KulttuuriCocktail kertoo suomalaisen televisiohistorian omaperäisimmistä sarjoista. Kolmas tv-helmi on Jani Volasen ohjaama seitsenosainen sketsisarja Ihmebantu (2009).
Näyttelijä Tommi Korpela meinasi kuolla poliisin luoteihin Ihmebantun kuvauksissa. Kuulostaa yhtä tyhmältä ja uskomattomalta kuin joku sarjan sketseistä, mutta tämä on totta.
Jani Volanen ryhmineen saapuu Helsingissä Munkkiniemen puistotielle valmistelemaan kohtausta, jossa kahden pankkiryöstäjän on tarkoitus juosta raivopäisesti kohti kameraa. Volanen jää järjestelemään tekniikasta vastaavien kanssa kuvauskalustoa.
Korpela ja hänen avustajansa menevät odottelemaan ja tupakoimaan klovnipuvuissaan Nordea-pankin edustalle. Heillä on rekvisiittana katkaistu haulikko ja käsiase, sukkahousut on vedetty otsalle. Näyttelijät ja kuvausryhmä ovat kaukana toisistaan, koska ryöstäjien tulee näkyä mahdollisimman laajassa kuvassa.
Vähään aikaan kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Paikalle kaartavasta poliisiautosta nousee kaksi poliisia, jotka huutavat:
- Ase maahan!
- Mutka alas!
Ikkunan vierellä seisoskeleva Korpela havahtuu poliisin huutoihin. Näyttelijät laskevat aseensa maahan ja nostavat kätensä pystyyn. Volanen selittää, että kyseessä on sketsin kuvaus. Poliisit ovat raivoissaan ja kertovat, että paikalle on saapumassa yhdeksän yksikköä ja kolme ambulanssia eri puolilta Helsinkiä. Pankin virkailijat ovat järkyttyneitä ja tarvitsevat kriisiapua. Miten näin on päässyt käymään?
Ihmebantun järjestäjä oli unohtanut ilmoittaa poliisille ja pankille kuvausaikataulujen siirtymisestä. Pankin työntekijä oli soittanut poliisille nähtyään oven ulkopuolella kaksi savukkeita tupruttelevaa miestä sukkahousut otsalla. Näin jälkikäteen ihmetyttää, kuka ryöstäjä jäisi tupakoimaan pankin eteen ennen keikkaa.
Jos kyseessä olisi ollut kohtauksen purkitus, poliisi olisi todennäköisesti ampunut Korpelaa – metelin täyttämässä kuvaustilanteessa näyttelijöiden olisi ollut vielä vaikeampaa kuulla virkavallan huutoja, eikä sukkahousujen alta olisi nähnyt juuri mitään.
Edellä mainittu tapaus kertoo jotain olennaista myös Ihmebantusta. Sen katsominen on verrattain hämmentävä kokemus. Vaikka sarjan ensiesityksestä on kulunut seitsemän vuotta, kuulen edelleen ällistelyä sen taikapiiriin joutuneilta. Myös sarjan nimestä on tullut käsite. Kun joku on ihmebantua, sillä tarkoitetaan häiriintynyttä, tummasävytteistä ja hämmentävän hauskaa.
Ihmebantun idea syntyi, kun Jani Volanen makasi kotisohvallaan kovassa kuumeessa ja kanavasurffaili: vuoroin kaapelikanavia, kotimaista tv-tarjontaa ja torkahtelua. Miksei joku ohjelma itsessään voisi noudattaa samaa huuruista logiikkaa, aprikoi potilas televisionsa ääressä.
Volasella oli meriittilistallaan monia arvostettuja sarjoja, merkittävimpänä Studio Julmahuvi (1998). Hankkeet olivat kuitenkin alkaneet tyssätä 2000-luvun puolella.
- Minut oli hemmoteltu piloille Julmahuvin aikaan, Volanen sanoo.
