Lastenpatologi Hannu Sariola: "Vaikeinta oli tehdä ruumiinavauksia omille pienille potilaille."

Klo 8.30 - Helsingin yliopiston patologian laitoksen aula.

Lastenpatologian ylilääkäri Hannu Sariola on juuri juonut aamukahvin ja kävelee määrätietoisin askelin kohti työhuonettaan valkoisessa takissaan. Hannu on tänään päivystysvuorossa, jolloin näytteitä tulee diagnosoitavaksi suoraan leikkaussalista, kun pieni potilas on vielä nukutuksessa.

Hannun huone on täynnä papereita, joissa kaikissa on isolla viivakoodi. Ja mikroskooppi, jolla kaksi ihmistä voi tarkastella jääleikkeiksi muotoiltuja näytteitä samaan aikaan.

Klo 9.00 - Hannu tekee ensimmäisen syöpädiagnoosin.

Patologian laitokselle saapunut näyte on ollut tutkittavana heti aamusta. Siinä näkyy selvästi, että pienen lapsen syövässä on tapahtunut ns. relapsi eli tauti on palannut takaisin.

Hannu on pitkään hiljaa. Jossakin lapsiperheessä soi kohta puhelin ja alkaa hurja taistelu elämästä.

– Kyllä joskus jälkeenpäin tulee mieleen, että mitenköhän sille kävi. Meille tulee diagnooseihin ja leikkauksiin paljon lapsia ympäri Suomea, ja heistä ei sitten sen jälkeen kuule. Se valssi, jonka läpi nämä perheet joutuvat menemään, on pitkä ja vaikea.

Harvinaisessa ammatissa pitää tietää

Lastenpatologi on se näkymätön ihminen, jota potilas ja hänen omaisensa eivät koskaan kohtaa. Hän on se yhteiskunnan työmyyrä, jonka tehtävä on olla arvailematta mitään.

Hannu on kokenut lasten patologian elämäntehtäväkseen jo 30 vuotta. Saman verran hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa kehitysbiologian professorina eli tehnyt kahta harvinaista ja luottamuksellista työtä koko uransa ajan.

– Patologin pitää tietää. Yksikin virhe, jossa sotkee hyvälaatuisen kasvaimen pahanlaatuiseen, voi johtaa hylkäämiseen erikoislääkärikuulustelussa. Taidon vaalimisen taso on korkea tässä ammatissa, samoin vaitiolovelvollisuuden syvällinen merkitys, Hannu kertoo.

Hannu on yksi kolmesta HUS:n lastenpatologeista. Koko Suomessa lastenpatologeja on yhteensä viisi. Vain harva pystyy siihen, mihin hän pystyy. Tällä hetkellä kaikki Suomen patologit harjoittelevat lastenpatologiaa Hannun ja Helsingin tiimin ohjauksessa.

Klo 10.00 - Hannun puhelin soi.

Laboratorioon on saapunut näyte lapsen maksasta sekä koepala pikkuvauvan ihonalaisesta kasvaimesta. Hannu rientää tutkimaan molemmat saman tien ja antaa syöpädiagnoosit 15 minuutissa.

Hannu lohduttaa kertomalla, että ihan joka päivä ei diagnosoida näin montaa lasten syöpää.

Työ vääristää maailmankuvaa

Jokaisen potilaan kohtalo on lastenpatologille tärkeä. Hannulla itsellään on neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta.

Hän kertoo kerran tulleensa päivystysvuoroon kotoaan Helsingin Herttoniemestä sellaisella kiireellä, että oma auto sai lommoja. Taisi siinä tulla joku naarmu lyhtypylvääseenkin.

– Sitä ihmettelee välillä, kun omat lapset ovat saaneet olla terveinä. Sillä tavalla tämä työ vääristää maailmankuvaa. Tilastollisesti kuitenkin kahdeksan lastenlastani selviävät Suomessa hengissä oikein hyvin, Hannu toteaa.

Suomessa sairastuu syöpään vuosittain 150 lasta. Kerran vuodessa Hannu kertoo myös törmäävänsä sikiöön, jolla on syöpä. Syöpäsairaista lapsista suurin osa paranee, leukemiapotilaista 85% paranee kokonaan.

– Syöpää käytetään pelottelukeinona, kun halutaan, että ihmiset eläisivät terveellisemmin. Totuus on kuitenkin se, että suurin osa syövistä ei liity millään tavalla elämäntapaan. Lasten syövät ovat juuri tällaisia. Kun näkee lapsen selviävän, tulee hyvä mieli.

Milloin on syytä huolestua?

Vaikka tulokset ovat nykyään ihan toista luokkaa kuin 20 vuotta sitten, viivästyvät lasten syöpädiagnoosit Hannun mielestä silti liian usein.

– Lääkärit eivät aina muista, että lapsillakin voi olla syöpää. Pahin vaihtoehto on, ettei diagnosoida ollenkaan.

