Hyppää pääsisältöön

Pelko paikastaan maailmassa pitää britit tuuliajolla

Irlanninmeren rantakaupungissa Blackpoolissa Englannin länsirannikolla syntyneen historioitsija Benjamin Grob-Fitzgibbonon teosta Continental Drift (Tuuliajolla mantereesta) lukiessani nousi mieleen merellisiä kielikuvia. Teos kun käsittelee Britannian ja Euroopan myrskyisää suhdetta imperiumin loppumisesta euroepäilyn nousuun.

piirros, jossa mies yrittää soutaa venettä rantaan
Britit tuuliajolla Euroopasta piirros, jossa mies yrittää soutaa venettä rantaan Continental Drift

” Briteille on tehnyt jatkuvia vaikeuksia määrittää kurssiaan kohti Euroopan mannerta. Empien ja erimielisinä, soutaen ja huovaten, milloin myötätuulessa, milloin ristiaallokossa he ovat navigoineet Englannin kanaalilla. Välistä joutuen tuuliajolle , välistä nostamatta edes ankkuriaan kotisatamastaan, alituisesti avomerille kaivaten.”

Tekijä käy tarkoin lokikirjaviittein läpi niin komentosillan päätöksiä kuin rannalle jääneiden ruikutuksia ja vastalauseita hieman ennen brexitiin johtanutta EU-kansanäänestystä ilmestyneessä tutkimuksessaan. Unohtamatta Eurooppa-suhteeseen yhä vahvasti vaikuttavaa maailmansotia edeltänyttä, ah, niin kultaista aikaa.
Arkansasin osavaltion yliopistossa professorina sekä vierailevana professorina vuodet 2013 -14 Cambridgen yliopistossa toimineen historioitsijan edellinen teos käsitteli Britannian likaisia sotia ja imperiumin loppua (Imperial Endgame : Britain´s Dirty Wars and the End of Empire ,2011).

Tätä nykyä Yhdysvaltain ulkoministeriössä työskentelevän tutkijan mukaan saarivaltion luonnollinen sijainti kiihotti merivallaksi. Kauppa seurasi laivaston lippua Union Jackia. Valtio omaksui omalaatuisen, englantilaisesta vapausaatteesta ja maailmanlaajuisesta kaupankäynnistä koostuneen toimintatavan. Yhdistynyt kuningaskunta syntyi jo Euroopan yhdentymishankkeita edeltäneellä vuosisadalla.
Toisesta maailmansodasta maansa voittoisasti luotsannut Winston Churchill oli sekä imperialisti - par excellence – että yleiseurooppalainen liberaali. Kuuluisan Why not (Miksipä ei) -artikkelin vuonna 1938 kirjoitti vielä imperialisti.

”Epäilemättä me britit olemme eurooppalaisia. Mutta samanaikaisesti pitää muistaa Britannian vastuut Euroopan ulkopuolella maanosan suurimpana imperialistisena valtiona. Britannia on Euroopan kanssa mutta ei sen osa. Olemme yhteydessä, mutta emme sisään sulkeutuneita; kiinnostuneita ja liittoutuneita, mutta emme sulautuneita. Vain toimimalla samanaikaisesti sekä Euroopassa että sen ulkopuolella Britannia voi turvata ainutlaatuisen saarellisen historiansa ja tunnistaa yhteisen eurooppalaisen perintömme.”

Kymmenen vuotta myöhemmin 1948 Haagissa, Hollannissa seitsemällesadalle eurooppalaiselle vaikuttajalle puhui liberaali Churchill.

”Laittaakaamme erimielisyytemme syrjään ja luokaamme yhdessä Euroopan yhdysvallat , (United States of Europe). Mutta - ilman Britannian vaikuttavaa osallistumista yhdelläkään suunnitelmalla Euroopan yhdysvalloista ei ole mitään käytännön arvoa. Siksi Yhdistynyttä kuningaskuntaa tarvitaan poliittisesti ja taloudellisesti yhdentyvän Euroopan ytimessä.”

Kylmän sodan ilmapiirissä Euroopan yhdysvallat ilmeni pian idealistiseksi hankkeeksi- Kohta myös Churchill piirsi Euroopan rajoja, jotka eivät seuraa vuoristoja tai muuta luontoa vaan läntisen sivilisaation rajoja. Kylmä sota veti myös brittejä lähemmäksi Yhdysvaltoja.
Viisikymmentäluvulta alkaen, erityisesti Suezin vuoden 1956 kriisin myötä, eurooppalaisesta ja yleiskielenään englantia käyttävästä siirtomaaimperiumistaan koostunut brittien identiteetti joutui koetukselle maailmanvallan muretessa ja siirtomaiden itsenäistyessä.
Brittiläinen kansainyhteisö muuttui aiempaa enemmän Euroopan ulkopuoliseksi, trooppiseksi yhteisöksi. Silti britit uskoivat yhä Kansainyhteisön säilyvän yhteisen kielen ja yhteisten oikeuskäsitysten voimin.

