustajaksi alan merkittävimpään kilpailuun. Iso näyteikkuna ja mahdollisuus. Kisoihin kokoontuu satapäin parhaita nousevia blueskykyjä ympäri maailmaa, erityisesti paikallista kermaa. Ja suomipojat näyttämässä kuinka homma hoidetaan. Onhan se nyt aivan helkutin kornia, mitä me täällä oikein tehdään!

Memphis, Tennessee on bluesin vanhoja keskuksia, pohjoisin kolmion kärjistä, joka määrittää Mississippi Deltan, bluesin ydinmehun alueen. Memphisistä on lähtöisin Elvis, Sun-studiot, BB King, Otis Redding, Stax-levy-yhtiö, Jerry Lee Lewis, ja lukuisat muut rock ’n’ roll -bluesartistit. Odotukset ovat korkealla kaikin puolin. Erityisesti kiinnostaa löytää rouhea, oikea blues ”in flesh”. Se mitä on kotoisissa hiilipaperikopioissa kaiken aikaa tavoiteltu.

Beale Street, Memphis
Beale Street, Memphis, Tennessee Beale Street, Memphis Kuva: Knucklebone Oscar Beale Street

Musiikkielämän keskus on Beale Street, legendaarinen katu, jossa kisat pidetään. Aktiivinen osa on lyhyt parin korttelin pätkä, turboahdettu täyteen baareja ja neonvaloja. Kisa alkaa seuraavana päivänä, mutta meno on jo täydessä vauhdissa. Joka ilmansuunnasta tulvii loputon hengästyttävä vingutus ja bluesjunttaus, porukkaa on kuin pipoa. Tai oikeastaan blueshattua. Tiedätte, sellainen Blues Brothers -tyylinen lierihattu. Tunnelma on kuin Espalla vappuaattona tai Seinäjoen Tangomarkkinoilla, karnevalistinen ja virittynyt. Kylmä hiki kirpoaa jo otsalle.

International Blues Challenge

Kilpailun kulku on yksinkertainen: kaikki bändit osallistuvat alkueriin, kolmasosa etenee välieriin ja kymmenen parasta loppukilpailuun. Suoritukset arvioi toisistaan riippumattomat juryt ennalta sovituilla kriteereillä: blues content, instrumental talent, vocal talent, originality ja stage presence. Osanottajia on 257 bändiä, yhteensä noin 900 soittajaa, Oh Lord!

White Knuckles Trion arvostelulomake
White Knuckles Trion arvostelulomake Kuva: Knucklebone Oscar kritiikki,arvostelulomake

Kaksitoista keikkaa jokaisessa kahdessakymmenessä klubissa joka ilta. Häkellyttävä määrä musiikkia. Äkkiä iskee hämmennykseen sekoittuva pieni pettymys. Kilpailun bändit kuulostavat huomattavan samankaltaisilta, ennalta-arvattavilta, rehellisesti sanottuna jopa tylsiltä. Missä on blues, missä on vanhojen mestarien Muddy Watersin ja John Lee Hookerin eksotiikka, persoonallisuus ja ilmaisuvoima? Sitä on vuosikaudet ihasteltu levyiltä, videoista, kuvista ja tarinoista.

Knucklebone Oscar
Knucklebone Oscar Kuva: Tomppa Kekäläinen Knucklebone Oscar

Miksei ole vaaran tuntua, räkää poskella ja yrjöt rinnuksilla? Tekninen taito on toki kovalla tasolla. Hommasta juolahtaa kuitenkin mieleen enemmänkin koko perheen kevätrieha kuin keikka savuisessa Juke Jointissa tai Chicagon Maxwell Streetillä. Esiintyjät valkoisine smokkeineen ja yhteväisine nahkaliiveineen muistuttavat Uuden Iloisen Teatterin puvustamon asiakkaita.

Katseltuani kymmenkunta yli kahdestasadasta bändistä olen valmis juomaan ison tuopin moonshineä eli kotipolttoista pontikkaa. Ei tämä nyt kuulosta keskimäärin sen kummemmalta kuin kotoiset bluespumput. Laulajat toki lausuvat ”aidommin”. Voiko olla, että alunperin vahvasti aikaan ja mustaan kulttuuriin sidottu blues ei enää olekaan niin elävää ja sykähdyttävää, vaan ennemmin jopa hiukan muumioitua vanhan perinnön vaalimista?