Tällä hän tarkoittaa sitä, ettei hän koskaan joutunut tarjoamaan käsikirjoitustaan etukäteen hyväksyttäväksi eikä menemään kokouksiin neuvottelemaan tuottajaportaan kanssa. Tätä työtapaa Volanen on vaalinut muutenkin.
- Tilaaja joko luottaa tai sitten ei. Ideoitani on ylipäänsä vaikeaa selittää muille – ennen kaikkea suunnitteluvaiheessa.
Volanen oli saanut Julmahuvin tekijätiimin kanssa vapaat kädet Ylellä, mutta kaupallisilla kanavilla sama peli ei vedellyt. Myös vireillä olleet elokuvahankkeet jäivät toteutumatta. Epäonnistumisten ja junnaamisen kautta kesti lopulta neljä vuotta.
Volanen halusi kokeilla uudelleen yhteistyötä Ylen kanssa. Hän kysyi Ylen TV1:n tilaajalta Harri Virtaselta, olisiko tämä valmis tilaamaan kuusiosaisen sketsisarjan, jonka sisällöstä ei pysty sanomaan mitään. Virtanen luotti Volaseen, ja Ylen TV1 näytti hankkeelle vihreää valoa.
- Olin todella yllättynyt päätöksestä. Tänä päivänä en saisi sellaista budjettia ja niin paljon aikaa kuvauksiin ja editointiin kuin tuolloin. Eikä minulla todella ollut tuolloin minkäänlaista käsikirjoitusta.
Sarjan nimi syntyi lomamatkalla Kreetalla. Volanen katseli muistikirja kädessään merelle ja alkoi hauskuuttaa itseään kahjoilla sanapareilla, kuten Raikas Marko ja Uljas lihis. Ihme Bantu kuulosti hauskimmalta, ja Volanen päätti laittaa sen sarjansa nimeksi, tässä vaiheessa vielä erikseen kirjoitettuna.
Sarja ideoitiin Volasen keittiössä syksyllä 2007. Pöydän ääreen istuutui ohjaajan lisäksi hänen pitkäaikainen ystävänsä ja kollegansa Tommi Korpela. He pallottelivat ajatuksiaan kuukauden ajan joka arkipäivä täsmällisesti kello 11–15.
- Parhaat ideat syntyvät molemmin puolin safkista, puoli tuntia ennen ja jälkeen syömisen, valaisee Volanen.
Kaksikon metodi kuulostaa muutenkin yksinkertaiselta: Ihmebantun ideointi perustui täydelliseen vapauteen, sillä kaiken sai sanoa ääneen. Tämä saattoi tarkoittaa tunnin avautumista parisuhdeongelmista, eilisen päivän läpikäyntiä tai oman elämänfilosofian jakamista. Jos jutusta syntyi idea sketsiin, sen kehittelyä jatkettiin. Muussa tapauksessa palattiin takaisin vapaaseen assosioimiseen.
Volanen keräsi myös kaikki vanhat toteutumattomat sketsi-ideansa Julmahuvin ajoista lähtien, mikä tarkoitti 300 A4-sivua otsikoita ja mieleen juolahtaneita ajatuksia. Näistä papereista Ihmebantuun päätyi pitkällisen kehittelyn jälkeen esimerkiksi Korpelan esittämä hautoihin huutelija, Sain viestin korvanappiini -sketsi, lentokonekaapparipuhelu ja Häpäti-mies. Myös suuri osa kakkapieru-jaksosta perustuu Volasen vanhoihin ideoihin: ulostamista käsitteleviä sketsejä oli kertynyt 10 vuoden aikana paljon, ja nyt tuli täydellinen sauma koota parhaat niistä yhteen.
Volanen sanoo tuntevansa hyvän idean munaskuissaan. Hän näkee heti mielessään, jos idea toimii televisiossa.
- Sydämettömässäkin ideassa täytyy olla sydän. Vaikka juttujani pidetään sysimustina, hyväksyn vain ne ideat, joissa on inhimillinen säie mukana. Mitä hauskaa pelkässä julmuudessa muutenkaan on?
