Hyppää pääsisältöön

Kleopatrasta kuntosalinaiseen - kauneusihanteita eri aikoina

Kuvassa eri ajanjaksojen naisia
Kuvassa eri ajanjaksojen naisia Kuva: Puoli seitsemän naisihanne

Vähissä ovat ne aikakaudet, jolloin naisvartalo on hyväksytty sen luonnollisessa muodossa. Kulloisenkin kauneusihanteen saavuttamiseksi on otettu avuksi dieetit, liivit, kosmetiikka, liikunta tai leikkaukset. Kauniina naisena olo on vaatinut typistämistä, latistamista, värjäämistä, venyttämistä ja valkaisemista. Nainen on ollut ihana suorastaan henkensä kaupalla.

Aikansa kohukuningatar, Egyptin Kleopatra hurmaili miehiä mennen tullen maalaamalla yläluomensa sinisiksi ja alaluomensa vihreiksi. Emme tiedä, minkä näköinen hän oikeasti oli. Patsaissa ja rahoissa esiintyy milloin mannekiinivartaloinen kaunotar, milloin terävänenäinen, väkäleukainen nainen. Ajan muodin mukaisesti voimme olettaa, että peruukkinsa alla hän oli kalju ja meikkien pesuun kului aikaa. Olipa Kleopatra oikeasti minkä näköinen tahansa, ainakin hänen myyttinsä todistaa, että imago oli tärkeä jo Kleopatran aikoihin. Itsevarmuus on kaunista.

Naisen tuli olla viaton, synnitön ja tietysti mielellään mahdollisemman vaalea.

Kristinuskon tultua naisihanteen määritteli neitsyt Maria. Ellei nainen päättänyt sulkeutua luostariin, äitiys oli hänen tärkein tehtävänsä. Naisen tuli olla viaton, synnitön ja tietysti mielellään mahdollisemman vaalea.

Neitsyt Maria määritteli naisihannetta koko keskiajan. Naisen lantion tuli työntyä voimakkaasti eteenpäin kuin hän olisi koko ajan raskaana. Runoilijat ylistivät naisten pitkää, valkoista kaulaa. Kauniiksi mielletty nainen vaappui eteenpäin (mielellään miehen ohjauksessa) kuin valtava S-kirjain. Kaunis nainen oli samalla hauras ja suojeltava.

1500-luvun renessanssi halusi naiset tiimalasin muotoisina. Kiristävät kureliivit ja toppaukset tulivat monille tutuiksi. Ihannenainen oli arvonsa tunteva eikä pikkusievyys ollut ajan sana. Renessanssinainen hoippui sametissa ja brokadissa usein pyörtymisen partailla. Kosmetiikkakin yleistyi, varsinkin rouge eli poskipuna. Myös hiuksiin kiinnitettiin erityistä huomiota. Niiden piti jälleen kerran olla vaaleat. Varsinkin venetsialaiset naiset olivat hiusten vaalentamisen mestareita. Keinot eivät olleet kovinkaan luomuhenkisiä; hiukset upotettiin syövyttävään nesteeseen ja annettiin auringon hoitaa loput. Myös rikkiarsenikki vaalensi. Käytössä ollut kosmetiikka ei ollut yhtään sen terveellisempää. 1500-luvun lopulla koettiin jotain ennenkuulumatonta: valkoiset myllynkivikaulukset toivat hetkeksi tummat naiset muotiin.

1500-luvun lopulla koettiin jotain ennenkuulumatonta: valkoiset myllynkivikaulukset toivat hetkeksi tummat naiset muotiin.

1600-luvun barokki oli armollista aikaa tukeville naisille. Barokin mantra kuului; enemmän on enemmän. Tiimalasi unohdettiin, vyötärö nostettiin rintojen alle ja muodikas nainen näytti tasaisen leveältä ja pyöreältä. Vaatteet, nainen niiden sisällä, peruukit ja hatut saivat mielellään olla mahdollisimman näyttäviä. Tunnistamme aikakauden Rubensin maalauksista, joissa naisilla on kunnon takapuoli ja ehkä vähän selluliittiakin...