Knucklebone Oscar Memphisissä.
Knucklebone Oscar Memphisissä. Kuva: Jukka White Knucklebone Oscar

Ennen todella kukoistava ja viriili musakapitaali Memphis on nykykunnossaan hiukan näivettynyt. Tulee häivähdyksenomaisesti mieleen jopa aavikoitunut Detroit. Keskustan ulkopuolella on kauppojen ovilla lappua luukulla ja talot ränsistyneitä.

Vierailu kilpailua järjestävän yhdistyksen ja blueskulttuuria vaalivan Blues Societyn pääkonttorilla vahvistaa fiilistä, on kuin astuisi muinaisjäänteitä hallinoivaan museoon. Seinillä roikkuu bluesmestareiden savinaamioita. ”Keeping the Blues Alive” vai ”Keeping the Blues Cliché Alive”?

Knucklebone Oscar
Knucklebone Oscar Kuva: Knucklebone Oscar Knucklebone Oscar

White Knuckles Trion tie kilpailussa tyssää neljän esiintymisen jälkeen välieriin. Keikat sujuvat oman mittapuun mukaan oikein hyvin. Vastaanotto on innostunut, mutta huomattavan kaksijakoinen. Osa yleisöstä on hyvin tohkeissaan ja povaa meille jopa koko kisan voittoa, osa tuntuu pitävän bändiä liian omituisena ja erikoisena.

Liikkeelle - New Orleans

Kisa on osaltamme ohi ja Memphisin bluestarjonta nähty ja koettu. Bluestaivas ei avautunut, Hit the road Jack! Otetaan suunnaksi New Orleans, Louisiana, Delta-alueen eteläisin kolkka. Matkalla pysähdymme Tupelossa, Elvis Presleyn synnyinkaupungissa, pikku kyläpahasessa ottamassa turistiselfiet. Kylänraitti ja ostoskeskukset vilahtavat ohi niin äkkiä, että missaamme keskustan pari kertaa. Elviksen museoalueelle on tuotu laulajan pieni synnyinkoti. Melkeinpä suomalaiset turistit ovat yhtä suuria nähtävyyksiä paikallisille kuin mitä Elvarin maja meille. Eteenpäin!

New Orleans eli NOLA on erityislaatuinen Yhdysvaltojen eteläisen osan kulttuurihelmi. Ranskalaisperäinen kreolikulttuuri, intiaanikulttuuri, katolinen kirkko, voodoo, päätön 24/7-biletys ja bisnesmeininki elävät kaikki vahvasti samassa kattilassa. Erityisesti New Orleansin runsas ja rikas musiikkiperintö on kiinnostanut aina. NOLA on kultuurien ja ilonpidon sulatusuuni.

Kaupunki, joka on selvinnyt Katrinan kaltaisesta luonnonkatastrofista, ei voi olla kuollut. Tästä saamme hatsit heti. Vuoden ensimmäinen Mardi Gras -karnevaalin lämppärifestivaali pärähtää käyntiin. Eksoottinen vapputunnelma, jengin iloisuus, avoimuus ja musan laatu ovat muutamaa pykälää kotoista miellyttävämpiä. Teemat ovat seksuaalisia, estottomia ja suvaitsevuutta ylistäviä. Tempaudumme mukaan juhliin välittömästi. Aika kaukana ollaan Suomen ryppyotsaisuudesta. Kulkuetta johtaa jättimäinen, ylväästi pyörillä seisova penispatsas. Aletaan olla puhuttelevan tunnelman äärellä! Mahtavia katusoittajia steppaavista pikkupojista isoihin brass-bändeihin. Skloddit huutelevat räävittömyyksiä ja pummaavat rahaa.

Rajankäynti maallisen bluesin ja gospelin välillä on aina ollut jonkinasteinen tabu tai kielletty hybridi. Tämä on ilahduttavasti läsnä. Bourbon Streetillä pauhaava funkrytkytys, strippibaarien sisäänheittäjät ja bileseurueiden ilonpito sekoittuu vihaansa puhkuvien katupappien saarnaan kadotuksesta. Tulikivenkatkuinen sylki lentää. Suomalaiset paratiisilehtien levittäjät ovat aika valjuja näiden rinnalla. Vähän jopa pelottaa. Mutta ihanan viihdyttävää! Pakko mennä haastelemaan. Rahaa tuntuu valuvan taskusta joka suuntaan.