Kattavaa käsikirjoitusta ei ollut vielä kuvauksissakaan. Vain Volasen ja Korpelan pitkiin monologeihin ja muutamaan sketsiin oli kirjoitettu tarkat repliikit ja ohjeet. Ohjaaja luotti siihen, että hänen huolella valitsemansa näyttelijät pärjäävät ranskalaisten viivojen ja lyhyen ohjeistuksen avulla.
Ihmebantussa tunnelma on vähintään yhtä tärkeä kuin viihdyttäminen. Katsoja seuraa jaksoa uteliaana, vaikka moneen minuuttiin ei tapahdu mitään hauskaa. Volanen on harvinaisen taitava hyppimään tunteesta ja tyylilajista toiseen.
Katsoessani dementikkojen taideperformanssia Dementos – tyhjä katse nauran aluksi pastissille, joka hyödyntää kiusallisen hyvin tv:n kulttuuriuutisten maneereja. Dementikot harhailevat Kiasman edustalta rakennustyömaan kuoppaan. Tässä vaiheessa alan liikuttua näkemästäni. Dementikkojen kasvoille heijastetaan vanhoja valokuvia heidän nuoruudestaan. Hauskaa? Sydämetöntä? Surullista? En ole varma.
Jani Volanen muistaa, että häntä kouraisi sydämestä, kun Tommi Korpela sketsiä ideoitaessa ehdotti kuvien heijastamista vanhusten kasvoille.
- Koska se kouraisi, se täytyi myös toteuttaa, sanoo Volanen.
Tunteeni sotkeutuvat monta kertaa katsoessani Ihmebantua. Tosin reilun kolmen tunnin aikana katsojaa hellitään myös lukuisilla lyhyillä, helposti avautuvilla sketseillä.
Sarja on sekasikiö, jossa on ajoittain loogisia ja teemoiltaan selkeitä kokonaisuuksia, kuten kaupunkilaisuus, kuolema tai vanheneminen. Volasen mukaan teemat syntyivät melko pitkälle leikkausvaiheessa, eikä niitä ehdoin tahdoin kehitelty etukäteen.
YouTubessa suosituimpia Ihmebantu-pätkiä ovat Volasen turhautuneet ja pisteliäät monologit moikkaamisesta, rinnakkain kävelemisestä ja mummoista. Voiko näistä päätellä, mitä sarjan luoja ajattelee oikeasti?
- Kaikki niissä monologeistani on totta, mutta potenssiin viisi liioiteltuna. Tuntui ihanalta saada liioittelemalla asiat ulos päästään. Ihmebantuahan on osittain pidetty näiden monologien takia ahdistuneen, alle 40-vuotiaan kaupunkilaisen miehen kuvauksena. On siinä jotain perää.
Sarjan tekemiseen osallistuneetkaan eivät aina tajunneet, onko tekeillä oleva kohtaus hauska vai ei. Eniten epätietoisuutta aiheuttivat lyhyet surrealistiset jaksot, joita nähdään sketsien väleissä. Volaselle näiden niin sanottujen välikkeiden tekeminen oli tärkein ja mieleenpainuvin kokemus kuukauden kestäneistä kuvauksista.
- Kiersimme isolla maskibussilla ympäri öistä Helsinkiä sydäntalvella. Näyttelijät nukahtelivat. Kaikki olivat ihan pihalla. Tajusin jossain vaiheessa yötä, että vain minä tiedän, mitä olemme tekemässä. Aistin myös sen, että välikkeissä tulee tiivistymään Ihmebantun henki.
Unenomaisissa välähdyksissä Tommi Korpela pelaa yksin tennistä lumisella kentällä keskellä yötä, Kari Hietalahti kiikkuu alasti ja Machu Picchu -yhtye tanssii seinää vasten. Vaikka kohtaukset ovat kestoltaan lyhyitä, niitä työstettiin jälkikäsittelyssä hartaasti. Ihmebantun leikkaaminen ja äänikäsittely kestivät poikkeuksellisen kauan: puoli vuotta kumpikin.
