Hyppää pääsisältöön

Hannele Lauri: Harva ohjaaja on osannut nähdä minut ilman meikkejä

Hannele Lauri Pet Shop -kuunnelmassa
Hannele Lauri Pet Shop -kuunnelmassa Kuva: Pauli Boström kulttuuricocktail

Mitä Hannele Laurista jää jäljelle, kun hänestä riisutaan pois komediaroolit, meikit, miessuhteet ja Spede-anekdootit? KulttuuriCocktailin Tuomas Karemo tapasi Hannele Laurin.

Tuomas Karemo: Kumman kanssa menisit mieluummin sänkyyn, Al Pacinon vai Leonard Cohenin?

Hannele Lauri: Al Pacinon! Jopa makuuhuoneeni sängyn yläpuolella on Al Pacinon kuva.

TK: Miksi?

HL: Hän on esikuvani, olen ottanut oppia hänestä näyttelijänä. On monia hyviä naisnäyttelijöitä, mutta lähinnä olen ottanut oppinut miehiltä – ja eniten Pacinolta. Kun katsoin Scarfacea (1983), uskoin Pacinon hahmoon niin paljon, että huusin: "Älä vedä sitä kokaa naamaasi!" En eläydy kauhean helposti näyttelijöiden suorituksiin, mutta Pacinon kohdalla uskon kaiken. Ja se, miten hän teki Richard III:ssa (1996)... oletko nähnyt sen? Jokainen ele, äänensävy ja katse on totta. En näe siinä roolissa minkäänlaista näyttelemisen näyttelemistä. Jos olisin teatterikoulussa opettajana, Pacinon Richardia katsottaisiin siellä joka päivä.

TK: Minun käy tässä vaiheessa jo aika paljon sääliksi Leonard Cohenia. Sinähän olet antanut hänelle kerran pakit.

HL: Kyllä! Olin nauhoittamassa Veskun kanssa jotain hääsketsiä Maikkarilla. Jollain tauolla Cohenin assistentti tuli hakemaan minut, kun olin hääpuvussa. Mustaan nahkatakkiin sonnustautunut Leonard kysyi, tulitko sinä kosimaan minua. Vaikutin varmaan 15-vuotiaalta tytöltä siinä prinsessa-asussani. Kysyin, voimmeko olla samassa kuvassa. Se on minulla edelleen jossain tallella ja näyttää ihan hääkuvalta. Leonard pyysi minua tulemaan kanssaan illalliselle konsertin jälkeen. Lupasin mennä. Kun kerroin tästä kotona silloiselle puolisolleni Hannu Laurille, hän sai kauhean kohtauksen ja sanoi, ettet sinä mikään bändäri ole. Enkä sitten mennyt. Olisi pitänyt, nyt harmittaa.

TK: Millaistahan se olisi ollut?

HL: Aikamoinen naistenmieshän se on...

TK: Minkähänlainen Pacino olisi?

HL: En ole ajatellut hänen todellista luonnettaan niin paljon... Luulen, että vähän snobi ja sellainen, joka ei osaa nauraa itselleen. Hänellä on huumorintajua, muttei itseironiaa.

TK: Silti valitsit hänet.

HL: Kyllä! Tästä tuli mieleeni, millaisista miehistä pidän elokuvissa. Poikani arvaavat aina etukäteen valkokankaalta ne miehet, jotka sytyttävät minut. Kun sanon kesken leffan pojilleni, että katsokaa tuota komeaa miestä, niin hänet on parin minuutin päästä ammuttu hengiltä. Se menee aina näin.

TK: Miksi pidät vaarallisista miehistä?

HL: Yksi mies kysyi kerran minulta, mikä on eroottisinta, minkä tiedän. Vastasin, että Ilmestyskirja. Nytin (1979) kohta, jossa Wagnerin musiikki soi ja taisteluhelikopterit lähestyvät. Yhtä lailla minua kiihottavat Harrikat, joiden selässä istuu tyypit liivit päällä. Revi siitä! Siinä on vaan jotain...