French Quarterin baarien ja musaklubien tarjonta on vähintään yhtä runsasta kuin Memphisissä. Bourbon Streetiltä Frenchman Streetille lähes joka toisessa pubissa soi livemusa. Jostain syystä täälläkään baarien bändit eivät aivan sytytä. Soitto- ja laulutaito on aivan huippuluokkaa, huonoa bändiä ei kerta kaikkiaan tule vastaan. Silti jokin tekninen suorittaminen paistaa ikävästi läpi. Ehkä kuusi settiä illassa seitsemänä päivänä viikossa karsii soiton riemua. Tai ehkä olemme yksinkertaisesti turistialueen ytimessä, missä kaikki on hieman laimennettu massoille sopivaksi.

Hakeudutaan sivummalle. Menemme tapaamaan Priestess Miriamia, paikallista laillistettua Voodoo-papitarta. Rohkaisuksi haen pari pulloa olutta Voodoo Martista, joka on paikallinen R-kioski. Oikea Voodoo, joka on ikään kuin uskonto, tuntuu sekoittuvan joka paikassa krääsään ja pelleilyyn. Miriamin puotikin muistuttaa pahuudenpoistopulvereineen hieman suomalaista Pilailupuotia, mutta kätkee kuitenkin sisäänsä vakavampaakin toimintaa. Laillistettuja häitä, parisuhdeneuvontaa, uskomushoitoja, pahuudenpoistopalveluita, ja oikestaan kaikkea, mistä voi pyytää rahaa.

Miriam osoittautuu huumorintajuiseksi ja charmantiksi naiseksi, jonka seurassa on paljon viihtyisämpää kuin raivoa tihkuvien katusaarnaajien kanssa. Papitar kertoo avuliaasti ja kiinnostavasti Voodoosta. Luostariesittelyn jälkeen ostan musiikkiuran onnistumisen takaamiseksi erilaisia taikakaluja, mm. John the Conquer -rootia, jota pidetään taskussa ja hierotaan menestymisen varmistamiseksi, erilaisia rohtoja sekä rakkausöljyä.

Parin päivän pistäytymiseksi aiottu visiitti venähtää huomaamatta melkein viikoksi, NOLA:n rentoon tunnelmaan on helppo jäädä ja unohtua. Haemme vuokra-auton kaupungin pysäköinninvalvonnan laittoman parkkeerauksen häkistä sakkomaksua vastaan. Päätä kivistää armottomasti ja lompakko on muutenkin keventyntyt huomattavasti.

I Went Down to the Crossroads

Hengästyttävän NOLA:n viikon jälkeen suuntaamme takaisin pohjoisemmaksi: Clarksdale, Mississippi. Bluesin myyttisin hahmo Robert Johnson myi ”Crossroads Blues” -kappaleen mukaisesti 1930-luvulla sielunsa paholaiselle valtateiden 61 ja 49 risteyksessä Clarksdalessa. Eli pääkallopaikalla ollaan. Täältä ovat kotoisin John Lee Hooker, Sam Cooke, Ike Turner ja lukuisat muut legendat. Kaupunki muistuttaa puoliksi asutettua kaatopaikkaa. Kaikki on vähän rempallaan, monet talot näyttävät hylätyiltä, hökkeliasumuksia, isoja seinämaalauksia ja jätettä siellä täällä.


Knucklebone Oscar
Knucklebone Oscar Kuva: Mike Kairenius Knucklebone Oscar

Legendaarinen ”Crossroads” on vilkas teitten risteys kaupungin laitamilla. Oman hyötynsä tästä pumppaavat myös bensa-asema ja patjakauppa nimeltä Crossroads. ”Tässäkstää Crossroads nyt sitten on?” -ihmettelyn saattelemana menemme syömään viereiseen Abes Bbq ”Swine Dining” -ravintolaan. Ehtaa punaniskameininkiä ja rasvasta tirisevää possun kylkeä. Keskustelu paikallisen white trash -perheen kanssa tyrehtyy nopeasti äidin kysyessä neljättä kertaa, missä osalvaltiossa se Finland oikein onkaan. Possu on kuitenkin maukasta.

