Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Teeman elokuvafestivaali pääkuva

The Wolfpack on elokuva kaikesta

Mukunda, Bhagavan, Govinda, Jagadisa, Narayana ja Krsna Angulo elokuvassa The Wolfpack
The Wolfpack: Mukunda, Bhagavan, Govinda, Jagadisa, Narayana ja Krsna Angulo. Mukunda, Bhagavan, Govinda, Jagadisa, Narayana ja Krsna Angulo elokuvassa The Wolfpack The Wolfpack,teeman elokuvafestivaali 2016

"Ajattelin The Wolfpackia pakonomaisesti aamusta iltaan viikon päivät sen nähtyäni. Kaappasin ihmisiä ja paasasin heille asiasta: tämä oli elokuva, jossa on kaikki, elokuva joka käsittelee kaikkea. En tarkoittanut, että se on maailman paras elokuva.
Tarkoitin vain että se käsittelee kaikkea."
Anu Silfverberg kirjoitti esseen dokumenttielokuvasta The Wolfpack.

"Ajattelin aina, että olisin yksinäinen ihminen, eläisin itsekseni.
Sellaista näkee paljon elokuvissakin: se ujo, yksinäinen nuori.”

En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Siellä me istuimme pimeässä, DocPoint-festivaalin harras yleisö. Kun melankolinen poika valkokankaalla puhui ulkopuolisuudesta ja elokuvasta, siihen oli filmihullun helppo samastua.

Ihan kuin minä, se ujo nuori!

Mitä nyt sillä pienellä erotuksella, että lähikuvassa puhuva Govinda Angulo oli elänyt suurimman osan elämästään vinksahtaneen isänsä ja alistetun äitinsä vankina New Yorkin Lower East Sidella, ahtaassa asunnossa, pimeää kulttia muistuttavassa Hare Krishna -vaikutteisessa perheyhteisössään, ainoana kontaktinaan ulkomaailmaan 5 000 nimikkeen elokuva-arkisto.

Ei ehkä sittenkään ihan kuin minä.

Angulon veljekset katselevat kotona elokuvaa. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
Angulon veljekset katselevat kotona elokuvaa. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. The Wolfpack,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvafestivaali 2016,dokumenttielokuvat
Moni meistä on ajatellut olevansa se ujo yksinäinen nuori."

Crystal Mosellen esikoiselokuva The Wolfpack on dokumentti kuudesta Angulon veljeksestä, jotka ovat kirjaimellisesti kasvaneet elokuvia katsoen. Niistä he ovat oppineet yhteiskunnan ja kulttuurin. Heillä on ollut aikaa versioida suosikkielokuviaan kotivideoille ja kirjoittaa kokonaisia käsikirjoituksia suoraan dialogista. On myös ollut ”aikaa ajatella”, kuten yksi heistä sanoo.

Siinä vaiheessa kun ohjaaja Moselle astuu kynnyksen yli ensimmäistä kertaa ja kuvaaminen alkaa, pojat ovat jo jonkin aikaa aiemmin lähteneet ulos maailmaan. Mutta lapsuus on vielä läsnä. Se kerrotaan haastattelujen ja kotivideoiden kautta – ja esittämällä asioita uudelleen, tällä kertaa oikean elokuvantekijän kameralle.

The Wolfpack on elokuva poikkeusoloissa eläneistä ihmisistä, mistä syystä on erityisen merkillistä, miten lähes kaikki siinä on niin helposti samastuttavaa, tunnistettavaa.

Vaikka päähenkilöiden elämä on ollut karmea ja omituinen, elokuva on yleisinhimillinen ja yleismaailmallinen. On kuin kaikki ihmisyyden perusongelmat olisi ensin vahvistettu satakertaisiksi ja sitten tiivistetty mahdollisimman pieneen tilaan.

Moni meistä on ajatellut olevansa se ujo yksinäinen nuori. Se on tavallista. Moni on nuorena pelännyt, ettei osaa koskaan toimia oikein muiden keskuudessa. (”Suurin pelkoni on, että olisin niin tietämätön maailmasta, etten pärjäisi siellä”, Narayana Angulo sanoo.) Moni on joskus kokenut olevansa oman elämäntilanteensa vanki ja eräänä päivänä huomannut, että ovi on auki. Moni on miettinyt, onko oma perhe ihan normaali, onko itse normaali.

Niin kuin useimmat ihmiset, myös Angulon veljekset pohtivat, mikä sai heidän vanhempansa rakastumaan toisiinsa: Mitä he olivat ennen meitä? Miksi he tekivät meidät – niin kuin jumalat, jotka juhlavasti taikovat tyhjästä jotain eivätkä sitten oikein tiedä, mitä luomuksellaan tekisivät.

