Hyppää pääsisältöön

Veljeys - Frans Timmermansin näkemyksiä

Frans Timmermans on eurooppalainen isolla E:llä. Maahanmuuttajien lapsi, pariisilainen koululainen, opiskelija Italiassa, Britanniassa ja Ranskan Nancyssa. Diplomaatti Venäjällä. Alankomaiden pääministeri ja viimeisimmäksi Euroopan unionin komission kuutta kieltä puhuva ensimmäinen varapuheenjohtaja. Lyhykäisyydessään Timmermansin eurooppalaisuus koostuu keskinäisestä hyväksymisestä niin yhdessä tehtyihin sopimuksiin, lain määrittelemiin rajoituksiin ja välttämättömään tilaan jokaiselle elää totuutensa mukaan. Nämä ovat ainoat tehokkaat reseptit Timmermansin mukaan jotta yhteinen eurooppalainen yhteiskuntamme voisi pysyä elinvoimaisena. Eurooppalainen integraatio antaa 'Veljeys' -esseen kirjoittajalle tähän reseptiin arvokkaan ja merkittävän panoksen. Hän muistuttaa, että jo pitkään olemme kyenneet jättämään vastakkainasettelupolitiikan taaksemme. Mutta nyt – kaikki viimeaikaiset haasteet terrorihyökkäyksineen, finanssikriiseineen, talouden stagnaatioineen, kansainvälisen tilanteen pyörteineen, pakolaiskriiseineen ja Brexiteineen on saanut optimistisuuteen aina vedonneen Frans Timmermansin pohtimaan, että vastakkainasettelut eivät sittenkään ole ohi Euroopassa.

Mies levittelee käsiään puhujapöntössä
Frans Timmermans Mies levittelee käsiään puhujapöntössä Frans Timmermans

« Tässä katsannossa olenkin ylläpitänyt ja tuonut julki liikaa optimismia, sillä tätä optimismia en nyt koe. Aion olla rehellinen. Tämä on ensimmäinen kerta kun tietoisena kokemuksenani eurooppalaisesta yhteistyöstä ajattelen, että projekti voi todellakin epäonnistua. En ole tätä koskaan aiemmin sanonut enkä ajatellut. Totta kai on ollut euron kriisi : se tekee pahaa jälkeä ja se jatkuu edelleen, mutta tulemme sen lopulta voittamaan. Mutta nyt uhkaa 'täydellinen myrsky' : on niin paljon elementtejä, jotka yhdistyvät ja joita ei voi asettaa ainoastaan suhteeseen todellisen kriisin kanssa, tämän pakolaiskriisin kanssa, vaan sen kanssa, mikä koskettaa meitä yhteiskuntamme sydämessä, sen joka laittaa peliin elonjäämisemme ja turvallisuutemme. Minusta ei näytä enää mahdottomalta, kuten olemme usein tehneet eurooppalaisessa historiassa, että etsisimme nyt uudelleen vastakkainasettelua yhteistyösuhteiden sijasta. Siksi haluan juuri krostaa sen tärkeyttä, että pysyisimme uskollisina sopimuksille, ihanteelliselle perustalle, jotta meidän mahdollisuus hyvään säilyisi. Se on välttämätöntä, koska vanha mantereemme löytää itsensä uudelleen uhattuna pahan rakentamien arvojen edessä. Sitä mukaa kun ajallinen etäisyys tekemiimme virheisiin kasvaa, kasvaa niiden toistumisen mahdollisuus. Historiassa toistumisen ongelma on se, että se esittäytyy eri ilmiasuissa ja sellaisella tavalla naamioituneena, että sen havaitseminen on liian myöhäistä. Silloin sanotaan « kyllä, kyllä, mutta juuri nyt tilanne on perustaltaan aivan toinen ». Juuri näin toimiii ehkä vuosisatojen saatossa useimmiten käytetty psykologisen alkemian malli, jota voidaan kutsua itsesuggestioksi. ».

Frans Timmermansin essee -teos 'Fraternité' eli 'Veljeys' on ollut myyntimenestys sekä Alankomaissa että Ranskassa. Eikä ihme. Teksti on kaikkea muuta kuin korkea-arvoisen EU-johtajan sanahelinää tai poliittista kapulakieltä. Populismi siitä puuttuu kokonaan. Edellä jo kuvatun aikamme itsesuggestion perusmalliksi Timmermans poimii Britannian Brexitin. Konkaripoliitikolle ja -diplomaatille kesän 2016 tapahtumat Britanniassa olivat täysin ymmärryksen tuolla puolen olevia. * Brexit-kampanjoinnin alhaisuus puistattaa Timmermansia ja se on myös vakava varoitus niistä sisällöistä, jotka nakertavat Euroopan arvoperimää.