TK
: Sanoit aikaisemmin, että et ole ottanut näyttelijänä oppia naisilta vaan miehiltä.

HL: En niin. En vaan seuraa niitä...

TK: Ovatko naiset perseestä?


HL
: Eivät ne perseestä ole, mutta en vaan samaistu heihin sillä tavalla kuin miehiin. En ymmärrä miksi. Jos puhun ihailemastani tekniikan taitajasta, niin hän on Kyllikki Forssell, joka on ollut eläkkeellä jo pitkän aikaa. Hän osasi ottaa näyttämön. Tämä on vähän outoa, mutta mitä ammattiini tuleen, niin en ole saanut naisista niin paljon irti kuin miehistä.

TK: Onko näin ollut alusta asti?

HL: Kyllä. Olen ehkä yksinkertaisesti nähnyt niin paljon hyviä miesnäyttelijöitä. Ainoa nainen, jota aikoinaan seurasin enemmän, oli ohjaaja Claude Chabrolin vaimo Stephané Audran. Kävin Tampereella nuorena katsomassa Chabrolin elokuvia. Audran oli niissä sellainen kylmänviileä vaalea kaunotar, joka veti röökiä. Hänen takiaan aloin myös itse polttaa tupakkaa. Sillä naisella oli tasan kaksi ilmettä, mutta jotenkin niihin rooleihin sopi se viileys.

TK
: Oletko itse pyrkinyt viileyteen?

HL: Riippuu roolista. Pidän eniten vahvojen naisroolien tekemisestä, mutta haluan näyttää niiden heikkoudet. Meissä kaikissa on heikkouksia. Kukaan ei ole perusviileä tai perusheikko. Muistan, kun olin tekemässä Veijo Meren Isoa vaaleeta Helsingin kaupunginteatterissa. Veijo Meri oli katsomassa vaimonsa kanssa harjoituksiamme. Hänen vaimonsa oli tokaissut, että tämä esityshän on paljon hauskempi kuin sinun kirjasi. Yritin paljastaa hahmon tragikoomisuuden näyttämällä jotain, millä hän peittelee epävarmuuksiaan. Ihaninta on näytellä roolia, jossa on inhimillisiä piirteitä, yleisölle samastuttavia asioita. Tämä on yksi syy, miksi halusin pienenä näyttelijäksi: inhimillistäminen.

Hannele Lauri tv-elokuvasta Puhallus
Hannele Lauri tv-elokuvasta Puhallus Kuva: Yle kulttuuricocktail

TK: Milloin tämä tapahtui?

HL
: Hirveän nuorena, nipin napin kansakouluikäisenä. Äitini oli kauan sitten Tampereen teatterissa avustajana. Sitten kun hän tapasi upseeri-isäni, tämä sanoi, että kumman valitset, minut vai teatterin. Äiti valitsi hänet, hylkäsi teatterihaaveet ja meni naimisiin. Äitini kertoili minulle paljon tarinoita, joita kuuntelin vahvasti eläytyen. Jostain sieltä lähti ajatus, että minä haluan kertoa isolle yleisölle tarinoita, joihin ihmiset voivat samaistua.

TK
: Sinun teatteriurasi alkoi siis havainnoimalla ja kuuntelemalla muita, ei teatterista.

HL
: Kyllä. Tähän vaikutti vahvasti myös Tampereen tori, jossa sukulaisiani oli töissä ja minä siellä usein mukana 1950-luvun lopulta lähtien. Torielämähän on eräänlaista arkista ja samalla maagista teatteria. Opin torikauppiaan työtä seuraamalla valtavasti siitä, miten ihmisten kanssa kannattaa olla. Kyllähän minä kävin myös Tampereella teatterissa paljon. Äiti vei minut sinne, aina kun pyysin. Häneltä opin myös sen, että ei kannata koskaan tehdä arviota ihmisestä pelkän vaatetuksen tai ulkoisen habituksen perusteella. Köyhän näköinen voi olla lopulta se rikkain. Ei kannata luottaa ensivaikutelmaan.

TK
: Harkitsitko koskaan muuta kuin näyttelijän ammattia?

