Miljan halu tulla äidiksi heräsi myöhään. Melkein liian myöhään. Toive omasta lapsesta täytti mielen 35-vuotissyntymäpäivien alla, kaatuneen parisuhteen raunioilla. Kaikkien vaihtoehtojen joukosta Milja päätyi munasolujensa pakastamiseen. Päätös pakastamisesta oli helppo, mutta lopputulos, eli oma toivottu lapsi vielä kovin kaukana.
Kun lukiossa ystäväni puhuivat lapsien hankkimisesta, tunsin ulkopuolisuuden tunnetta. En tiennyt haluanko lapsia. Ehkä haluan, joskus. Joskus vanhempana. En kokenut sellaista äidiksi haluamisen tunnetta, mistä muut puhuivat ja tunsin sen takia itseni jotenkin vialliseksi ja ulkopuoliseksi.
Maailman suurin kirous
Vietin liikkuvaista elämää. Asuin pidempiä aikoja ulkomailla opintojeni ja työni puolesta. Matkustin myös paljon kehitysmaissa. Siellä näin, kuinka uusi lapsi tuotti äidilleen kauhunsekaisia tunteita. Silmistä loisti pelko: ”miten saan pidettyä tämänkin hengissä?” Opin, että ei-toivotut jälkeläiset ovat yksi maailman suurimmista kirouksista ja silloin - mikäli olisin lapsia halunnut - adoptio olisi tuntunut järkevimmältä vaihtoehdolta.
Ihan yksin
Kolmekymppisenä heräsin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa siihen tunteeseen. Tunteeseen, että haluaisinkin olla äiti. Halusin oman jälkeläisen ja perheen. Koko paketin!
Olin todella kiitollinen tästä tunteesta. Vihdoinkin ymmärsin, mistä ystäväni puhuivat.
Silloinen puolisoni oli kuitenkin ailahtelevainen ja tasapainoton, enkä voinut luottaa siihen, että ikinä hankkisimme lapsia yhdessä. Lopullinen ero oli todella vaikea. Ymmärsin, että yksi syy, miksi olin pysynyt suhteessa niinkin pitkään, oli jonkinlainen lisääntymisen paine.
Raaka todellisuus kuitenkin on, että mies pystyisi hankkimaan lapsia vielä pitkään. Minun hedelmällisyyteni hiipuisi hiljalleen.
Eron jälkeen olin 35, yksin ja täysin riekaleina. En nukkunut ja hukutin murheeni töihin. Olin kypsytellyt ajatusta munasolujen pakastamisesta jo parisuhteen aikana. En kuitenkaan halunnut ryhtyä mihinkään ennen kuin henkinen kantokykyni kestäisi munasolujen pakastusta edeltävät hormonihoidot.
Pakastettu toive
Yhtenä iltana istuin juuri äidiksi tulleen hyvän ystäväni luona. Ystäväni oli epävarma vastasyntyneen pienokaisen kanssa ja kyseli vauvanhoitoneuvoja. Hän kysyi apua kaikilta muilta paitsi minulta, jolla ei ollut lapsia. En sanonut mitään, mutta sisältä murenin. Ilman omaa lasta en ollut kelpo edes antamaan tukeani.
Siltä istumalta ajoin isäni luokse ja päätin kysyä häneltä apua. Meillä on ollut isäni kanssa aina hyvin lämpimät välit ja pystyin puhumaan hänen kanssaan avoimesti.
Isä ei ollut koskaan ajatellutkaan munasolujen pakastamisen olevan minkäänlainen vaihtoehto. Harvempi 60 -vuotias heteromies sellaista joutuu miettimään, mutta hänestä ajatus oli kuitenkin nerokas.
Isäni mietti, että hän olisi sitten vähän kuin pakastettu vaari.
Minulla on sentään kohtu
Munasolujen pakastaminen maksaa kerralta noin 2500 euroa ja jouduin lainaamaan rahaa vakavaraisilta vanhemmiltani. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa pankista lainaa.
Minulle tehtiin operaatio kolme kertaa, koska hoitojen aikana selvisi myös, että munasoluvarantoni on alhaisempi kuin yleensä ikäisilläni. Se tarkoitti, että mikäli olisin ryhtynyt toimeen vähän myöhemmin, olisi tilanne ollut vielä paljon vaikeampi.
Minulla on koko ajan ollut selkeästi mielessä myös se, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Minua ei oltu kuitenkaan tuomittu lapsettomuuteen. Olen sentään hedelmällinen ja minulla on kohtu.
Homoystäväni sai vähän aikaa sitten esikoisensa koti-inseminaation avulla. Kysyin ystävältäni, oliko päätös isäksi ryhtymisestä vaikea? Ystäväni vastaus painui syvälle mieleeni: hän sanoi, ettei tällaisia mahdollisuuksia tule kuin kerran elämässä ja kun sen saa, siihen tartutaan.
Raaka todellisuuteni
Olen aina ollut pärjäävä ja reipas, tiedän mitä haluan ja tässäkin tapauksessa minulle paras asennoituminen koko operaatioon oli hyvin pragmaattinen: tehdään tämä nyt pois alta nopeasti. Se oli minun tapani selvitä koettelemuksesta.