Yksi Angulon veljeksistä katselee illalla kotona ulos ikkunasta. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
Yksi Angulon veljeksistä katselee illalla kotona ulos ikkunasta. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. The Wolfpack,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvafestivaali 2016,dokumenttielokuvat
Lapsuus on aina eräänlainen vankila."

Lapsuus on aina eräänlainen vankila, koska omaa valintaa ei ole: aikuiset ovat täällä ennen lapsia ja määrittelevät normaalin.

Angulon veljekset olivat vuosia vankina kodissaan, mutta katsoja ei voi olla aivan varma siitä, miten lukossa ovi lopulta oli. Olisivatko he oikeasti voineet kävellä ulos koska vain? Tavallaan kysymys on turha, sillä poikien menneisyydessä isän valta ylittää kaiken ja on sekä näkymätöntä että itsestään selvää.

Kunnes sitten eräänä päivänä Mukunda kävelee ulos, kun isä on kaupassa. ”Toivota onnea”, hän sanoo pikkuveljelle (oman muistinvaraisen kertomuksensa mukaan). Yllään hänellä on itse askarreltu Halloween-elokuvan naamio, jotta kukaan ei huomaisi ja jotta isä ei tunnistaisi. Tietenkin poliisit ovat paikalla alta aikayksikön. Se on sydäntäsärkevä yksityiskohta: miten ihminen yrittää olla mahdollisimman näkymätön ja onnistuu juuri siksi kiinnittämään kaikkien huomion. Kas, tunnistettavaa sekin.

Sankarin matka alkaa käsikirjoitussääntöjen mukaisesti, mutta päätyy poliisiasiaksi ja mielisairaalaan. (Lower East Sidella ei kannata kävellä kauhuelokuvamaskissa pankkiin.)

Tuon yhden karkumatkan jälkeen vapaus kuitenkin vähitellen leviää perheessä kuin tartuntatauti.

Angulon veljekset poseeraavat kuin Reservoir Dogs -elokuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
Angulon veljekset poseeraavat kuin Reservoir Dogs -elokuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. The Wolfpack,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvafestivaali 2016,dokumenttielokuvat,Crystal Moselle
He ovat kilttejä poikia, jotka rakastavat kovien miesten elokuvia."

Vaikka The Wolfpack käsittelee universaaleja teemoja, iso osa sen tenhosta on päähenkilöiden varassa. Sanon nimenomaan päähenkilöiden, en kohteiden, aiheiden. Angulon veljekset ovat vinha sekoitus surua, huumoria, pelkoa, älyä ja suurta lempeyttä. He ovat kilttejä poikia, jotka rakastavat kovien miesten elokuvia ja maskeja ja väkivaltaa. He ovat selviytyjiä, mutta heidän reippautensa on haurasta ja pelkonsa paljasta.

Ennen elokuvan alkutekstejä he esittävät Mosellen kameralle kohtauksen Reservoir Dogsista. Lopuksi he asettuvat mustissa puvuissaan riviin, nostavat askarrellut leikkipyssyt ja ampuvat kohti katsojaa.

Osuma!

Veljekset sanovat, että eivät esitä repliikkejä vaan haluavat olla hahmonsa, elää niitä. Rakastan heitä heidän filmifriikkiytensä vuoksi – ja myös vitsikkyyden, surumielen ja lempeyden vuoksi. On mahdotonta sanoa, ovatko he tällaisia kaiken kokemansa vuoksi vai siitä huolimatta. Sama kysymys on tietysti auki kaikkien ihmisten kohdalla. Joka tapauksessa elokuvaa katsoessani rakastan heitä niin, että haluaisin syödä heidät suihini.

Päähenkilöiden ansiosta elokuvassa on paljon huumoria, ja ihme kyllä, iloa. Yksi hämmentävimmistä ja koskettavimmista kohtauksista on ”musiikkivideo”, jossa kolme poikaa tanssii Baltimoran Tarzan Boyta. He tanssivat niin kuin kaikki teinit kaikkialla tanssivat yksin kotonaan, ilolla joka irrottaa hetkeksi ruumiista ja todellisuudesta. Jokainen, joka on joskus kokenut populaarimusiikin monumentaalisen lohdun, tunnistaa tuon hetken. Poppikappaleen mukana hyppiminen on äärimmäistä haaveilua.

Se, että kappale on Tarzan Boy ja sitä tanssivat nämä susilapset – no se on jo melkein liikaa. Niin kuin sekin, että elokuvista elävät nuorukaiset ovat eläneet elämänsä Manhattanilla, paikassa, jonka niin moni tuntee elokuvista. Elokuvien kuvaama maailma on aivan ikkunan takana.