Leikkaaja Jussi Rautaniemi muistelee sarjaa erityisen ylpeänä – ja edelleen hämmentyneenä. Rautaniemi oli Ihmebantun aikoihin 25-vuotias ja vielä uransa alussa. Volanen antoi hänelle ennen työrupeamaa katsottavaksi suomalaista Tabu-sarjaa (1986–87) sekä Radioheadista ja Metallicasta kertovat dokumenttielokuvat. Näiden lisäksi Volanen ohjeisti, että "tee sitten mahdollisimman häiriintynyttä kuvaa".
Vaikka Rautaniemi oli varautunut leikkaamaan outoa sketsisarjaa, hän hämmästyi saatuaan kuvausmateriaalit katsottavakseen.
- Materiaalia oli aivan käsittämätön määrä, enkä tajunnut siitä pitkään aikaan mitään. Esimerkiksi Korvanappi-sketsin materiaalin leikkasin aluksi joka jaksoon omiksi kokonaisuuksiksi. Ratkaisu ei auennut edes minulle. Sitten Volaselta tuli ohje leikata materiaali yhdeksi pötköksi. Hän painotti, että lopeta siihen, kun Hietalahti hokee kyrpä, kyrpä... kyrpä. Kun olin saanut Volasen version valmiiksi, ymmärsin komiikan heti!
Rautaniemi ei tavannut Volasta koko puolen vuoden aikana kuin muutaman kerran. Ohjaaja lähetti ohjeet sähköpostissa öisin, ja leikkaaja työskenteli seuraavan päivän niiden mukaan. Päivän päätteeksi hän lähetti Volaselle dvd:n ehdotuksistaan.
- Tyypillinen Janin ohje oli, että tee tästä vielä oudompaa, muistelee Rautaniemi.
Volasen lähettämät ohjeet paljastavat, kuinka pieteetillä ja kriittisesti sarjaa työstettiin.
"Saatko katkaisukohdassa tolla lailla luupattua Tylysti-sanan tavua ”ly” = ”lylylylylylylylylylylylylyly”
"Poista tästä tänhetkisestä versiosta: Eero sanoo luennolla pitääkö hypätä ittensä yli? Se on liian vitsi."
Äänisuunnittelija Juha Hakanen kertoo puolestaan, että hän joutui lähettämään Volaselle sähköpostissa satoja pieruvaihtoehtoja yhden sketsin lyhyttä kohtaa varten. Volanen valitsi niistä kolme. Ohjaajan viesteissä onkin aistittavissa turnajaisväsymystä ja työaikojen venymistä:
"Tommin monologi on liian pitkä, mutta sille ei nyt mitään voi, niitä ei ruveta jakamaan enää tässä vaiheessa. Oppikoon ihmiset kärsivällisyyttä, hehe -- Hooh... Sorisori. Seiskan kommentit seuraa myöhemmin yöllä."
Volanen kertoo uupuneensa leikkaamisen loppupuolella. Hän oli saanut näyttelijät mukaan talkoohengessä, "minimipalkkaakin pienemmällä korvauksella". Kuvauksissa käytettiin jokainen minuutti hyödyksi, ja esimerkiksi Korpelan esittämissä monologeissa ei ollut varaa tehdä virheitä kameran käydessä. Sarja paisui leikkauspöydällä kuudesta osasta seitsemään. Jaksojen rakenteet olivat monimutkaisia, ja kokonaisuus alkoi muistuttaa tuhansien erikokoisten palojen palapeliä, jonka osasi koota vain Volanen.
- Tupakoin vielä siihen aikaan. Editoinnin viimeisellä kierroksella minulla syntyi yhdestä henkäisystä kahden senttimetrin tulipää. Satsasin kaiken osaamiseni ja kunnianhimoni Ihmebantuun ja erityisesti sen leikkaukseen ja ääniraitaan.
