Eve Mantu
Yle
En koskaan luvannut pojille, että äiti selviää, kertoo vaimonsa viisi vuotta sitten menettänyt leski-isä. Rankinta on ollut kestää lapsen pettymys, kun hän ymmärtää, että äiti on lopullisesti poissa.
Vaimoni teki kuolemaa kolme vuotta. Joka päivä koin pienen shokin tullessani töistä kotiin. Syöpä on armoton asuinkumppani. Kuollessaan vaimoni oli pelkkää luuta ja nahkaa.
En missään vaiheessa luvannut pojille, että äiti selviää. Syövästä sanoin, että äidillä kävi vaan hirveän huono tuuri. Oli pakko kertoa heille totuus.
Viimeinen vuosi oli perheelle todella rankka. Vaimo joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa. Viimeisenä kesänään hän pääsi vielä kotiin.
En osaa kuvailla sitä myllerrystä, minkä kävimme läpi. Vaimoni oli vihainen ja tuskainen kohtalostaan, eikä kuolemansairasta pysty lohduttamaan. En minä ainakaan.
Kuolemansairasta ei voi lohduttaa.
Minä surin koko sen syövän ajan, yli kolme vuotta. Viimeiset ajat hän oli sairaalassa ja oli todella repivää soitella hoitajille ja kysyä, että kuinka huonona hän tänään on.
Viimeiset kaksi viikkoa nukuin sairaalahuoneen nojatuolissa. Sairaalavuoteessa 25-kiloinen vaimoni keveni päivä päivältä.
Viisi vuotta sitten talvella vaimoni menehtyi. En sepitellyt lapsille mitään enkeleistä ja taivaasta, kerroin vain, että äiti on nyt kuollut ja tällaista elämä on.
Hän kuoli aamuseitsemältä. Yhtäkkiä menetyksen odottaminen oli ohi. Menin kotiin ja vaihdoin traktoriin laturin, koska se oli rikki.
Minä pidän itseäni onnekkaana leskimiehenä, sillä minun ei tarvinnut ruveta itsesäälissäni ryyppäämään. Minulla oli pojat.
Isi, milloin tulee kesä?
Keväämmällä, muutama kuukausi vaimon kuoleman jälkeen nuorempi pojista alkoi puhua kesästä. "Milloin se kesä tulee, isi? Mistä tietää, että on kesä?" Selitin, että kesän tunnistaa siitä, että on valoisaa ja lämmintä.
Pitkin kevättä hän kyseli kesän perään. Viimein kysyin häneltä, että miksi hän sitä kesää niin kovasti odottaa.
Poika vastasi: “Kesällä äiti nousee haudasta ja tulee kotiin, ihan niin kuin hän viime kesänä tuli sairaalasta takaisin kotiin.”
Oli musertava hetki kertoa nelivuotiaalle, että sieltä ei enää nousta, että haudasta ei enää ikinä tulla takaisin kotiin.
En koskaan unohda hänen äärettömän pettynyttä ilmettään.
Viisi vuotta tekee kuitenkin tehtävänsä. Elämä jatkuu, niin raskaalta kuin välillä tuntuukin.
Minulle on nyt entistä tärkeämpää, että me poikien kanssa nautitaan elämästä. Ei pidä piehtaroida itsesäälissä tai surra loputtomasti.
Meitä auttavat ihan normaalit päivärutiinit ja aika parantaa loputkin, vähän kerrallaan.
Leski-isä tahtoi kertoa tarinansa MHL:lle nimettömänä.
Lisää ohjelmasta