Lasten syövistä yleisimpiä ovat akuutit leukemiat, aivokasvaimet, lymfoomat ja neuroblastoomat. Jokainen syöpädiagnoosi on Hannun mielestä aina yksi diagnoosi liikaa, vaikka hän ei pidäkään syöpää kuolemantuomiona.

– Jos yhtäkkiä huomaa, että lapsella on epätavallisen paljon mustelmia tai selittämätön väsymys. Jos lapsi on ollut ennen virkeä ja muuttuukin yhtäkkiä passiiviseksi. Tai jos lapsella esiintyy paljon päänsärkyä tai oksentelua, silloin on yleensä syytä huolestua.

Klo 11.00 - Hannu siirtyy toiseen työhuoneeseensa, ruumiinavaussaliin.

Haartmaninkadulla, Euroopan suurimmalla patologian laitoksella, avataan vuosittain noin 200 lasta tai sikiötä. Omien avaustensa lisäksi Hannu avustaa oikeuslääkäreitä, jotka eivät ole tottuneet tekemään lapsille ruumiinavauksia.

Ajatus kaikesta siitä, mitä Hannu on viimeisten 30 vuoden aikana täällä nähnyt ja kokenut, alkaa ahdistaa kulkiessamme pitkin pitkää, desinfioitua käytävää.

– Sellaisia pieniä pöytiä ei ole erikseen lasten avauksia varten, Hannu toteaa heti alkuun.

On vaikea kuvitella pientä lasta isolla, kylmällä pöydällä. Liian vaikea. Hannu kertoo mm. ruumiinavauspöydän sisään integroidusta hajuimurista, jonka ansiosta hajut menevät ilmastointiputkiin. Taustalla viereisissä saleissa kolisevat kärryt.

Pian eläkkeelle jäävä avaussalin siivooja, Raili, vaahtopesee yhtä saleista. Hannu jatkaa ja kertoo, millaisia työkaluja hän ruumiinavauksissa käyttää. Pienimmillä hän avaa sikiöitä.

– Tuon yleensä kaikki lääketieteen opiskelijat sikiöavaukseen. Se on heille kova kokemus. Ensimmäisen kuolleen ihmisen näkeminen koskettaa aina syvästi.

Kuuntele, mitä Hannu itse kertoo työstään ja tekemistään ruumiinavauksista. Saat äänet päälle kaiutin-symbolista.

Tutun ihmisen kuolema koskettaa aina

Hannu itse on joutunut kokemaan jotakin vieläkin kovempaa oman uransa alkuaikoina.

– Jouduin koulutukseni aikana vähän liiankin rankkaan paikkaan pediatriksi Lastenklinikan osastolle 10 - paikkaan, jossa vakavasti sairaat lapset ja heidän vanhempansa taistelevat elämästä. Valmistuttuani lastenpatologiksi jouduin tekemään ruumiinavauksia muutamille omille potilailleni. En toivoisi samanlaista tilannetta kenellekään.

Miten ihmisen pää sitten kestää 40 vuotta tätä - kuolemaa - on kysymys, joka nousee toistuvasti esiin Hannun työtä seuratessa. Toistuvasti hän vastaa, etteivät kaikkien päät kestäkään. Patologikin on ihminen.

– Minulla ei ole kuolleista mitään mielikuvaa. Eri asia on sitten, kun kuollut on joku läheinen. Kun omat vanhempani kuolivat molemmat samana vuonna, se oli tietenkin todella surullista.

Klo 12.00 - Lounastauko Biomedicumissa. Hannu jää juttelemaan opiskelijoiden kanssa.

Patologi ei ole hurjalta kuulostavasta työstään huolimatta yksinäinen tai epäsosiaalinen, vaan suosittu opettaja ja kollega.

Työ on kuitenkin vaikuttanut Hannuun vahvasti alusta asti. Hän ei mm. usko kuoleman jälkeiseen elämään ja on opettanut myös lapsilleen ja lapsenlapsilleen, että elämää pitää elää tässä hetkessä.

– Minulle painajaisista pahin olisi herätä kuoleman jälkeen. Siihen ei mielestäni kannata luottaa, että kuoleman jälkeinen elämä toisi autuuden. Jos autuutta haluaa, sitä kannattaa etsiä tästä elämästä.

Hannu on muutenkin sitä mieltä, että elämän prioriteetit ovat liian monella ruuhkaputkessa elävällä kokonaan hukassa. “Näkymätön” mies on myös suorasukainen mies.

– Minulta ei tipu hirveästi empatiaa yli kolmekymppisille ensisynnyttäjille, jotka päätyvät hedelmöityshoitoihin. Kun ensin tehdään ammatti, sitten rakennetaan talo ja lopuksi vasta mietitään lapsia, onhan se aivan väärä järjestys, Hannu tokaisee.

Elämän tuhlaaminen harmittaa

Hannulle ja hänen lääkärivaimolleen Anna-Paulalle syntyi kaksi lasta jo opiskeluaikoina.