Grob-Fitzgibbonon mukaan mietittäväksi tuli uusi kysymys: miten asemoida itsensä imperiumin jälkeisessä maailmassa, johon kuului myös maanosa nimeltä Eurooppa. Pian hallitus kääntyi Eurooppaan päin, koska ei tiennyt minne muuallekaan kääntyä.
Euroopan hiili- ja teräsunionihanke yllätti britit. Tuolloisen Labour -hallituksen mielestä kaivostyöläiset eivät tulisi ikinä hyväksymään eurooppalaista hiili- ja teräspoolia. Työväenpuolueen kannanotto vuodelta 1950 saattoi kaikua vuoden 2016 EU-vaaleissakin. Niiden jälkipyykissä on arvosteltu Labourin nykyjohtajaa Jeremy Corbynia passiivisesta kampanjoinnista unioniin jäämisen puolesta.

” Britannia ei ole vain pieni, täpötäysi manner-Euroopan läntisen rannikon saari, vaan myös jokaiseen maanosaan yltävän maailmanlaajuisen Kansainyhteisön keskus. Olemme lähempänä Australian ja Uuden-Seelannin sukulaisiamme kuin eurooppalaisia: kieleltämme , alkuperältämme, sosiaalisilta tavoiltamme ja rakenteiltamme. Britit eivät koskaan tule olemaan vain eurooppalaisia.
Eikä yksikään hallitusvaltaa käyttävä sosialistinen puolue voi hyväksyä järjestelmää , jossa ylikansallinen eurooppalainen elin voi päättää merkittäviltä osin kansallisesta politiikasta.
Varsinkin kun ylikansallinen valta voi koostua pysyvästä antisosialistisesta, eurooppalaisia
työläisiä kohtaan vihamielisestä enemmistöstä.”

Käännettyään kurssiaan päin Eurooppaa, Lontoo arvioi aluksi Saksan ennen pitkää hallitsevan kuutosten yhteismarkkinoita. Siksi valittiin vapaakauppajärjestö Efta , johon liittyi Tukholmassa 1959 Ison-Britannian johdolla seitsemän maata.
Kun brittien isoveljeksi irvitty Yhdysvallat ilmoitti tukevansa mieluimmin kuutosia kuin seitsikkoa, käänsi Britannia kurssiaan. Hallitus ilmoitti ”halukkuudestaan liittyä Eurooppaan ” lisäten ”jos vain meidät pyydetään”. ”Ei pidä pyytää” , vannotti aina kuolemaansa 1970 asti Ranskan presidentti Charles De Gaulle.

” Britanniaa ei pidä milloinkaan päästää yhteismarkkinoille, koska mantereesta erottuva saarivaltio ei ole koskaan halunnutkaan nähdä maanosaamme yhtenäisenä eikä yhdistyä siihen. Pelkästään jo vahvan angloamerikkalaisen suhteensa takia Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ei voi koskaan pitää täysin eurooppalaisena.
Lisäksi brittien työmallit, tavat ja perinteet ovat omalaatuisia ja erottuvat selvästi muista eurooppalaisista. Tämän luulisi tulleen kaikille päivänselväksi viimeksi kuluneiden kahdeksansadan
vuoden mittaan. ”

Grob-Fitzgibbonon mukaan taisto jäsenyyttä vastaan alkoi Brittein saarilla heti alahuoneen hyväksyttyä liittymishakemuksen Rooman sopimukseen. Konservatiivien hallituspenkeiltä 22 pidättäytyi ja yksi vastusti. Labour pidättäytyi lähes täysin. Jo viikon kuluttua äänestyksestä 49 konservatiiviedustajaa pelkäsi maansa menettävän itsemäärämisoikeutensa yhteismarkkinoilla. Työväenpuolue korosti puolestaan Kansainyhteisöä monirodullisena maailmanlaajuisena 700 miljoonan ihmisen yhteisönä.
Kolmensadan tunnin keskustelun jälkeen alahuoneen enemmistö ( 356-244) valtuutti 1971 pääministeri Edward Heathin hallituksen liittämään saarivaltion EEC:n jäseneksi vuoden 1973 alusta.
Seuranneita vuosikymmeniä Grob-Fitzgibbon pitää tyytymättömyyden kausina. Vielä vuoden 1975 kansanäänestyksessä kun kaksikolmasosaa kannatti pysymistä yhteismarkkinoilla, otaksui uusi pääministeri Margareth Thatcher aluksi äänestyksen lakaisseen kysymyksen maton alle. Mutta ensimmäiset eurovaalit 1979 toivat ilmi brittien olevan eurooppalaisia vain puolelta sydämeltään. Äänestysprosentti 32 jäi alhaisimmaksi vaaleihin osallistuneista maista.
Työttömyyttä lisännyt Thatcherin talouspolitiikka herätti nopeasti vastarintaa. Kovien aikojen syntipukiksi nähtiin EEC. Saarivaltio maksoi sille suurinta jäsenmaksua, vaikka oli jäsenmaista köyhimpiä. Belgian Brüggessa 1988 puhui jo euroskeptinen Thatcher.