HL
: Kuten mummoni sanoi: "Kyl sie näytellä ossaat, mutta kauppias sie oot." Jos en olisi päässyt ensimmäisellä yrittämällä Teatterikorkeakouluun, olisin varmasti päätynyt torikauppiaaksi. Olinhan minä nähnyt, että hyvä torikauppias voi rikastua – jos vain osaa sen myymisen taidon. Olin vielä Teatterikorkeakoulun ensimmäisenä vuonna eli 1971 torilla myymässä. Torit ovat minulle edelleen tärkeitä – etsin aina ulkomaillakin ensimmäisenä torin.

TK: Mikä ratkaisi sen, että halusit näyttelijäksi?

HL: Näytteleminen oli yksinkertaisesti vahvempana haluna minussa. Menin Tammerkosken tyttölyseossa rehtorin luo ja sanoin, että aion jättää koulun kesken ja pyrkiä Teatterikorkeakouluun. Rehtori sanoi, että sinun täytyy sitten myös päästä sinne. Menin pääsykokeisiin, joissa erotuin muista – näytin aivan erilaiselta kuin vasemmistolaiset vakosamettihousuissaan ja kukkapaidoissaan. Minulla oli tekoripset ja pidennetyt hiukset, sain paljon kriittisiä ja kummaksuvia katseita. Koulun silloinen rehtori Kalle Holmberg tarkisti pääsykokeissa minulta, että onko puhelinnumeroni oikea, jos pääsen viimeiseen vaiheeseen. Silloin tunsin, että pääsen sisään. Ja onneksi pääsin.

TK: Irtoripsesihän vaikuttivat siihen, että pääsit sisään?

HL: Siellä oli tehtävä, jossa meidän piti pelastautua kaatuvasta veneestä. Muut huusivat henkensä edestä apua, mutta minä päätin tehdä toisin: aloin murehtia toisen irtoripseni katoamisesta ja kastumisesta. Se nauratti kovasti raatilaisia ja saattoi ratkaista sen, että pääsin sisään. Kuulin jälkikäteen joidenkin oppilaiden pöyristelleen sitä, miten saatoin hädän keskellä murehtia irtoripsiä. Se koulu oli siihen aikaan todella poliittinen. Oli loputtomia kokouksia ja vappumarsseja, joihin en mennyt koskaan. Taisin oppia muutenkin enemmän käymällä Kansallisteatterissa katsomassa esityksiä kuin olemalla koulussa.

TK: Et ole ilmeisesti koskaan ollut poliittinen?

HL: En. Kyllähän ne kaikki Teatterikorkeakoulussa tiesivät minun olevan upseerin tytär, ja että edustan toista äärilaitaa. Minua säälitti se, että siellä oli oppilaita, jotka leikkivät vasemmistolaisia, jotta heidät hyväksyttäisiin. Minä en lähtenyt mukaan sellaiseen teeskentelyyn. Miksi teeskentelisin jotain, mitä en ole? Olen pyrkinyt aina rehellisyyteen. Eräät oppilaat sanoivat kerran lukeneensa Tiedonantaja-lehdestä, että upseeri-isäni oli ehdottanut patsasta saksalaisille sotilaille. Vastasin, että niin onkin – olihan heilläkin äidit ja kyllähän saksalaiset auttoivat meitä aika paljon. That´s it ja käännyin kannoillani. Minulle oli kaikista tärkeintä tuolloin ottaa oppia näyttelijäksi ja päästä näyttelijäksi, ei mikään muu.

TK: Mitä kaipaat noilta ajoilta?

HL: Sitä, että näytelmän hahmoja ja tarinaa analysoitiin. Sanotaan, että Suomessa on nykyään paljon huonoja näyttelijöitä, mutta mielestäni meillä on Suomessa aivan liikaa huonoja ohjaajia.

TK: Mitä tarkoitat?

HL: He valitsevat rooleihin varmoja nakkeja, pomminvarmoja valintoja. Ohjaajat osaavat kyllä neuvoa teknisesti, miten minun pitää liikkua näyttämöllä. Mutta se, missä oikeasti tarvitsisin apua, on hahmon analysointi: kuka hän on, mikä hänen suhteensa on muihin, mitä hän haluaa, mitä hänelle on tapahtunut... En ole ollut aikoihin lukuharjoituksissa, joissa syvennyttäisiin käsikirjoitukseen. Tätä – joidenkin mielestä puuduttavaa hahmojen analysointia tiimin kesken – kaipaan teatterikoulun ajoilta.

TK: Pidät varmuudesta.

HL: Kyllä, mieluummin ylianalysoin hahmon piloille. Haluan olla varma, miten asiat menevät. Tarvitsen varmuutta.

TK: Nyt ratkaisin samalla, miksei sinulla ole miestä.

HL: No?

TK: Olet sanonut pitäväsi vaarallisista miehistä. Jos kuitenkin haluat elämääsi varmuutta ja turvaa, niin sitä tuskin saat vaarallisilta miehiltä. Turvallisen miehen kanssa taas turhaudut. Oma vika, kun olet niin paradoksaalinen.

HL
: Hahaa, totta. Minun pitää varmaan ampua itseäni päähän.

TK: Tee se mielellään vasta haastattelun jälkeen.

HL: Joo mä teen sen vasta sitten! Mutta siis, tykkään tehdä rooleja, joissa hahmot ja tarina on kunnolla analysoitu ja vasta sitten tuotu lavalle... (pitkä hiljaisuus) Nyt me vaan tuijotetaan toisiamme!

TK: Jäin miettimään, kun mainitsit lukuharjoituksista ja niiden vähyydestä...

HL
: Tai onhan niitä, mutta niissä keskitytään vain teknisiin asioihin, luetaan teksti läpi pari kertaa ja sitten mennään lavalle. Kyllä siinä aika yksinäiseksi tuntee olonsa, jos ohjaajaa ei kiinnosta analyysi. Onneksi on ollut hyviäkin ohjaajia, kuten Kalle Holmberg, jonka kuolema on aivan kamala menetys Suomen teatterielämälle.

TK: Mitä opit Holmbergilta?

HL: Mieletöntä heittäytymistä, rohkeutta. Hänellä oli oma hulluutensa, johon hän sai näyttelijät hyvällä tavalla mukaan. Siihen kuului myös hirveä huuto ja kiroilu, jos me teimme jotain väärin – mutta Holmberg oli aina näyttelijöidensä puolella ja osasi perustella kritiikkinsä.

TK: Näin vähän aikaa sitten Youtubessa pätkän, jossa Holmberg ohjaa muistaakseni Täällä Pohjantähden alla -näytelmää. Hän oli hyvin aggressiivinen ja kiroili paljon.

HL: Tästä täytyy kertoa eräs muisto. Minun piti kerran ottaa Holmbergin harjoituksiin mukaan poikani Tomi, joka oli silloin aika pieni. Harjoitusten jälkeen Tomi kuiskasi minulle sellaisella viattomalla lapsenäänellä: "Äiti, minä laskin, että Kalle Holmberg sanoi harjoitusten aikana 147 kertaa saatana ja vittu."

TK: Sinäkin taisit oppia kiroilemaan teatterissa.

HL: Juu, ei upseeri-isä, eikä oikeastaan kukaan meidän kotona kiroillut. Kyllä se tuli teatterikoulussa, kun ohjaajat olivat niin täynnä innostusta ja energiaa. Ei perkele sinne päinkään, oli tavallinen ohjaajan huuto. Mutta se oli sellaista kiroilua, joka naurattaa minua. Toista on oikeasti pahantahtoinen kiroilu, jota Jouko Turkka harrasti. Hänen produktiostaan lähdinkin pois. Sanoin hänelle, että mä en tartte sua, etkä sä mua.

TK: Mikä näytelmä se oli?

HL: Muistaakseni Jeppe Niilonpoika, jonka pääroolissa oli Heikki Kinnunen. Edustin Turkalle jotain sellaista naistyyppiä, jota hän ei voinut sietää. "Sää saatana nääs tuut huomenna harjoituksiin", Turkka uhkaili. Sytytin tupakan, seurasin harjoitukset loppuun ja marssin teatterin johtajan Ralf Långbackan luo ja sanoin, että saat etsiä tilalleni jonkun toisen. Hän oli arvannut, ettemme tule toimeen.

