Elämää ruuhkavuosien pyörteissä eletään monella tavalla. Ruuhkavuositarinoita-juttusarjassa MHL:n fanit kertovat omia kokemuksiaan, havaintojaan ja oivalluksiaan viikon teemasta. Yksinäisyyden kokemuksistaan kertoo "Aino".
Olen tänä kesänä kuten aikaisemminkin viettänyt aikaa yksin kotona, kun muu perhe on ollut lomalla ja minä taas töissä. "Kesäleskeyden” aikana tajusin, että olen vähän yksinäinen.
Tein oikein listan ystävistäni lähtien alakoulusta. Mietin, koska olemme nähneet viimeksi.
Lapsuudenystävien joukossa on yksi, jota kaipaan. Haluaisin pitää häneen enemmän yhteyttä.
Ajattelin, että olemmehan me hiljattain nähneet. Sitten aloin laskea vuosia: hän kävi meillä… kesällä 2008.
Opiskeluaikaisista ystävistä yksi on sellainen, jota näen säännöllisesti.
Olen opiskellut kahdella paikkakunnalla, ensimmäisellä vuoden ja toisella neljä vuotta. Osa opiskeluajasta meni töitä tehdessä.
Opiskeluaikaisista ystävistä yksi on sellainen, jota näen säännöllisesti. Käymme lounaalla keskimäärin parin kuukauden välein.
Opiskeluaikoina vietimme aikaa myös monen mukavan pariskunnan kanssa, joiden kanssa yhteydenpito on valitettavasti harventunut tai siirtynyt Facebookiin, mikä ei ole sama asia. Hajaannuimme eri paikkakunnille, eikä kiireisen perhearjen keskellä ehdi nähdä kuin enintään kerran, pari vuodessa.
Kun olin kotona lasten kanssa, vietin aikaa monen mukavan äitikaverin kanssa.
Olen vaihtanut tiheästi työpaikkaa: 16 viime vuoden aikana olen työskennellyt seitsemässä eri yrityksessä tiiviissä yhteistyössä kymmenien ihmisten kanssa. Työkavereista vain yksi on sellainen, jota edelleen tapaan säännöllisesti.
Kun olin kotona lasten kanssa, vietin aikaa monen mukavan äitikaverin kanssa, joita tapasin perhekerhoissa, hiekkalaatikolla ja vaunulenkeillä. Heihin yhteydet katosivat, kun muutimme muutaman kilometrin päähän, palasin töihin ja ja lapset menivät hoitoon.
Lapsemme tapaavat edelleen toisiaan, ja ovensuussa lapsia hakiessa tulee vaihdettua kuulumiset. Uuden kodin lähistöllä on myös pari kivaa naapuria, joiden kanssa tapaamme koiralenkkien merkeissä.
Olen myös huono pitämään yhteyttä.
Perussyy yksinäisyyteeni on varmaan se, että minun ei ole kovin helppoa ystävystyä. Vaikka vaikutan puheliaalta, en tule helposti läheiseksi kenenkään kanssa.
Olen myös huono pitämään yhteyttä. Minulla ei esimerkiksi ole tapana soitella kenellekään. Soitan vasta, kun on jotain asiaa.
Olemme arkoja kutsumaan ketään kylään. En ole hyvä ruoanlaittaja tai leipuri, ja kotimme on niin siivoton ja ränsistynyt, ettei sitä kehtaa näyttää kenellekään. Tämähän on hassua itsekriittisyyttä, koska ei tosi ystävä tuollaisiin kiinnitä huomiota.
Jokapäiväisessä elämässäni on käytännössä vain vähän tilaa ystäville, sillä arkipäivisin minulta kuluu 10 tuntia työhön ja työmatkoihin. Sen jälkeen illat kuluvat koiran kanssa, liikuntaharrastuksissa ja lasten harrastuskuljetuksissa.
Perjantaisin toivun työviikosta ja lauantaisin pitäisi siivota kotia sekä selättää viikon pyykkivuoret. Pian viikonloputkin taas täyttyvät lasten harrastuksista, sillä tytöllä tulee olemaan ainakin yhtenä päivänä treenit.
Eräänä yksinäisenä viikonloppuna tajusin, etten oikein osaa vastavuoroista ystävyyttä. Olen tainnut käyttää ystäviä roskakorina: ottanut yhteyttä silloin, kun on joku ongelma, pyytänyt apua ongelman selvittämiseen ja unohtanut sen jälkeen ystävän taas pitkäksi aikaa.
Itse yritän välttää ihmisiä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Silti minusta itsestäni on vaivihkaa tullut tuollainen energiasyöppö. Olen unohtanut kysyä ystävältä, mitä sinulle kuuluu. Olen siitä pahoillani.
- "Aino"
Osa tästä kirjoituksesta on alun perin julkaistu Uraäidin Ruuhkavuodet -blogissa.
Lisää ohjelmasta
