Hyppää pääsisältöön

Ruuhkavuositarinoita: Isän suru lapsen kuolemasta jää piiloon, kun on kannateltava muuta perhettä

Ruuhkavuositarinoita
Ruuhkavuositarinoita Kuva: Shutterstock Marja Hintikka Live

Ruuhkavuositarinoita-sarjassa MHL:n fanit kertovat omia kokemuksiaan, havaintojaan ja oivalluksiaan viikon teemasta. Isän surusta lapsen sairastaessa ja kuoleman hetkellä kertoo Markku Karjula. Hänen poikansa kuoli nelivuotiaana kromosomipoikkeaman takia, pitkän taistelun jälkeen.

Olimme keväällä 2009 vasta avioitunut nuoripari. Vaimoni alkoi odottaa lasta ja minä aloitin heinäkuussa armeijan. Raskaus eteni normaalisti, odotimme vauvaa todella ja laitoimme kotia valmiiksi.

Armeijan loppusuoralla, kesken kiireisimmän taisteluharjoituksen tuli käsky kotiin: lapsivesi oli mennyt. Tuntien odottelun jälkeen meidät ohjattiin varsinaiseen synnytyssaliin. Olimme innostuneen liikuttuneita – esikoispoikamme on syntymässä. Vihdoin puoli tuntia yli puolenyön sievä poikalapsi näki synnytyssalin valot ja odotimme ensiparkaisua. Mutta mitään ei kuulunut. Vauva kyllä hengitti normaalisti, makoili laverilla ja katseli ympärilleen kiinnostuneen näköisenä. Vasta kun kätilö oli hetken aikaa hieronut vauvaa, se aloitti kakistelevan äännähtelyn. Ihmettelin itkun mitättömyyttä.

– Älä huoli, kyllä sinä vielä itkua joudut kuuntelemaan kyllästymiseen asti, kätilö totesi.

Lähetin tekstiviestit sukulaisillemme: ”Saimme terveen pojan, kaikki niin hyvin, kun voi olla”. Tuntui ihmeelliseltä, olimme nyt todellakin pieni perhe.

Älä huoli, kyllä sinä vielä itkua joudut kuuntelemaan.

Sitten alkoi tapahtua. Vauvan imuote oli niin heikko, että hän ei saanut tarpeeksi syötyä. Verensokerit laskivat niin alas, että hän joutui keskolaan, vastasyntyneiden lasten teho-osastolle. Siellä verensokeri saatiin nousemaan ja meille kerrottiin, että tilanne näyttää hyvältä. Lähdin yöksi kotiin ja sovimme vaimon kanssa, että menemme aamulla yhdessä vauvan tykö. Kun tulin sairaalaan, minua odotti näky, jota en unohda koskaan. Vaimoni oli lypsänyt muutaman sentin ensimaitoa vauvalle pulloon ja hän esitteli sitä minulla ylpeänä.

– Lypsin vähän vauvalle maitoa.

Keskolassa meitä oli kuitenkin vastassa lääkäri, joka pyysi meidän huoneeseensa. Sydämeni jyskytti kiivaasti, maha meni sekaisin, oksetti. Lääkärillä oli huonoja uutisia: vauva oli saanut yöllä kouristuskohtauksia ja mennyt huonoon kuntoon. Vauvalla epäiltiin olevan harvinaislaatuinen aineenvaihduntasairaus, minkä takia myrkylliset kuona-aineet eivät erity pois kehosta. Sairaus johtaisi kuolemaan noin viiden päivän sisällä tai vaihtoehtoisesti lapsi vammautuisi loppuelämäksi.

Menimme katsomaan vauvaa, joka makasi lasilaatikossaan johtojen ja letkujen ympäröimänä. Kuinka kauniilta lapselta hän näyttikään! Tunnin kuluttua hänet siirrettiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Äidin lypsämä ensimaito jäi tuttipulloon lääkärin pöydälle.

Äidin lypsämä ensimaito jäi tuttipulloon lääkärin pöydälle.