TK: Silmillesi ei hypitä.

HL: Ei, ei ainakaan tuolla tavalla. Minulle saa kyllä sanoa, jos teen jotain väärin. Turkka nälvi minua jälkikäteen selkäni takana eikä edes kutsunut minua näyttelijäksi. Kun olin lähtenyt, hän oli sanonut lehtihaastattelussa, että talon kaunotar poistui produktiosta.

TK: Kerroit aikaisemmin, ettet oppinut niin paljon Teatterikorkeakoulussa kuin käymällä Kansallisteatterissa katsomassa esityksiä.

HL: Opin siellä intensiteettiä, sitä, miten näyttelijä ottaa näyttämön haltuun. Yritin samalla katsoa, millaisia virheitä hyvätkin näyttelijät tekevät. Virhe tapahtuu siinä, jos en usko hahmoon. Se voi olla pienen pieni ele, nyanssi. Hahmon pitää olla totta. Joko uskot tai et usko johonkin hahmoon. Hänen tunteensa täytyy olla oikeita niin, että katsojana tunnet ne.

TK: Pystytkö sanomaan tuon vähän tarkemmin?

HL: Tätä on kieltämättä vaikeaa selittää. Näyttelijän pitää kyetä esittämään kaikenlaisia ihmisiä, myös todella etovia ja epäilyttäviä käärmeen ilmentymiä. Huomaan turhan usein, että näyttelijä ikään kuin viestittää, että hei, en minä oikeasti ole tällainen – se on tuo hahmo vaan. Tällainen on anteeksiantamatonta. Jos näyttelijä ei itse usko esittämänsä hahmon johonkin tunteeseen, katsojakaan ei usko. Esimerkiksi Robert De Niro ei ole yhtään uskottava komedioissa, koska hän on tosikko. Hänen ei pitäisi tehdä niitä. Tiedän monia suomalaisia näyttelijöitä, jotka ovat kauheita tosikkoja, eivätkä saa koomisiin hahmoihinsa siksi mitään eloa.

TK: Keitä?

HL
: Sä olet kauhea kyselemään. En voi sanoa heidän nimiään.

TK: Mikset muka voi?

HL: Se loukkaisi heitä. En voi alkaa haukkua heitä julkisesti.

TK: Ei sen nyt välttämättä haukkumista tarvitsisi olla...

HL: Nyt lopetat tuon kyselyn. Suomessa näyttelijät eivät arvostele julkisesti toistensa työtä, näin se vain on.

TK: Mutta eikö tuo ole ongelmallista, etteivät näyttelijät voi kritisoida toisiaan? Eikö tuo ole ammatissa kehittymisen kannalta täysi katastrofi, jos olette lehtikritiikkien ja ohjaajien kommenttien varassa. Nehän saattavat saada hirveän suuren merkityksen – niin kuin ovat näköjään saaneetkin.

HL: Mutta me emme tee niin. Taustalla on narsismi. Olisi katastrofi mennä kritisoimaan jotain näyttelijää nimeltä. Mieti nyt, jos joutuisi tulevaisuudessa samaan produktioon arvostelemansa kollegan kanssa. Loukkaantumisen raja on suomalaisten näyttelijöiden keskuudessa muutenkin todella matalalla, pienikin vihjaus koetaan suurena nöyryytyksenä. Vain ohjaaja saa neuvoa näyttelijöitä, ei toinen näyttelijä. Minä pyrin ottamaan kriittisen kommentin vastaan keneltä tahansa, jos se on perusteltu. Paras kriitikkoni on muuten poikani Tomi. Hän huomaa kaikki falskiudet töissäni.

Hannele Lauri, ohj. Matti Kassila ja Pertti Sveholm
Hannele Lauri, ohj. Matti Kassila ja Pertti Sveholm Kuva: Yle kulttuuricocktail

TK: Oletko koskaan unohtanut repliikkisi kesken esityksen?