Kauan eivät menneisyyden siskot saaneet hengähtää. Kureliivit ja hamevanteet palasivat. Rokokooajan kaunotar oli siro, mutta samalla pyöreän pehmeä. Varsinkin ylävartalon tuli olla pieni verrattuna alavartaloon, jota korostettiin pönkkähamein. Röyhelöjä, puuteria, poskipunaa ja kauneuspilkkuja ei 1700-luvulla säästelty. Kauneuspilkut ja niiden sijainti kasvoissa olivat tärkeä keinoa viestiä ja flirttailla. Silmänurkkaan sijoitettu kauneuspilkku lupaili intohimoista yötä. Silmien ja kulmien tuli olla tummat. Omia hiuksia pidettiin suorastaan rahvaanomaisina, joten käytössä olivat peruukit.

Vaikka kalpeus olikin kaunista, poskia nipisteltiin ja huulia pureskeltiin että niihin olisi saatu edes vähän väriä.

Ranskan vallankumous vapautti ainakin hetkeksi naiset korsetin ja vannehameen ikeestä. Suoralinjainen empire-muoti sopi kaikille. 1800-luvun alun nainen sai näyttää kohtalaisen luonnolliselta, jopa niin, että meikki oli pannassa, suorastaan syntiä. Vaikka kalpeus olikin kaunista, poskia nipisteltiin ja huulia pureskeltiin että niihin olisi saatu edes vähän väriä. 1500-luvun lopun lisäksi tämä oli ainoa vaihe, jolloin tummat naiset olivat muodissa. 1800-luvun alun nainen kurkisti maailmaan vienosti hilkkansa alta ja odotti miesten aloitteita kuin hahmot Jane Austenin romaaneissa.

Maailmansodat toivat naiset työmarkkinoille. 1900-luku oli uuden, itsenäisen naisen aikaa. 20-luku mullisti kauneusihanteet. Ihannenainen oli solakka, poikamainen ja poltti tupakkaa. Laihdutuskuurit tulivat jäädäkseen. Naisten lyhyiksi saksitut hiukset pilasivat monen isän ja aviomiehen päivän. Meikkiä käytettiin reippaasti, kulmakarvat nypittiin pelkiksi kaareviksi viivoiksi.

1950-luvulla ihannoitiin jälleen runsasta povea ja kurvikasta lantiota. Tämän ajan alfanaaras ei esittelyjä kaipaa - blondien blondi, hunajainen Marilyn Monroe oli kaikkea, mitä ihannenaisen ainakin miesten mielestä tuli olla.
Jos Marilyn Monroe oli leimallisesti miesten ihanne, samaan aikaan naiset ihailivat hieman toisenlaista naista. Elegantti, hillitty ja hienostunut Audrey Hepburn on säilynyt tyyli-ikonina näihin päiviin. Moni 50-luvun nainen olisi halunnut Hepburnin sirouden, runsaat tummat hiukset ja kauriinsilmät.

2000-luvun ihannenainen on solakka ja terve. Hän omistaa lenkkikengät tai kuntosalin jäsenyyden - ja käyttää niitä säännöllisesti. Ihannemeikki on mahdollisimman luonnollinen ja hoitava. Kauneuskirurgia ja keksinnöt ovat avanneet mahdollisuuksien maailma, jossa kaiken, silmien väristä takapuolen muotoon voi muuttaa. Nykyajan nainen on saavuttanut paljon, mutta ulkonäköpaineet ovat , jos mahdollista, entistäkin suuremmat. Sisäinen kauneuskin olisi syytä kuoruttaa aminohapoilla, liposomeilla ja treenatulla vartalolla - tai ainakin nesteitä poistavalla yrttiteellä.

Helpolla eivät naiset ole päässeet koskaan.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Puoli Seitsemän