”Euroopan ja Euroopan yhteisön tulevaisuutta ei pidä yhdistää. Yhteisö edustaa vain yhtäeurooppalaisen identiteetin monista ilmenemismuodoista. Maani kohtalo on Euroopassa, osana yhteisöä, mutta maani tulevaisuus ei riipu pelkästään Euroopasta.
Yhteisö ei ole päämäärä sellaisenaan. Tämän takia yhteisön pitää olla itsenäisten riippumattomien valtioiden yhteisö. Kansallisuustunnetta ei tule kaventaa eikä valtaa keskittää eurooppalaisiin instituutioihin.
Luokaamme Eurooppa, joka toimii tarmokkaasti laajemmassa maailmassa, joka katsoo ulos eikä sisään , ja joka varjelee Atlantin yhteisöä - eli Eurooppaa molemmin puolin merta - uljasta perintöämme ja vahvinta voimaamme. ”

Uljas perintö tarkoitti Yhdysvaltoja; toisin sanoen kolmeatoista eurooppalaista uutta kotimaatansa johtamaan noussutta siirtokuntaa, eli Britannian menestyneintä entistä siirtokuntaa, historioitsija tarkentaa.
Hänen mielestään 90-luvulla Britannia muuttui entisestä euroskeptisemmäksi kansakunnaksi. Uusi perussopimus, niin sanottu Maastrichtin sopimus lisäsi epäilyä. Alahuone hyväksyi sopimuksen vain 39 äänen enemmistöllä. Vaikka Britannia sai luvan säilyttää puntansa ja oikeuden päättää ulko- ja turvallisuuspolitiikastaan sekä siirtolaispolitiikastaan.
Itsenäisyyspuoluetta Ukip´a ( United Kingdom Independence Party) ei otettu tosissaan kuin vasta tällä vuosituhannella. Puoluejohtajan Nigel Faragén ennustama poliittisen järistys toteutui kevään 2014 euro- ja kuntavaaleissa. Eurovaalit voittanut itsenäisyyspuolue teki historiaa, kun ensi kerran yli sataan vuoteen, sitten 1906 , valtakunnalliset vaalit voitti muu puolue kuin konservatiivipuolue tai labour.
Viitisen vuotta Maastrichtin sopimuksen hyväksymistä myöhemmin 1997 esitettiin Hongkongissa britti-imperiumin kuolinkohtaus heinäkuisena iltana, kun Union Flag -lippu lasketui viimeisen kerran salostaan Kiinan valvontaan siirtyneessä siirtokunnassa.
Grob-Fitzgibbonon mielestä euroepäilyyn on koko ajan sisältänyt poliittisten erimielisyyksien ohella kulttuurinen tekijä. Tämä ilmenee usein nostalgiana, haikailuna siirtomaavallan kulta-ajasta. Tosin tämän päivän epäilijät välttävät kutsumasta imperiumia sen oikealla nimellään.

” Siksi haikaillaan ja ihaillaan edwardilaisesta aikaa. Noin suunnilleen kuningas Edward VII valtakautta vuosina 1901 -1910, viktoriaanisen kauden päättymisen ja ensimmäisen maailmansodan välissä. Tuolloin aurinko ei laskenut koskaan neljäsosasta ihmiskuntaa koostuvalla alueella, jota suurempaa ei yhdenkään toisen valtion hallinnassa ole koskaan ollut.
Britit voivat olla lojaaleja eurooppalaisia. Silti heillä ole mitään aikomusta luopua kansallisomaisuutenaan pitämästään suuruuden ajan perinnöstään. Tämä perintö pani britit epäröimättä purjehtimaan 8000 mailia valtaakseen Argentiinalta takaisin Falklandinsaaret.
Syvälle juurtunut perintö voi myös vastaisuudessa saada päättäjät kokemaan velvollisuudekseen puuttua muun maailman tapahtumiin. ”

Velvoittavaa henkeä tutkija löytää myös entisen pääministerin Tony Blairin teoksesta A Journey ,2010. Blair kun kehottaa Britanniaa toimimaan päättäväisesti ja vahvasti ulkomailla osoittamatta epäröintiä tai heikkoutta, sanansaattajinaan eikä lainkaan kuolleena perintönään maan suureksi nostaneet arvot.
Vaikuttavimpana syynä brittien euroepäilyn kasvuun historioitsija Benjamin Grob-Fitzgibbon pitää kuitenkin pelkoa.

”Brittien pelko paikkansa menettämisestä maailmassa vaikuttaa enemmän kuin mikään muu seikka euroskeptisyyden kasvuun. Pelko imperiumin perinnön katoamisesta. Siitä kun maailmanvalta määritti suhteemme Euroopan mantereeseen ei ole vielä kulunut kovinkaan kauan. Mielestäni imperiumi ja sen romahdus vaikuttavat yhä erittäin vahvasti siihen, miten britit suhtautuvat Eurooppaan.”

Esa Aallas

Teos: Continental drift, Britain ann Europe from the End of Empire to the Rise of Euroscepticism, 2016

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta