Millaisia ovat ihmisten tarinat ruuhkavuosien pyörteistä? MHL:n fanit kertovat omia kokemuksiaan, havaintojaan ja oivalluksiaan elämästä Ruuhkavuositarinoita-juttusarjassa. Tässä tarinassa vanhemmuuden vaikutusta itsetuntoon pohtii Matleena Munne.
Vasta äitiys kasvatti minulle kunnon itsetunnon. Muutama vuosi sitten kisasin Miss Bikini -kisassa ja minua kosiskeltiin johonkin miesten sivulle poseeraamaan. Luojalle kiitos äideistä: oma äitini veti rajan ja kielsi miestenlehdessä poseeraamisen. Vaimeat hälytyskellot soivat kyllä itselläkin, mutta tarjous houkutteli silti. Nyt en keksi yhtäkään syytä miksi sellainen houkuttelee, mutta se oli silloin.
Kai minä kaipasin hyväksyntää.
Bikinikisoista jäi takaraivoon mielikuva siitä, miltä naisen kuuluu näyttää.
Nuorempana olin herkkä ja aikalailla muiden vietävissä. Harvemmin kieltäydyin mistään. Edelleen opettelen sanomaan ei, mutta kovapäisemmäksi olen ainakin äitiyden myötä kasvanut.
Bikinikisoista jäi takaraivoon mielikuva siitä, miltä naisen kuuluu näyttää. Vertasin itseäni muihin ja peilistä takaisin tuijotti epävarma pakkelibeibe. Silloin minulla oli ongelmani ruoan ja itsetunnon kanssa. Kaikkea epävarmuutta vauhditti vielä vaikea suhde. Aamuisin ovesta ei voinut astua ulos ilman meikkiä. Jalassa oli korot niin usein, että sain päkiäni pariin otteeseen murtumaan.
Nykyään lähinnä naurattaa ajatella itseäni mekkoon, jota täytyisi kiskoa jokaisella askeleella alaspäin, koska kankut vilkkuvat. Hell no! Legginssit ja tennarit - kyllä kiitos.
Sitten erosin, vähän sekosin, vietin villin sinkkukesän, märehdin mieshuolissani, löysin nykyisen mieheni ja rauhoituin. Hauskaa, kuinka hän kiinnostui minusta samana iltana kun tilitin sille, että kaikki miehet ovat ihan paskoja. Kai minä olin haaste.
Valitin miehelle turvonnutta olotilaa ja samaan hengenvetoon pyysin tuomaan lisää ranskalaisia.
Onnellinen suhde sai pisteen i:n päälle, kun aloin odottaa poikaamme. Pilkkuun asti hetkuttanut entinen bilepimu hehkui raskausonnea vessanpönttöön ja sulostutti hormoniraivareillaan eteisen lattialla. Siirtymätilanteet olivat minulle raskaana ollessani erittäin haastavia - ymmärrän niin hyvin uhmaikäisiä tässä asiassa. Annan miehelleni papukaijamerkin siitä, että se jaksoi helliä ja kertoa, että olen kaunis, vaikka olin epävarma ja itkuherkkä hormonihirviö.
Raskauden tuomat 20kg olivat minulle todella ahdistavat. Valitin miehelle turvonnutta olotilaa ja samaan hengenvetoon pyysin tuomaan lisää ranskalaisia.
Vaikka missään vaiheessa en ollut lihava, oli silti kova paikka olla yhtäkkiä pallon muotoinen ja monta vaatekokoa tavallista isompi. En erityisemmin nauttinut raskausajasta, koska olin ahdistunut kasvavasta vartalosta. Tottakai tiesin, että sillä oli ihan luonnollinen syy, muttei se syy silti helpottanut siihen epätoivoiseen tunteeseen.
Jälkeenpäin ajateltuna vedin turhan monta kertaa sen "olen raskaana"-kortin esille. Vähempikin herkuttelu olis riittänyt. En ollut oma itseni vaan vain raskaana.
Kun poika syntyi, kaikki muuttui. Ihan perusklisee, mutta niin totta.
Kun poika syntyi, kaikki muuttui. Ihan perusklisee, mutta niin totta. Maailma sai ihan uuden keskipisteen. Olin onnekas, kun kaikki kaksikymmentä raskauskiloa tippuivat nopeasti ilman sen suurempaa yritystä. Sen jälkeen lähti vielä muutama ylimääräinenkin.
Eikä sillä vaa'an lukemalla oikeastaan ole mitään väliä enää. Vasta pojan syntymä sai minut huomaamaan, että elämässä on paljon suurempiakin asioita kuin se, miltä muiden silmiin näytän.
Kun on ollut 20kg isompi ja ison vatsan armoilla, sitä jotenkin kummasti on nyt aivan rakastunut itseensä. Peilistä takaisin katsoo tällä hetkellä tyytyväinen ja onnellinen, joskin aina välillä väsynyt äiti. En tarvitse pidempiä jalkoja tai paksumpia hiuksia. Ennemmin ottaisin nyt pidemmän pinnan ja paksumman lompakon.
Ai niin ja hei - vähänkö lämmitti mieltä, kun teinipojat huuteli milffiä kadulla. Minäköminäkö?!