Karmeimpina ruuhkavuosimuistoinaan hän pitää edelleen neljän pienen lapsen kanssa arjen pyöritystä yksin sillä aikaa, kun vaimo oli puoli vuotta töissä toisella paikkakunnalla.

– Palapelin sovittaminen oli aivan kamalaa, rajuakin. Muistan, että nukuin tuolloin ainoastaan viikonloppuisin, jolloin vaimo oli kotona. Painokin siinä rumbassa putosi seitsemän kiloa.

Nyt eläkeiän kynnyksellä Hannua harmittaa eniten silloin, kun hän näkee nuorten ihmisten tuhlaavan ainutkertaista elämäänsä stressiin tai hetkellisen mielihyvän hakemiseen.

– Työ on toki keskeinen sisältö elämässä, mutta ihan liian kireälle ei työpaikkaruuviakaan kannata vetää, jotta tilaa jää myös puolisolle ja lapsille. Tietyllä tavalla elämä on taitolaji. Se on myös uniikki pätkä historiaa, johon pääsemme osallistumaan - jotain, mitä on syytä kunnioittaa.

Muistojen tekeminen tärkeää

Pyöräilyharrastus on Hannun henkireikä. Hänen haaveenaan on osallistua Pariisissa järjestettävään kestävyyspyöräilytapahtumaan, jossa ajetaan 1200 kilometriä korkeintaan 90 tunnissa.

Hannu myös kirjoittaa, valokuvaa ja matkustaa niin paljon kuin mahdollista. Eli silloin, kun hän ei ole auttamassa jälkikasvua remonttihommissa, viemässä lapsenlapsia elokuviin tai tonkimassa omassa puutarhassaan.

Ehkä juuri raskaan työn ansiosta patologin elämässä on balanssi. Hannun ja Anna-Paulan kirkkaan punainen rintamamiestalo on täynnä kauniita vanhoja tavaroita ja huonekaluja - muistoja eletystä elämästä.

Kaikki ympärillä on herkkää ja kaunista. Tällaisessa kodissa asuu henkilö, joka kokee kaiken näkemänsä visuaalisesti hyvin voimakkaasti.

Patologi on siis esteetikko.

– Muistot ihmisestä jäävät nykyään aika kapeiksi vekottimien takia. Tekstiviestit eivät säily samalla tavalla kuin pino rakkauskirjeitä. Mielestäni on tärkeää jättää jälkeen muistoja vaikkapa huonekalujen, kirjojen tai kirjeiden muodossa, sillä vain niiden kautta kuoleman jälkeinen elämä jatkuu.

Klo 13.00 - Hannu pitää yliopisto-opiskelijoille luennon kantasoluista.

Työssään opiskelijoiden kanssa hän pystyy suoraan vaikuttamaan siihen, että lääkäriksi valmistuvien “antennit” lasten syöpien löytämiseksi ajoissa pysyisivät koholla.

Lääketieteessä hän kokee elävänsä tulevaisuudessa. Siitä on muistuttamassa mm. digipatologian koulutus, johon Hannu osallistuu seuraavana päivänä.

Lapsille puhuttava kuolemasta

Myös kuoleman kestäminen on taitolaji. Paras konsti kehittää omaa ja lapsen suhdetta kuolemaan olisi keskustella kotona kuolemasta avoimesti.

Hannun mielestä vanhemmat eivät nykyään puhu lapsilleen kuolemasta, koska torjuvat sitä omalla kohdallaankin - kuolema ei vain ole tärkeä tai “to do” -listalla oleva asia.

– Kun lapset kysyvät kotona seksistä, niin ihan samalla tavalla vanhempien tulisi vastata lasten kysymyksiin kuolemasta. Koska mummoja ja vaareja ei näytetä arkuissa enää, on kuolemasta tullut kokonaan vieras asia. Kunnes se tulee vastaan.

Lapset eivät traumatisoidu, jos heille kertoo kuolemasta. Hannu suositteleekin kertomaan lapselle kuolemasta esimerkiksi sarjakuvan tai iltasadun muodossa.

Miten lastenpatologi sitten kertoo omille lastenlapsilleen hurjalta kuulostavasta ammatistaan?

– Kun ne kyselevät niin mä kerron, että mä tutkin sairaita ja kuolleita lapsia. Yleensä ne siinä sitten toteavat vain, että “aha” ja jatkavat touhujaan, Hannu kertoo ja nauraa hersyvästi.

Klo 16.00 - Työpäivä on tältä erää ohi.

“Näkymätön” mies vaihtaa työvaatteet punamustiin pyöräilyvarusteisiin, sävy sävyyn hienon, seitsemän kiloa painavan endurance -pyöränsä kanssa.

Samassa hetkessä, kun Hannu jo kiitää työpaikalta ruuhkan sekaan, kääntyy musta, kiiltävä ruumisauto pihaan.