En ole kuitenkaan koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin siellä klinikalla, odottaessani yksin vuoroani. Kaikilla muilla oli puolisot mukana. Minulla läppäri.
Autossa sitten huutoitkin sitä tunnetta ulos. En ikinä olisi halunnut olla tässä tilanteessa. Jos minulle olisi 15-vuotiaana näytetty, että tällaista elämäsi on 35-vuotiaana, olisin huutanut, että en halua!
Minähän olen juuri se kamala demonisoitu kuva yksinäisestä naisesta, joka epätoivoisesti haluaa lapsia. Keinolla millä tahansa. Samalla koen ristiriitaisia tunteita tästä hyvinkin inhimillisestä, mutta kuitenkin itsekkäästä toiveesta saada lapsi.
Saada olla äiti.
Lapsettomuusklinikoiden todellisuus verrattuna globaaliin todellisuuteen on kuin kaksi eri maailmaa. Minä yksin puhtaassa valkoisessa aulassa uppoutuneena töihin versus se afrikkalainen seitsemän lapsen äiti, joka ei tiedä miten pitää kaikki lapsensa elossa.
Tämä on kuitenkin minun raaka todellisuuteni.
Saanko olla äiti?
En tiedä, tuleeko minusta koskaan äitiä ja jos tulee, millä tavalla.
Munasolujen pakastaminen ei sinänsä vielä mitenkään takaa, että saisin lapsen.
Halusin tarkistaa, hedelmöittyvätkö munasoluni. Käytännössä munasolujani yritettiin keinohedelmöittää lahjoitetulla spermalla. Suomen lain mukaan keinohedelmöitykseen menevän pitää ensin käydä psykologilla. Mikäli psykologi sitten puoltaa, siirrytään seuraavalle "luukulle", jossa kerrotaan, minkälaiset ominaisuudet miehellä toivotaan olevan. Kun sopiva ehdokas löytyy, yritetään munasolujen hedelmöittämistä.
Kuljin tuon tien. Minulle hyvä uutinen oli, että hedelmöitys onnistui. Nyt minulla on myös kuusi alkiota.
En kuitenkaan haluaisi hankkia lasta yksin. Minulle olisi tärkeää, että lapseni syntyisi hyvästä rakkaussuhteesta ja olisi sen osa. Olen asettanut itselleni takarajan: minulla on aikaa odottaa 40-vuotiaaksi asti.
Jos käy niin, etten löydä itselleni puolisoa, aion ehdottomasti harkita myös adoptiota. Ajattelen, että sillä tavalla kaksi yksinäistä löytäisi toisensa. On kuitenkin otettava huomioon, että adoptio 40-vuotiaana ei ole mitenkään helppo prosessi. Adoptio on aivan äärimmäisen hidasta, mutta mikäli se olisi nopeampaa, voisin hyvinkin adoptoida ja jättää alkiot käyttämättä.
Lasta ei mitenkään voi ottaa itsestäänselvyytenä. On pelattava näillä nappuloilla, mitä on saanut.
Jos joskus saan lapsen, olen siitä kiitollisempi kuin mistään muusta.
Fakta: Nainen, näin varastoit munasolusi
Naisen munasolujen määrä vähenee iän myötä. Mitä lähemmäksi 40-vuotispäivä tulee, sitä vähemmän munasoluja on jäljellä. Jos haluaa varmistaa, että munasoluja on varmasti jäljellä siinä vaiheessa kun löytää lapselleen isän, munasoluja voi pakastaa varastoon. Se kannattaa tehdä mieluiten viimeistään kolmekymppisenä.
1. Ensimmäiseksi on perusteellinen lääkärintarkastus, jossa käydään läpi mistä on kysymys ja kannattaako puuhaan lähteä.
2. Seuraavaksi munarakkuloiden kasvua vauhditetaan 10-15 päivän ajan hormonipistoksilla. Sivuoireina mielialavaihteluita ja muutoksia kehossa.
3. Sopivien munarakkuloiden kypsymistä ja irtoamista vauhditetaan irrotuspistoksella.
4. Valmiit munarakkulat kerätään talteen puoli tuntia kestävällä, kivuliaalla punktiolla.
5. Kerätyt munasolut puhdistetaan ja pakastetaan.
6. Pakastetut munasolut säilyvät käyttökelpoisina lähes ikuisesti. Laki kuitenkin rajoittaa niiden käyttöä: munasolut on hävitettävä viimeistään 15 vuoden kuluttua niiden pakastamisesta tai kun luovuttaja on kuollut.
7. Munasolujen kerääminen maksaa 3000-4000 euroa. Pakastaminen ja ensimmäisen vuoden säilytys maksaa 1100-1500 euroa munasolujen määrästä riippuen. Sen jälkeen varastoiminen maksaa 175 euroa/vuosi.
Lähde: Ylilääkäri Liisa Häkkinen, Fertinova-klinikat, Terveystalo
Millainen projekti miehen ja naisen sukusolujen kerääminen - esim. pakastusta varten - on? Katso oheisesta videosta:
Lisää ohjelmasta