« Etten erehdyttäisi : ei se tulos minua yllättänyt. Alusta asti oli selvää, että taistelusta tulee tiukka ja että kumpi tahansa voi sen voittaa. Olin äänestyksen tuloksestä vähemmän hämmentynyt kuin shokkireaktioista ja paniikista Brexit-kannattajia myöten. He eivät ilmiselvästi itsekään pitäneet voittoa mahdollisena. Eiväkä he tienneet mitä tehdä. Edelleenkään ei ole hyödytöntä käyttää muutamia sanoja tästä kansanäänestyksen kampanjasta. Olin erittäin yllättynyt ja syvällisesti shokissa vihan ilmapiiristä, äkäisyydestä ja panettelusta yhteiskunnassa, jonka en olisi absoluuttisesti koskaan voinut uskoa olevan siihen kykenevä. Kaikki aidat kyettiin ylittämään ja ilmoille heitettiin brittiläisessä yhteiskunnassa ennennäkemättömiä julistuksia ja vastakkainasetteluja. Kaikki retoriset keinot olivat sallittuja, mukaan lukien mitä absurdeimmat valheet. Eurooppalaisen projektin puolustajia verrattiin natseihin ja toistettiin, 'ettei meillä ole mitään eurooppalaisia vastaan, vaan vihaamme Euroopan unionia'. Eikö olisi riittänyt argumentoida, ettei unioni ota tarpeeksi huomioon Britannian tarpeita ? Miksi viha piti sekoittaa asiaan ? Moninaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa vihan käytöllä poliittisena aseena on sama vaikutus kuin pernarutolla : erityisen tehokas, mutta lähes mahdoton kontrolloida, kun se kerran on liikkeelle saatu. Ideaalisessa maailmassa poliitikkojen koko poliittinen luokka pitäytyy tosiasioissa. Mutta emme elä siinä, ja jo pitkään olen ajatellut, että juuri tässä, siinä missä käden käänteessä tosiasiat voidaan helposti muuttaa päinvastaisiksi, on pahin uhka yhteiskunnalliselle järjestykselle. Jos tunteiden manipulaatio on näin helppoa kuin se oli Britanniassa, voidaan se tehdä missä vain. Ja Euroopassa on siitä merkkejä kaikkialla. »

Timmermans arvelee, että kun tätä uutta vuosisataa on ehditty elää jo yli puolitoista vuosikymmentä, suurin osa aikalaisistamme pitää tapahtumia ja kehityskulkuja tänä aikana negatiivisina. Hän kysyy, kuinka olemme reagoineet kasvaviin kriiseihin ja olemmeko riittävästi ottaneet huomioon ne arvot, jotka selvästi jaamme ja ne arvot jotka epäsuorasti jaamme. Timmermans haluaakin eurooppalaisten muistavan arvojen alkuperästä sen, miten kirjailija Victor Hugo ne näki. Eli kolme tärkeintä porrastasannetta : vapaus – se on oikeus, tasa-arvo – se on teko ja veljeys eli tämän ajan ilmauksena solidaarisuus – se on velvollisuus. Ellei solidaarisuutta, tuota veljeyttä kyetä toteuttamaan, jäävät Timmermansin mukaan sekä vapaus että tasa-arvo kuolleiksi kirjaimiksi. Tämän ajatuksen mukaan kukaan ei ole yksin, kaikki ovat suhteessa toisiinsa, vahvojen täytyy ottaa heikot huolen kohteeksi ja kaikkien heikkojen oikeuksien tulee olla kaikkein vahvimpien pyhä velvollisuus. Mutta kun sotia aloitetaan valheilla, taloudessa voitot kasautuvat näkymättömille, rahavirtojen siirtelyyn liittyy petoksien ketjuja, maapallon resursseja käytetään surutta, rauha, oikeus ja vapaus eivät olekaan enää taattuja edes Euroopassa, ei ole ihme, että suurin osa tuntee epävarmuutta ja suurta huolta. Jens Timmermansin mukaan nämä kriisit koskettavat länsimaissa ennenkaikkea keskiluokkaa. *Ja kun päälle on tullut vielä massiivinen pakolaiskriisi, ollaan Timmermansin mukaan keskellä jo mainittua 'täydellistä myrskyä'. Miten tästä sitten eteenpäin, mitä pitäisi tehdä. Timmermans vastaa, että on ryhdyttävä töihin ; Victor Hugon malli kelpaa hänelle hyvin aluksi : on nähtävä asioiden yhtenäisyys, niiden ja kaikkien yhteiskuntiemme ihmisten riippuvuus toisistaan ja tätä kautta yhteiskuntien keskinäinen riippuvuus. On uskallettava hypätä tälle tielle ja lopetettava pohdinnat siitä, että keskinäinen riippuvuus olisi jokin vaara. Päinvastoin se on suuri mahdollisuus. Mutta nykyisessä epäilyssään Timmermans poimii varoittavia ja arvojamme uhkaavia tekijöitä pelon asenteista pakolaisiin tai islamiin, kaiken menettämisen peloista, aikamme välinpitämättömyydestä, historian unohtamisesta, eliittien vihasta ja yleisestä fatalismista.