Olimme vaimon kanssa pois tolaltamme. Silti koin miehenä, että velvollisuuteni on olla vaimon tukena enkä voi itse täysin romahtaa.

Viisi päivää meni, mutta kuolemaa ei tullut. Arvaukset siirtyivät aina seuraavaan sairauteen. Reilun kuukauden kuluttua pääsimme sairaalasta kotiin ja samana päivänä minulla loppui armeija. Pidimme ristiäiset ja vauva sai nimekseen Elia Ossian.

Ensimmäinen vuosi meni hyvin. Elia kasvoi ja kehittyi. Hitaasti, mutta kehittyi kuitenkin. Eikä meillä ollut mihin verrata, olimme iloisia jokaisesta kehitysaskeleesta: ensihymystä puolivuotiaana ja käsien liikkeistä tavoiteltua esinettä kohti. Jossain vaiheessa ennen ensimmäisen vuoden loppua lääkärit saivat lopulta selville syyn Elian erityisyydelle: 1. kromosomin mikrodeleetio. Kaikki kromosomit olivat tallella, mutta ykköskromosomin sakarasta puuttu pieni pala. Perinnöllisyyslääkäri vertasi poikkeamaa siihen, että 50 sivussa tekstiä olisi yksi kirjoitusvirhe.

Soittakaa sitten niin tulen toteamaan kuolleeksi.

Yksivuotissyntymäpäivän jälkeen kaikki taas muuttui. Elia sai ensimmäisen tehohoitoa vaatineen keuhkokuumeen. Siitä selvittiin, mutta seuraavan puolen vuoden aikana olimme keuhkokuumeen takia teho-osastolla seitsemän kertaa. Seitsemäs kuume oli niin raju, että sairaalasta soitettiin ja arveltiin, että edessä on Elian viimeinen yö. Löysimme sairaalasta erittäin raskaasti hengittävän pojan, jota lääkäri vielä tutkiskeli. Muistan, kuinka päivystävä lääkäri sanoi ovelta, että ”minun pitää mennä, mutta soittakaa sitten niin tulen toteamaan kuolleeksi”. Otimme Elian syliin ja odotimme. Pelkäsin miltä se kuolema sitten näyttää – tuleeko kasvoille joku sotaromaaneista tuttu irvistys vai miten käy? Mutta se ei ollutkaan viimenen yö. Aamuyöllä Elian vointi alkoi kohentua ja homma jatkui.

Kolme kuukautta olimme sairaalassa yhtä mittaa. Elia tarvitsi jatkuvaa lisähappea, mutta ei varsinaista sairaalahoitoa. Meille hommattiin paikka kehitysvammaisten lasten hoitokodista, missä Eliasta pidettiin todella hyvää huolta. Se oli silti meille kova pala: eivät kaksivuotiaat lapset kuulu hoitokoteihin. Kuuntelin monta iltaa sängyssä kuinka vaimo itki vieressä. Oli avuton ja ristiriitainen olo. Tiesin, että Elialla on hyvät oltavat, mutta hän jäi aina itkemään meidän perään kun lähdimme hoitokodilta pois.

Eivät kaksivuotiaat lapset kuulu hoitokotiin.

Hoitokotielämää jatkui yli kaksi vuotta. Välillä meni paremmin ja välillä huonommin. Elia oppi koko ajan uusia asioita, mutta vatsan kanssa oli ongelmia ja välillä Elia oksensi verta. Kun Elia täytti neljä vuotta, hän oli niin hyvässä kunnossa, että kävimme joulunvietossa vanhempieni luona. Reissu meni hyvin. Jälkikäteen mietimme, oliko sen tarkoituskin olla hyväkuntoinen hyvästelyreissu, jotta sukulaisille jäisi valoisa ja eloisa kuva Eliasta.

