Eve Mantu
Yle
Tuulan isä oli tyypillinen suomalainen mies, joka huolehti perheestään, muttei juuri puhunut eikä pussannut. Siksi tyttären oli helppo uskoa äidin väite, että isä ei välitä lapsestaan eron jälkeen. Nyt 27-vuotias Tuula menetti isänsä vuosikausiksi, äidin vihanpidon takia. Tuulan tarina kertoo siitä, miten rumaa jälkeä syntyy, kun lapsi otetaan eroriidan työkaluksi. Mutta kuka lopulta maksaa kovimman hinnan?
Isä kävi töissä, katsoi telkkaria ja söi leipää. Joskus pelasimme korttia, mutten muista, että olisimme tehneet esimerkiksi kotiaskareita yhdessä, saati leikkineet.
Olin kuusivuotias, kun vanhemmat erosivat. Viimeiset ajat olivat riitaisia. Äiti huusi, että ikinä et auta missään. Et siivoa etkä välitä meistä.
Isä muutti pois, tietysti, ja me jäimme kotiin.
Kun äiti eron jälkeen aloitti isän mustamaalaamisen, puhe upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Äitihän se minua oli hoitanut, hänet minä tunsin.
Vie minut kotiin!
Alkuun kävin vain päiväseltään isän luona kylässä. Se meni ihan hyvin, mutta yöt olivat vaikeita, koska en ollut tottunut nukkumaan ilman äitiä. Ja isä asui kerrostalossa, mikä tuntui oudolta sekin. Oma tuttu koti oli omakotitalo.
Isä yritti laittaa minut ajoissa nukkumaan, koska hänestä se olisi ollut lapselle hyväksi. En pystynyt rauhoittumaan vieraassa paikassa ja vastustelin, koska äidin luona sain mennä nukkumaan kun huvitti.
Yökyläilystä ei tullut mitään, sillä en pystynyt nukahtamaan ja lopulta vaadin päästä kotiin - ja isä vei minut myöhään illalla takaisin äidin luo. Tämä tapaus oli varmasti omiaan murentamaan isän itsetuntoa vanhempana.
Isäsuhde ei ollut sellainen, että olisin saanut hänestä turvaa. Äiti tulkitsi tilanteen niin, etten enää halunnut tavata isää.
Äidin omat aarteet
Sellaisen kuvan olen saanut vanhemmistani, että kun me synnyimme, meistä tuli äidin pikku lapsukaisia. Hän hoiti meitä hyvin tehokkaasti vauva-ajan ja työnjako perheessä on ollut hyvin perinteinen.
Äiti piti tiukasti kiinni tontistaan ja tietysti väsyi ja turhautui. Urputus isää kohtaan kasvoi ja kärjistyi: et tee mitään, et auta missään.
Jos he olisivat jakaneet vauvanhoitovastuun alusta asti, tilanne ei ehkä olisi päässyt kärjistymään. Äiti kuitenkin omi meidät ja piti isän loitolla. Eron jälkeen uskoin, kun äiti väitti, ettei isää kiinnosta. Hän sai myös minut uskomaan, että kaikki paha on isässä.
Isä nosti kädet pystyyn. Hän ei taistellut minusta.
Murrosikäinen ottaa selvää
14-vuotiaana aloin ajatella itse. Luin paljon, mm. kirjan Sofian maailma ja pohdin ja kyseenalaistin aivan kaiken elämästä.
Aloin tajuta, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä. Epäilin äitini puheita ja etsin isän käsiini, kuullakseni hänen versionsa tapahtuneista.
Kun viimein tapasimme, isä kertoi, että äiti oli sanonut hänelle, ettei Tuula halua koskaan olla kanssasi tekemisissä.
Oli vaikea ymmärtää, miten väite on voinut mennä kritiikittä isälle läpi. On normaalia, että lapsi uskoo lähivanhempaa sokeasti, mutta eikö aikuisten tulisi kyetä kriittisempään ajatteluun?
Hiljainen isä
Isän oli hyvin vaikeata puhua menneistä. Kun kyselin häneltä miksi ja mihin hän katosi, näin, miten kipeää hänelle teki.
Hän saattoi katsoa ikkunasta ulos ja olla aivan hiljaa.
Tutustuttuani isään, aloin ymmärtää häntä. Isä on hiljainen eikä erityisen oma-aloitteinen. Ymmärrän, että hän on luonut vieraannuttamiselle mahdollisuuden. Hän ei ole osannut pitää puoliaan eikä pyytää apua. Isän puhumattomuus edesauttoi äidin yksinvaltaa.
Olen iloinen, että olen saanut tutustua häneen ja saada ymmärryksen, miksi ja miten näin pääsi käymään. Oli tärkeää muodostaa oma mielikuva hänestä, eri mielikuva kuin se, joka minulle on syötetty.
Isä välitti meistä, muttei osannut toimia. Siksi hän nieli senkin, että minä en muka halunnut tavata häntä lapsena.
Äidinhylkääjä
Äitini näkökulma on täysin mustavalkoinen. Hän ei mielestään ole tehnyt mitään väärin. Olin 14-15 -vuotiaana todella vihainen siitä, että hän kehtasi leveillä olevansa hyvä äiti.
Minun äidilläni ei ole ollut kykyä asettua minun asemaani. Hänellä ei ole ollut kykyä ajatella minun tarpeitani. Olen ollut hänen omaisuuttaan, eikä hän ole osannut erottaa omaa tunne-elämäänsä minusta. Hänelle olen ollut osa häntä itseään.
Kun täytin 18 vuotta, totesin, että nyt tämä ralli loppuu. En jaksa enää äitini vaatimuksia. Hän on sellainen, että hänen on saatava kaikki, tai hän ei suostu mihinkään.
En tapaa nykyisin äitiäni enää ollenkaan. Olen edelleen hänelle vihainen. Hän pilasi minun ainoan lapsuuteni!
Sukulaiset painostavat, että kyllä sitä äitiä pitäisi tavata, mutta minä en enää jaksa enkä halua. Erityisesti esikoiseni syntymän jälkeen minua pommitettiin ankarastikin: kyllä äitisi täytyy saada olla mummi!
Minun on kuitenkin tehtävä näin.
Minä ajattelen sen niin, että erottamalla minut isästäni äiti hylkäsi minut ensin.
Nyt minä hylkään hänet.
Lisää ohjelmasta