« Pelosta on tullut viime vuosina politiikan pääasiallinen käyttövoima. Mikään ei ole vahvempi poliittinen väline kuin pelko. Poliitikolle ei ole mitään houkuttelevampaa kuin pelata tällä pelolla ja välineellistää se. Miksi ? Siksi, että juuri pelko ahdistaa ; kun ihmiset pelkäävät, eivät he etsi kuin yhtä asiaa, he eivät näe kuin yhden asian, vahvistuksen peloilleen. Euroopasta ei nyt puutu poliitikkoja, jotka eivät epäile ruokkia alituisesti tätä pelon vahvistusta. Kun pelko hallitsee, emme näe kuin uhkia ja olemme sokeita mahdollisuuksille. Oikeistopopulismi, äärioikeisto, radikaali oikeisto, miten vain, piirtää kaikkialla samaa kaaviota pakolaiskriisistä Euroopassa. Ja reaktio tähän kaavioon on ehkäpä vielä huolestuttavampi kuin kaavio itsessään. Kaikki alkaa väitteellä, että menetämme jotakin ja tämä väite on hallinnut vuosisatamme alkua. Menetämme, sosiaalisen asemamme, työmme ja tulevaisuutemme. Niillä jotka eivät jaa tätä pelon ajatusta on hyvin yksinkertainen reaktio : 'onhan se mahdollista, mutta saamme vaihdossa jotakin muuta' tai 'hyvä on, mutta minkäs teette'. Tämä reaktio kertoo sen, että toisen asemaan ei osata asettautua. Siis niiden, jotka kiristävät tätä pelkoa. Tämä näkökentän kutistuminen tekee suurta haittaa yhteiskunnillemme. Älkäämme aliarvioiko sitä, että Euroopassa on kymmeniä miljoonia, jotka oikeasti menettävät jotakin, mutta joilla ei ole pienintäkään ideaa, kuinka he voisivat saada jotakin positiivista. »

Timmermans, itse eurooppalaiseen eliittiin kuuluvana, varoittaa myös välinpitämättömästä asenteesta eliittikritiikkiä kohtaan. Eliitti eli ne, joilla on tärkeä asema yhteiskunnassa, astuvat vaaralliselle tielle suhtautumalla heihin kohdistuvaan arvosteluun kieltämällä asemansa yhteiskunnallisena kermana tyyliin « no voi, emmehän me ole oikeastaan eliittiä – olemme niin kuin kaikki muutkin, uskokaa vain meitä... ». Eliittien tulisikin tunnustaa virheensä, mutta ennenkaikkea samanaikaisesti puntaroitava tarkkaan, ansaitsevatko heidän vakaumuksensa edelleen puolustamista muuttuneessa maailmassa. Peiliin katsoessaan Timmermans sanookin, että EU on aina tässä yhteydessä kuvattu eliittien peliksi. Mitä kauempana päätöksenteon taso on ihmisten arjesta, sitä suuremmaksi kasvaa vastenmielisyys. Timmermans ymmärtää tietysti tämän, mutta muistuttaa samalla, että jos unioni on syntipukki kaikkeen ja kaikki muut yhteiskuntien organisaatiot palvelevat iloisesti kansalaisiaan, olisi tunnustettava unionin tuoneen kaiken huonon Eurooppaan. Silloin tietysti voisi sanoa jäähyväiset eurooppalaisele projektille ja seuraava vaihe olisi jokin parempi jossakin uudessa parhaassa maailmassa. Sama mikä koskee eliittejä, koskee Timmermansin katsannossa myös kaikkea 'ulkomaalaista' tai 'vierasta'. Osa poliitikoista kun on sen argumentin takana, että mitä enemmän tänne tulee ulkopuolelta ihmisiä, sitä enemmän he kuorivat nahkaamme ja ainoaksi ratkaisuksi on jäänyt rajaesteiden rakentaminen suojelukseksemme.