Tammikuussa vatsaongelmat jatkuivat. Oksennusta meni keuhkoihin. Tammikuun lopulla saimme varhain aamulla sairaalasta puhelun. Elia oli tuotu sinne huonossa kunnossa ja aikaa oli enää vähän. Aluksi luulin, että kyse oli taas väärästä hälytyksestä, mutta kun menin sairaalaan, huoneessa oli melko härdelli menossa. Hoitajaa ja lääkäriä pyöri sängyn ympärillä. Kysyin tutulta hoitajalta, että nytkö hän sitten kuolee. Hoitaja nyökkäsi.

Kysyin tutulta hoitajalta, että nytkö hän sitten kuolee.

Vaimo seisoi Elian sängyn vierellä, piti tätä puoleksi sylissä ja soperteli ”voi pieni rakas, voi pieni rakas”. En tiennyt kumpaan keskittyä enemmän, romahtamispisteessä olevaan vaimooni vai kuolemaa tekevään poikaani. Hengitys oli jo aivan pinnallista ja käytännössä lapsi oli tajuton. Muutaman kerran saimme kokea jotain kaunista kun Elian kasvoille ilmestyi hymy, silmät avautuivat ja katse kohosi rautasängyn päätyyn. Tuo ilme kesti vain muutaman sekunnin ajan. Tässä kävi todeksi enkeli-lastenlaulun sanat – ”jos tahtoisit nähdä sä enkelin, mahdotonta se täällä on kuitenkin, vaan kerran kun silmäsi sammuvi, hän vuoteesi vierellä välkkyvi”.

Tuosta se sitten alkoi. Ajanjakso nimeltä ”jälkeen”. Menin työterveysasemalle kertomaan tapahtuneesta. Vanhan liiton mieslääkäri kuunteli kertomukseni, jonka jälkeen sain kuulla häneltä, että suru ei ole sairaus. Sain kuitenkin neljä päivää sairaslomaa. En ollut varma uskoiko lääkäri edes mitä oli tapahtunut. Tuntui, etten uskonut itsekään. Olinko osannut kertoa tuntemuksiani tarpeeksi vakuuttavasti? Vai olinko vielä liian ymmärtämätön tilanteesta? Onneksi työnantaja oli ymmärtäväisempi ja lähes määräsi minut olemaan seuraavan viikon pois töistä.

Vaimon ja perheen takia täytyy jaksaa.

Joskus voi ehkä näyttää siltä, että eihän tuo mies sure yhtään. Mutta se ei aina ole koko totuus. Miehen luonto on sellainen, että vaimon ja perheen takia täytyy jaksaa. On kannateltava muutakin perhettä. Siksi olen joutunut monesti sopivan rauhallisella hetkellä tekemään päätöksen, että nyt suren. Silloin otan oman tilan, kuuntelen Elian kuolemaan tai hautajaisiin liittyviä lauluja ja katson valokuvia. Nämä hetket olen kokenut erittäin tärkeiksi. On saanut antaa itkun tulla.

Uusimmat sisällöt - Marja Hintikka Live

  • Eineksiä, uhkailua, liikaa töitä – unohda turha syyllisyys vanhempana! MHL:n vieraat näyttävät esimerkkiä

    Syksyn vieraat avautuvat mistä eivät enää ota paineita.

    Vapaus, vanhemmuus, tasa-arvo. Marja Hintikka Live on puolentoista vuoden ajan ravistellut suomalaista perhekeskustelua, romuttanut turhia kulisseja ja nostanut pöydälle vaikeitakin keskustelunaiheita. Kaiken takana on tavoite vapauttaa vanhemmat turhista paineista ja jatkuvasta syyllisyydestä. Kiukuttelevia lapsia? Liikaa töitä? Unettomia öitä? Parisuhde rakoilee? Et ole yksin. Meillä on ihan samanlaista.

  • Lapset repivät parrasta ja nestehukka on lähellä - tällaista on joulupukkien karu todellisuus

    Joulupukit kertovat ammattinsa pahimmat puolet.

    Kuvittele itsesi joulupukiksi tai -muoriksi. Mielessäsi pyörii kuva piparintuoksuisista kodeista, joissa pukki istutetaan pehmeälle nojatuolille glögi kädessä ja suloiset punaposkiset pikku lapsoset laulavat heleällä äänellä sopivan lyhyen kappaleen. Kukaan ei itke, kukaan ei pelkää ja koko hommaan menee noin 10 minuuttia. Ulko-ovella sinulle annetaan sovittu summa rahaa ja poistut tyytyväisenä seuraavaan kohteeseen. No, se ei todellakaan mene ihan niin.

  • Pyjama on paras jouluasu, vinkkaavat MHL-vanhemmat

    Ei kiireelle, kyllä rennolle romantiikalle!

    Idyllisten puitteiden viilaaminen tekee erityisesti perheenäideistä helposti huumorintajuttomia piiskureita. Tonttulakki alkaa kiristää liikaa ja joulunalusviikoista tulee yhtä pitkää to-do -listaa.

  • Kestävyysliikunta lihottaa?!

    Timo Haikarainen ja kestävyysliikuntamyytti.

    Kuinka on - suosiako kovatehoista vai matalatehoista treeniä - ja miten kortisoli liittyy tähän? Personal trainerimme Timo Haikarainen vääntää myytin rautalangasta!

  • Heikki Soini: Kärsitään joulu ja jatketaan elämää!

    Ei joululla ole väliä, yhteinen aika on tärkeintä.

    Joulusuklaat ilmestyivät lähikauppaani lokakuussa. Se käynnisti kahden kuukauden kuumotuksen ja stressin, joka purkautuu monessa perheessä itkuun jo jouluaaton aamuna. Lapset juoksevat hysteerisinä pitkin seiniä ja vanhempien selkäranka katkeaa viimeistään silloin, kun kinkku kuivuu valvomisesta huolimatta. Kuulostaako tutulta, kysyy MHL:n Heikki Soini.

  • Vanessa Kurri: Olen tappavan tylsä joulunviettäjä

    Neljän lapsen äiti tekee joulun perinteiden mukaan.

    Kotiäiti ja juontaja Vanessa Kurri on jouluihminen, mutta valmistelut jäävät häneltäkin usein viime tippaan. Neljän lapsen koulu- ja harrastuskuljetusten välillä Kurri sompailee sitten ympäriinsä hakemassa jouluherkut juuri niistä oikeista ja perinteisestä paikoista. Kurrille on tärkeää tehdä joulu täsmälleen samojen askelmerkkien mukaan kuin hänen äitinsä aikanaan teki. Vanessa Kurri on MHL:n vieraana TV2:ssa maanantaina 19.12. klo 21, kun aiheena on Unelmien joulu.

  • Bloggari Anna-Kaisa Huurinainen: Tänä vuonna otamme joulun rennosti

    Liika suorittaminen on aiemmin pilannut Huurinaisen joulun.

    Viime jouluna 47 palasta -blogin Anna-Kaisa Huurinainen suunnitteli joulun tarkasti: laati menun ennakkoon ja kestitsi koko lähisuvun. Odotukset ja stressi olivat kuitenkin liian kovat, ja joulu meni mönkään. Kokemuksesta viisastuneena Huurinainen aikoo ottaa tämän joulun mahdollisimman rennosti.

  • Muusikko Stig: Henkinen valmistautuminen jouluun kannattaa aloittaa hyvissä ajoin

    Kahden lapsen isä nauttii valmiista joulupöydistä.

    Muusikko Stig tunnetaan hiteistään, mutta arkielämässä Pasi Siitonen ei puumia metsästä. Sen sijaan hän on kahden pienen pojan isä, joka odottaa joulua yhtä paljon kuin lapset. Erityisen tärkeää on nimenomaan jouluun virittäytyminen: jos sitä ei aloita ajoissa, joulu saattaa livahtaa huomaamatta ohi. Stigin jouluvalmisteluihin ei kuitenkaan kuulu stressi tai touhottaminen, vaan tärkeintä on rauhoittuminen.