Sarjan päättää enemmän lyhytelokuvaa kuin sketsiä muistuttava Häpätimies. Siinä Kari Hietalahden esittämä nonsenseä puhuva yksinkertainen sketsihahmo ajautuu kuvaustauolla rikollisten seuraan. Hän toistelee vain yhtä sanaa, häpätiä. Sympaattisesta hahmosta tulee olosuhteiden pakossa tappaja. Lopussa hän palaa takaisin tv-studioon toistamaan yhtä ja samaa repliikkiään, jolle yleisö nauraa.
Volanen välttää viimeiseen asti kertomasta, mitä hän on milläkin sketsillä ajanut takaa. Hän myöntää liikuttuneensa Häpäti-sketsiä leikatessaan, mutta kiirehtii lisäämään:
- En vittu ikinä tarkoittanut siinä niitä paljon puhuttuja koomikon kyyneleitä. Liikutuin kun näin, miten hyvä siitä tuli.
Vaikka itse liikutun nimenomaan hahmon surullisesta kohtalosta, uskon ohjaajan selitystä. "Ettekö tiedä, miltä meistä komedian tekijöistä oikeasti tuntuu" -tyyppinen selitys kuulostaa liian ilmeiseltä. Häpäti on harvinaisen taitavasti tehty kymmenminuuttinen, jossa saumattomasti toimiva kuvakerronta saa minut uskomaan näkemäni. Unohdan katsovani sketsisarjaa. Volanen kertoo kirjoittaneensa Häpätin yksin ja kertarysäyksellä.
- Halusin tuoda höpönlöpöhahmon todelliseen maailmaan äärimmäisellä esimerkillä, siinä se. Ihmebantu on parasta, mitä olen tehnyt televisioon, ja Häpäti on sarjan sisällä paras yksittäinen teokseni.
Jani Volasen tärkein esikuva ja opettaja on ollut Kari Heiskanen. Oppipojan perustelu on se, että Heiskanen onnistuu näyttelijänä olemaan sekä hauska että vakava yhtä uskottavasti. Samaa sanoisin Volasen kädenjäljestä Ihmebantussa.
Sarjasta on saattanut saada tämän kirjoituksen perusteella turhan vakavan kuvan. Siksi painotan itsestäänselvyyttä: Ihmebantu on harvinaisen hauskaa katsottavaa, monin paikoin parasta, mitä suomalaisen komedian historiassa on tapahtunut. Eikä tunnelma tainnut olla kuvauksissakaan aina niin totinen ja hämmentynyt.
Olisin totta vie halunnut olla paikalla, kun ryhmä purkitti masturboimisesta kiinni jäämistä käsittelevää sketsiä, jossa repliikit huudetaan huonolla ruotsilla. Se kuvattiin Helsingin Bulevardilla hienostotalossa myöhään illalla. Mitähän Jani Volanen selitti kiukkuiselle asukkaalle, joka tuli ihmettelemään huutamista rappukäytävään?
Kakkapieruhuumoria käsittelevässä jaksossa puolestaan on kohta, jossa Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka kävelevät kohti kameraa ja hokevat yhtä aikaa kakkapieru, kakkapieru, pierukakka. Kohtauksen lopussa voi huomata, että naiset eivät katso toisiaan silmiin vaan kauluksiin. Syy on se, että he eivät pystyneet: näyttelijät olivat yrittäneet kääntyä toisiaan kohti kolmetoista kertaa, mutta revenneet joka yrityksellä.
Lisää ohjelmasta
- “Olen viettänyt elämäni parhaat vuodet teippirulla kädessä pakkaamassa levyjä“ – Jussi Lehtisalon Ektro Records koluaa marginaalin käymättömiä korpimaita
- Kalsareista tehtiin renessanssimyssy – Näin hurahdimme karanteenitaiteeseen
- Juha Hurmeen kolumni: Jos väität olevasi sivistynyt, sinun tulee tietää Reinhold von Becker