Knucklebone Oscar Clarksdalessa.
Knucklebone Oscar Clarksdalessa. Kuva: Knucklebone Oscar Knucklebone Oscar

Aika palata asiaan ja ruveta etsimään kunnon blueskitaraa kotiinviemiseksi. Amerikan-aksenttikaan ei oikein taivu. Kyselemme paikallisilta missä ”pawn shopit”, eli panttilainaamoiden myymälät sijaitsevat, näistähän on kaikki vanhat klassikko-Stratot ja muut löydetty. Päädymme muutaman kerran strippiklubiin ja seksitarvikekauppaan, kunnes opimme ääntämään oikein ”paaaawn shop” NOT ”poooorn shop”. Aseita ja plasmatelkkareita tuntuisi löytyvän kunnon kitaraa helpommin.

Yöpyminen Shack Up Innissä, Clarksdalessa on tehty oikein blueshenkiseksi kokemukseksi. Hotelli muodostuu vanhoista puuvillapeltojen hökkeleistä, joissa yövytään. Respasta saa akustisen kitaran, jota suositellaan soitettavaksi mökin kuistilla kiikkuskeinussa Muddy Watersin tapaan. Kokemus on viihteellinen aikuisten Linnanmäki -tyyliin.

Clarksdalen keskusta on viehättävä, todellisen bluestyylinen, rähjäinen ja räkäinen. Aidosti. Paljon bluesklubeja eli Juke Jointteja, bluesmuseoita, vanha ränsistynyt leffateatteri, bluesmuusikoiden mukaan nimettyjä katuja ja soitinkauppa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Myös koditon pummi, joka laulaa meille uskottavasti mitä vaan haluamme, kunhan jokunen kolikko vaihtaa omistajaa. Jälleen katutaiteilijan esitys sykähdyttää enemmän kuin ”viralliset” keikat. Ehkä tämä onkin bluesin todellinen voima. Illalla baarissa ihmettelen laseja plokkaavaa tarjoilijaa, joka kaataa kaikki juomien jämät kurkkuunsa hommien lomassa ”Naaah, I’m not working here, I’m just a homeless motherfucker ”.

Aamulla heräämme Shack Up Innin kylmässä hökkelissä, sisään vetää, lämmitys ei toimi kunnolla. Rahat on taas kadonneet jonnekin. Lähdemme silti keskustan soitinkauppaan metsästämään kunnon kitaraa. Valikoima on kohtuullisen hyvä ja tunnelma mukava. Tosin hinnat Suomen tasoa, eli kallista. Kitara jää hankkimatta.

Shack Up Inn B&B, Clarksdale
Shack Up Inn, Clarksdale Shack Up Inn B&B, Clarksdale Kuva: Knucklebone Oscar shack up inn

Kadulla plokkaan kitaristi-idolini Ike Turnerin muistolaatan. Säntään ottamaan valokuvaa enkä huomaa kadulle juuri valettua sementtiä. Havahdun muutaman kymmenen askeleen jälkeen, kun tietyömiehet karjuvat naama punaisena ”Get the fuck out of there, Jerk!”. Clarksdalen reissu katkeaa kuin veitsellä leikaten. Auton takaikkunasta huomaan vielä miesten vihaiset käsimerkit. Suuntaamme Memphisiin ja lentokentän tuntumaan. On pakko uskoa, että reissu alkaa olla ohi ja paluulento Suomeen häämöttää.

Ei tullut kitaraa, ei maatajärisyttäviä blueskokemuksia eikä blueskisojen voittoa. Tuli tuhansia maileja matkamittariin ja pankkitiliä järisyttävä luottokorttilasku. No, sentään sain pysyvät jalanjäljet Clarksdalen maaperään. Ehkä blues ei pohjimmiltaan olekaan musiikkia vaan tapahtumia, kokemuksia ja hiertävä persaukinen tunnelma. Luulen taas tietäväni astetta paremmin, mitä blues oikeasti on.