Kun kävelin niillä kulmilla ensimmäistä kertaa elämässäni, minusta tuntui, että olin elokuvassa. Samalla muutuin itse jotenkin vähemmän todelliseksi. Hetket, jotka ovat “kuin elokuvaa” ovat aina epätodellisia, kun taas elokuvassa nähtynä elämä voi tuntua todemmalta kuin oma, sekava kokemus koskaan.

Siitäkin The Wolfpack kertoo.

Yksi Angulon veljeksistä katselee kotona ulos ikkunasta. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
Yksi Angulon veljeksistä katselee kotona ulos ikkunasta. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. The Wolfpack,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvafestivaali 2016,dokumenttielokuvat
Kamera muuttaa aina paljon, jos ei kaikkea."

Jotkut kriitikot ovat nostaneet Mosellen kohdalla esiin dokumenttielokuvaan liittyvän suostumuskysymyksen, etenkin kun veljesten pieni sisko on kehitysvammainen ja osa muistakin perheenjäsenistä melko heikoissa kantimissa. Kameran tuominen asuntoon on tietysti iso asia. Miten se vaikuttaa siihen, kuinka perhe käyttäytyy? Väistämättä jotenkin.

IndieWiren toimittaja Kate Erbland korosti, että elokuva oli ”all about access”. Se on toki totta siten, että tätä elokuvaa juuri tällaisena ei olisi ollut ilman, että elokuvaohjaaja pääsi Anguloiden kotiin. Erblandin kritiikkiin sisältyi vaatimus siitä, että elokuvan pitäisi kertoa tarkemmin, miten ohjaaja on päässyt kynnyksen yli. Itse en tarvitse sitä tietoa: kamera muuttaa aina paljon, jos ei kaikkea.

Joissain arvioissa on ylipäänsä paheksuttu siitä, että elokuva ei kerro ”tarpeeksi” yksityiskohtia ja taustoja. Ne yksityiskohdat kai liittyisivät siihen, millaista fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa kodissa on mahdollisesti tapahtunut. Mutta silloin elokuva kertoisi vain yhden perheen hulluudesta, ei maailmasta. Se olisi sosiaalipornoa korkeintaan television tarpeisiin, ja sitä on kyllä tarpeeksi.

Katsoja voi haluta tietää, mitä hirveyksiä kotivankilassa tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta ei minusta katsojalla siihen mitään erityistä oikeutta ole, eikä se tekisi elokuvasta eettisempää. Uskon veljesten sanaa, kun he sanovat, että pelko ja viha ovat olleet läsnä. Se riittää.

Moselle ei tee pojista selkeitä uhreja ja vanhemmista selkeitä pahantekijöitä, vaikka hän näyttää hienovaraisesti, miten paljon pojat isäänsä kammoavat ja kuinka he ovat päätyneet kantamaan huolta äidistään.

Angulon veljekset näyttelevät Reservoir Dogs -elokuvan kohtausta. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
Angulon veljekset näyttelevät Reservoir Dogs -elokuvan kohtausta. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. The Wolfpack,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvafestivaali 2016
Amerikkalaiset elokuvat ovat lukuohje koko läntiseen maailmaan."

Kun myyttinen isä lopulta valkokankaalla nähdään, hän muuttuu katsojan kannalta lähes heti epäkiinnostavaksi. Hän on pelkkä moukka ja pikkunilkki. On hassua ajatella häntä sinä guruna, joka hän on ollut lapsilleen ja vaimolleen. Miten helppoa onkaan ihmisen ryhtyä jumalaksi!

Isän kaksinaismoralismi valtion ja kulutusyhteiskunnan suhteen on tympeää ja pikkumaista sekin: hän suhtautuu vihamielisesti valtioon, mutta toisaalta perheen ainoa tulonlähde on valtion äidille maksama korvaus lasten kotikoulutuksesta.

Patriarkka haluaa suojella perhettään kapitalismilta, mutta toisaalta haaveilee siitä, että lapset saisivat levysopimuksen ja sitten he kaikki olisivat vähän niin kuin Beatles ja saisivat hirveästi rahaa.

Ja toisaalta, mitäpä muuta elokuvat ovat kuin amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan kuvia ja tuotteita. Elokuvat tuo kotiin juuri isä.

Näin kerrottuna veljesten tarina herättää isoja kysymyksiä perheestä ja yhteiskunnasta: Mikä on vähin, mitä tarvitaan siihen, että ihminen jotenkuten toimivana pääsee mukaan ihmisten maailmaan? Ehkä siihen riittää edes jonkun läheisen tuki ja rakkaus. Entä voiko elämää oppia populaarikulttuurista ja taiteesta? Miksei voisi.