HL
: Olin kaksin Rea Maurasen kanssa näyttämöllä. Mauranen esitti bordellin emäntää, ja minä olin hänen päähuoransa. Puen Reaa, ja yhtäkkiä minulla tulee täydellinen black out. Alan puhua ihan mitä sattuu siitä, miten minusta tuli huora ja mitä vain siinä tilanteessa keksin. Se näytelmä taisi muuten olla Genet´n Parveke. Ohjaaja Kari Rentola sanoi valuneensa hikeä, kun tajusi tilanteen yleisössä istuessaan. Kuiskaaja ei päässyt väliin, koska jatkoin puhumista. Yhtäkkiä muistin viimeiset sanat ja Mauranen jatkoi siitä. Kun sanoin Mauraselle kulisseissa, että eikö ollutkin järkyttävää, hän ei tajunnut yhtään, mistä puhun. Hän oli odottanut vaan niitä viimeisiä sanojani, joista tiesi jatkaa.

TK: Mikä on kauheinta, mitä sinulle on tapahtunut teatterissa?

HL: Minulle tultiin kertomaan ennen Viivi ja Wagner -esitystä, että äitini on kuollut. Menin kuitenkin lavalle äitini kunniaksi. Minua on muuten jäänyt vaivaamaan eräs häneen liittyvä asia, joka puolestaan liittyy rohkeuteen ja läsnäoloon. Äitini sanoi kerran käydessäni katsomassa häntä sairaalassa, että oli nähnyt kuoleman saapuvan huoneeseen, mutta hän hääti sen pois. En koskaan uskaltanut kysyä häneltä, miltä kuolema näytti. Ja tämä asia vaivaa minua edelleen.

TK: Sinusta kirjoitetussa elämäkerrallisessa kirjassa Diiva sanot näyttelemisestä näin: "Mutta teatterissa mulla on ollut vahva tarve näyttää, että osaan myös näytellä. Hassua sanoa, mutta etenkin urani alkuvaiheessa monet naisarvostelijat eivät olleet kovin suopeita minua kohtaan. Onneksi oli Jukka Kajava ja muutama muu, jotka kirjoittivat, että kyllä tuo nainen osaa näytellä – ja vieläpä hyvin." Mitä tämän taustalla on?

HL: Ehkä se johtuu ulkoisesta habituksestani, meikeistä ja sellaisesta. Kauhea sanoa, mutta näin joskus katsomossa mainitsemiani naisarvostelijoita. He olivat kärttyisen näköisiä ja lihavia naisia. Tunsin kummallista katkeruutta heiltä minua kohtaan. Ehkä taustalla oli myös halu leimata pelkäksi Spede-komedian tekijäksi. Kyllähän minulle tuli tarve osoittaa, että osaan näytellä. Todellinen intohimoni on ollut muutenkin draama, ei komedia. Mutta palatakseni ulkonäkööni... Minä olen tällainen kuin olen, meikit ovat osa minua. Mutta olen valmis riisumaan ne. Harva ohjaaja on tajunnut tätä, että laitetaanpa tuo nainen rooliin, jossa hänellä ei ole meikkiä. Toisaalta olen saanut yli 40 vuoden aikana näytellä niin monenlaisissa näytelmissä, etten koe mitään syytä katkeroitua tekemättä jääneistä rooleista. Olen saanut näytellä paljon hyviä rooleja.

TK: Minkä roolin haluaisit vielä tehdä?

HL: Lady Macbethin. Kas siinä ahne tapaus, johon olisin tuonut jotain inhimillisyyttä.

TK:
Kummassa haluaisit kuolla, teatterin lavalla vai kotona?

HL: Kotona. Kyllä kuolemassa täytyy olla yksityisyyttä.

Hannele Lauri Tehdas-sarjasta
Hannele Lauri Tehdas-sarjasta Kuva: Rajoitettu käyttöoikeus, Yle Kuvapalvelu, kuvapalvelu@yle.fi kulttuuricocktail
Kommentit