Jenny Lehtinen
Yle
Ei se aina helppoa ollut. Pukea kolme pientä karkailevaa ja kirkuvaa nappulaa hiki päässä ja lähteä sosiaalistamaan lapsia läheiseen avoimeen päiväkotiin. Pakata mukaan kaiken muun tarvittavan rekvisiitan lisäksi eväät ja kiiruhtaa takaisin kotiin nälästä kiukkuisten lasten kanssa. Toivoa, ettei vauva vaan ehtisi matkalla nukahtaa, jotta koko päivärytmi ei menisi taas persiilleen.
Omaa mukavuutta tärkeämpää oli kuitenkin selvittää, löytyisikö omalta asuinalueelta kivoja kavereita lapselle, olisiko joku jopa tulossa kenties samaan päiväkotiinkin myöhemmin? Auttaa lapsia luomaan varhaisia ystävyyssuhteita.
Asiassa oli kuitenkin toinen, vielä huomattavasti tärkeämpi puoli. Äiti. Tuo sosiaalinen eläin, joka oli kokenut todennäköisesti yhden elämänsä suurimman sosiaalisen mullistuksen saatuaan lapsia ja jäätyään näiden kanssa kotiin.
“En varmana mene mihinkään mamma-kerhoihin keskustelemaan kakan koostumuksista ja jostain saa***an ensisoseista!” on lausahdus, jonka itsekin olen aika monelta äidiltä kuullut.
En varmana mene mihinkään mamma-kerhoihin keskustelemaan kakan koostumuksista!
Ja kyllä, ymmärrän.
Myös minulla meni välillä yli ja kovaa äitiyden alun epävarmuuteen liittyvät suorituspaineet kaikissa ilmenemismuodoissaan.
On sitä tullut itsekin joskus hyvin ponnekkaasti korostettua meidän pilttien syöneen jotain aivan muuta kuin pilttiä - eli niitä äiteen itse soseuttamia ja jääpalarasioihin valmiisiin annoksiin pakastamia luomumössöjä. Toisaalta vierestä on tullut seurattua, kun äiti jahtaa tissit paljaana taaperoaan, jota sillä hetkellä kiinnosti huomattavasti enemmän pikkuautoilla leikkiminen kuin läheinen hetki äidin kanssa.
Välillä se oli suoraan sanottuna raskasta. Kun ihmisiä ei yhdistä mikään muu kuin suunnilleen samaan aikaan tapahtunut coitus ja siitä seurannut pienen nyytin saapuminen maailmaan, on yhteisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen välillä hankalaa. Siksi puheenaiheet usein kääntyvätkin nimenomaan siihen, mikä yhdistää: äitiys ja lapset.
Kuitenkin noissa hetkissä, huonosti nukutuista öistä valittelussa ja puolikiusallisissa leikkitreffeissä, on mahdollisuus syntyä juuri sitä, mitä me nykypäivänä niin kaipaamme: yhteisöllisyyttä.
Niinä hetkinä on mahdollista tutustua toiseen omalla alueella asuvaan perheeseen, heidän lapsiinsa.
Niinä hetkinä on mahdollista tutustua toiseen omalla alueella asuvaan perheeseen, heidän lapsiinsa. Tuntea ja tietää keistä on kysymys. Saada tuntuma siihen, mitä perheelle kuuluu. Millaisia lapset ovat luonteeltaan: kuka on se hiljainen huolehtija, jolle on välillä hyvä antaa vähän tsemppausta ja kannustusta rikkoa rajojaan, kuka puolestaan kuin Kissankulman Eemeli, joka keksii kaikki metkut.
Nuo hetket, kun lapset ovat pieniä ja vanhemmilla on mahdollisuus luoda läheisiä suhteita oman alueensa muihin lapsiperheisiin ovat kullanarvoista aikaa, jonka arvon tajuaa vasta jälkikäteen.
On nimittäin niin, että teini-ikäisen äidillä ei ole mitään paikkaa, minne mennä tutustumaan oman alueen teiniperheisiin.
Teini-ikäisen äidillä ei ole mitään paikkaa, minne mennä tutustumaan oman alueen teiniperheisiin.
Toki vanhempia kerran vuodessa näkee koulun vanhempainilloissa, mutta niitä lapsia ei sitten niinkään. Ja teini-iässä, jos koskaan, koko kylän pitäisi lapsia kasvattaa. Mutta miten se tehdään, jos ei ole hajuakaan siitä, kenen lapsesta on kyse ja millainen lapsen luonne, historia ja perhe on?
Vaikka kuinka itseänikin kyrsi lasten ollessa pieniä se iänikuinen sanonta “pieni lapsi, pienet murheet, iso lapsi, isot murheet”, näin teini-ikäisen äitinä tajuaa sen olevan täysin totta.
Minut on jo isolta osin syrjäyttänyt lapseni elämästä hänen oma sosiaalinen elämänsä. Jokainen ylimääräinen aikuinen ihminen, jolla on edes jonkinlainen side meidän perheeseemme ja lapseeni, on todella tervetullut. Nyt niitetään sitä viljaa, mitä yli 10 vuotta sitten kylvettiin.
Kun tuttu äiti kertoo nähneensä lapseni illalla kävelemässä käsi kädessä tytön kanssa - asia, josta minulla äitinä ei ollut hajuakaan - selitti se paljon viimeaikaisia tapahtumia kotona. Samoin se, kun toinen tuttu vanhempi kertoi koulussa olleista ongelmia, joista oma lapseni ei ollut puhunut halaistua sanaa.
Vanhempien yhteistyössä on voimaa. Ja sen pohja, luottamus ja yhteys luodaan siellä hiekkalaatikon reunalla vaipoista puhumalla.
Kestä se, ja sinulla on myöhemmin vahva tuki, kun keskustelun aiheena onkin, millaisia huumeita oman kylän nuorten keskuudessa liikkuu.
Lisää ohjelmasta