Itse asiassa elokuvien elämänkoulu saattaa antaa ihan kohtuulliset eväät. Amerikkalaiset elokuvat ovat lukuohje koko läntiseen maailmaan: olemme niiden läpäisemiä, tahdoimme tai emme. Jos Angulon veljekset olisi teljetty vuosiksi kotiinsa lukemaan Baudelairea, sekin olisi valmistanut heitä kohtaamaan muut ihmiset, mutta monin verroin vaikeampaa se olisi ollut.

Mukunda Angulo kirjoittaa kotona elokuvarepliikkejä muistiin. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
Mukunda Angulo kirjoittaa kotona elokuvarepliikkejä muistiin. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. teeman elokuvafestivaali 2016,The Wolfpack,Teeman elokuvafestivaali,dokumenttielokuvat
Tämä on tietysti myös elokuva katseesta, katseen kohteena olemisesta."

Ajattelin The Wolfpackia pakonomaisesti aamusta iltaan viikon päivät sen nähtyäni. Kaappasin ihmisiä ja paasasin heille asiasta: tämä oli elokuva, jossa on kaikki, elokuva joka käsittelee kaikkea. En tarkoittanut, että se on maailman paras elokuva.

Tarkoitin vain että se käsittelee kaikkea.

Ainakin näitä: perhettä ja sisaruutta, kasvatusta, vanhemmuutta, sosiaalistumista, populaarikulttuuria, yhteiskuntaa, kansalaisuutta, patriarkaattia, pelkoa, symbolista valtaa, väkivaltaa, kapitalismia, antikapitalismia, valtiota, auktoriteetteja, identiteettiä, syyllisyyttä, yksilön vastuuta, yksilön vapautta, lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista, samastumista, kuulumista ja ulkopuolisuutta, surua, iloa, pelkoa, toivoa, faktaa ja fiktiota, tarinankerrontaa. Ja elokuvaa.

Kaiken muun päälle tämä on tietysti myös elokuva katseesta, katseen kohteena olemisesta. On isän katse, kameran katse, kulttuurin ja yhteiskunnan katse, minun katseeni – ja sitten veljesten oma katse, näistä heiveröisesti erotettava mutta erillinen.

Lehtihaastatteluissa Angulon veljekset ovat sanoneet, että he eivät ole nähneet elokuvaa. En tiedä uskonko sitä, mutta ovat sitten nähneet tai sanovat vain niin, niin kyse on samasta vaikeudesta. Olisi vaikea katsoa itseään, he kommentoivat. Niin, vaikeaa se onkin.

Elokuvan lopussa Mukunda Angulo on jo pitkällä maailmassa ja haaveilee elokuvantekijän urasta. Hän kuvaa kotonaan naamioiden kera toteutettua kuvaelmaa, jossa käsitellään hänen omia tunteitaan, kuten pelkoa, vihaa ja rakkautta. Hän itse on katsojana taas, mutta ohjaajan pallilla, määräämässä, mitä nähdään ja mistä kulmasta.

Govinda Angulo ja kolme veljeä. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack.
"Elokuvat avasivat toisen maailman." Govinda Angulo ja kolme veljeä. Kuva dokumenttielokuvasta The Wolfpack. The Wolfpack,dokumenttielokuvat,teeman elokuvafestivaali 2016,Teeman elokuvafestivaali

En tahdo päästä yli siitä yksityiskohdasta, että juuri tyrannimainen isä antoi elokuvat pojilleen. Eikö hän ymmärtänyt niiden voimaa? Kameran edessä Govinda Angulo – sama poika, joka samastui elokuvien ulkopuolisiin, yksinäisiin hahmoihin – sanoo vinosti hymyillen, että ilman elokuvia elämässä ei olisi järkeä.

”Ne avasivat toisen maailman.”


Artikkelin kirjoittaja Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija sekä Long Play -verkkojulkaisun päätoimittaja.

Anu Silfverberg istuu kameran edessä. Kuvataan Teeman elokuvafestivaalille Festivaalipuhetta-pätkää, jossa hän puhuu elokuvasta The Wolfpack.
Anu Silfverberg puhuu The Wolfpackistä myös Teemalla ennen elokuvaa. Anu Silfverberg istuu kameran edessä. Kuvataan Teeman elokuvafestivaalille Festivaalipuhetta-pätkää, jossa hän puhuu elokuvasta The Wolfpack. Kuva: Kati Sinisalo / Yle Anu Silfverberg,Teeman elokuvafestivaali,festivaalipuhetta

The Wolfpack sai tv-ensi-iltansa Teeman elokuvafestivaalilla 24.11.2016. Dokumenttielokuva uusitaan Teemalla lauantaina 17.3. klo 21.40. Areenassa se on tv-esityksen jälkeen 30 päivää.

Artikkeliin on päivitetty uusintatiedot 7.3.2018.

Kommentit

Yle Teema