« Mutta miten vastustaa tätä asennetta ? Aivan liian usein reaktiona on fatalismi tyyliin 'halutaanpa tai ei, elämme globalisoituneessa maailmassa, emmekä halua lisää rajoja'. Vastatessamme näin teemme suuren virheen. Sillä itse asiassa ihmisenä oleminen ei voi tapahtua ilman rajoja. Rajat ihmisten välillä, rajat kulttuurien välillä, rajat kielten välillä ja rajat maiden välillä. Raja on hyödyllinen, tärkeä ja käytännöllinen. Se määrittelee keitä olemme ja asettaa meidät suhteessa toiseen rajan tuolla puolen. Rajojen poissaolo on fiktio, illuusio ja lelu niille, jotka uskovat voivansa laajentaa itseään linnunradan mittasuhteisiin. Jokainen yksilö, jokainen perhe, jokainen yhteisö - pieni tai suuri – on olemassa rajojen ansiosta. Siellä missä loppuu yksi, alkaa toinen. Toisen rajojen kunnioittaminen on toisen kunnioittamista. »

Frans Timmermansille pakolaispolitiikka on testi koko Euroopalle. Hän tunnustaa, että asia oli jätetty pahasti hunnigolle puolivuosikymmentä sitten, eli silloin kun Syyrian sota alkoi. Onko käynyt samoin Libyan osalta tai onko pohdittu nyt karvaan opin myötä, mitä poliittinen kriisi esimerkiksi Algeriassa saattaisi merkitä Euroopalle lähitulevaisuudessa – sitä Timmermansin essee ei käsittele, mutta hän painottaa eurooppalaista yhteistyötä unionin ulkorajoilla. Samoin on löydettävä paljon voimakkaampi näkemys konfliktien ehkäisemiseksi kuin tähän asti inhimillisten katastrofien estämiseksi. Ilman yhteisiä ratkaisuja umpikuja on lähellä.

« On hiukan liian helppoa väittää, että me unionin komissiossa, olisimme tehneet hyviä ehdotuksia, mutta jäsenvaltiot eivät olisi toteuttaneet velvollisuuksiaan. Sillä me selvitämme tämän yhdessä tai me emme selvitä tätä lainkaan. Ei hyödytä ketään sanoa, että 'meillä on kaikki hyvin ja heillä huonosti'. Se propaganda ei enää toimi, jossa komissio tavanomaisesti alleviivaa erinomaisten ehdotusten olevan pelkäksi hyväksi unionille. Tämä ei herätä muuta kuin ärtymystä. Mikä sitten pitäisi olla todellinen kunnianhimomme ? Se on näyttää, että eurooppalaiset instituutiot kykenevät edistämään yhteistä ongelmanratkaisua – sellaista, jota jäsenvaltiot eivät itse voi hallita. »

*Pakolaiskriisissä Timmermans haluaa laittaa moraalin etusijalle ja pragmatistismin toiseksi, sillä toisen asemaan on kyettävä samaistumaan, kukapa tietää kaikessa myllerryksessä, milloin itse on siinä toisen asemassa etsimässä suojaa ja turvaa. Integraation vastustaminen tai sen jarruttaminen on Timmermansille järjetön ajatus. 'Integraatiohan tarkoittaa, että sen jälkeenhän he eivät lähde millään pois', ajatellaan helposti. Mutta Timmermansin muukaan ne , jotaka haluavat palata koteihinsa, haluavat sitä vaikka olisivat matkallaan oppineet uuden kielen ja integroituneet uuteen maahan. Ne, jotka eivät halua palata, eivät muuta asennettaan vain siitä syystä, että heiltä kielletään kielenoppiminen tai työntekeminen.

« Moraalisesta näkökulmasta, enemmän kuin käytännöllisestä, minusta näyttää paremmalta antaa ihmisille mahdollisuus jatkaa edistymistään kielenoppimisessa saapumismaassaan ja näin ollen välttää se, etteivät he tee mitään. Suurin osa Euroopassa olevista syyrialaisista ei pyydä sen enempää kuin palata kotimaahansa. Heillä oli siellä koti ja työ, he viettivät siellä lomansa, veivät lapsensa kouluun, auto oli portinpielessä. Meillä on usein täysin vääristynyt kuva ihmisistä, joiden kanssa olemme tekemisissä. Katsokaamme heitä, jutelkaamme heidän kanssaan, kutsukaamme heidät koteihimme. Ei ole mitään vastakkaista sen suhteen että autamme heitä integroitumaan nopeasti ja sen välillä, että he haluavat palata nopeasti kotiin kun sota on loppunut eikä tarvitse pelätä, että pommi putoaa päähän. »

Ismo Nykänen

KIRJA : Frans Timmermans ; Fraternité, Retisser nos liens. Editions Philippe Ray. Syyskuu 2016. 94 s.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta