Hyppää pääsisältöön

Jenny Lehtinen: Osaan kasvattaa erityislastani ihan itse!

Jenny Lehtinen ja puhekupla: Lapseni ei toimi kuten muut
Jenny Lehtinen ja puhekupla: Lapseni ei toimi kuten muut Kuva: Jussi Nahkuri / Hans Weckman jenny lehtinen

Kun yksi lapsistani aloitti ensimmäisellä luokalla, kävi suurin koulumaailmaan liittyvistä painajaisistani toteen. Samalle luokalle oli osunut Häirikkölapsi. Juuri sellainen ärsyttävä ADHD-pentu, joka jo ensimmäisinä päivinä mellasti jatkuvasti, heitteli muiden lasten päälle lasinsiruja ja töni rappusissa niin, että toisia sattui.

Harva se päivä oma lapsi toi koulusta kotiin raporttia siitä, mitä Herra X tänään oli tehnyt - ja minä tietysti suivaannuin. Mitä tuollainen lapsi tekee tavallisessa luokassa? Miksei kukaan puutu tähän? Pidä sinä lapseni sitten puolesi!

Pikkuhiljaa aloimme lapsen kanssa jutella enemmän ja enemmän noista tilanteista. Mitä oli tapahtunut ennen kuin tilanteet eskaloituivat välillä suunsoitoksi, välillä fyysisiksi yhteenotoiksi? Mikä oli häirikkölapsen asema luokassa ja koko koulussa? Miten muut suhtautuivat? Ärsytettiinkö tuota lasta ihan tahallaan kun tiedettiin, että hän on kuumakalle - ja sitten mentiin itkemään opettajalle, että “taas se teki sitä ja tätä”?

Opettelimme katsomaan tilanteita laajemmin, myös tuon lapsen näkökulmasta.

Noiden keskustelujen myötä me molemmat opimme ja opettelimme katsomaan tilanteita laajemmin, myös tuon lapsen näkökulmasta. Puhuimme siitä, että meillä jokaisella on omat haasteemme ja opittavat asiamme. Toisilla ne ovat isompia ja vaikeampia kuin toisilla, mutta ennen kaikkea kaikilla ne ovat hyvin erilaisia. Kaikenlaista käytöstä ei todellakaan tarvitse sietää, mutta toista lasta voi ymmärtää ja vähän jeesatakin hankalissa tilanteissa.

Lapseni raportit alkoivat vaihtua sävyltään.

Kun rinnakkaisluokkalaiset olivat nimitelleet kyseistä poikaa, omani oli todennut, että älkää nyt jaksako. Tilanne oli loppunut ennen kuin se oli alkanutkaan. Kyseistä kuumakallea alkoi näkyä myös meillä kyläilemässä. Lapsi, joka juttujen perusteella oli suora Belsebubin jälkeläinen, osoittautui kyllä raisuksi, mutta myös varsin huumorintajuiseksi, hauskaksi ja avoimeksi kaveriksi.

Häntä joutui pitämään silmällä enemmän kuin keskivertotyyppejä, mutta yksi superhyvä piirre hänessä oli: hän jaksoi loputtomasti peuhata toisen lapseni kanssa. Sen, joka myös jaksaa riekkua loputtomasti. Ei pysy paikallaan. Puhuu jatkuvasti. Halaa niin lujaa, että aikuistakin voi ahdistaa. Jonka käsissä kaikki - ihan kaikki - hajoaa. Jonka vaatteet mystisesti räjähtävät kappaleiksi koulupäivän aikana. Joka on omaehtoinen ja hankala, mutta äärimmäisen oikeudentajuinen. Sen, joka rakastaa kaikkia eläimiä, mutta voisi silittää hamsterin hengiltä, koska ei hallitse vielä voimiaan.

Niin, myös minulla on oma nuori Herra X.

Yksikään lapsi ei ansaitse tulla leimatuksi sellaisten asioiden takia, joille hän itse ei voi yhtään mitään.

Koulumaailma ymmärtää näitä lapsia jo jonkin verran. Kun vielä oma opettajani varoitteli muita oppilaita liittymästä “Jennyn rupusakkiin” (kyllä, minäkin olin aikanaan Neiti X), tänä päivänä kaikkia lapsia yritetään auttaa. Ja se on kuulkaa hieno asia!

Miksi? Koska yksikään lapsi ei ansaitse tulla leimatuksi sellaisten asioiden takia, joille hän itse ei voi yhtään mitään. ADHD ei vain voi rauhoittua, vaikka kuinka yrittäisi. Tai ADD lopettaa “haaveiluaan” ja skarpata. Ujo ei voi vain reipastua. Ja tiedättekö mitä? Ei tarvitsekaan. Tiedon täytyy lisääntyä - samoin kuin ymmärryksen.

Käsi ylös, kuka on toivomalla toivonut itselleen erityislasta? Loputtomia vastoinkäymisiä, palavereja päiväkodin, koulun, lääkäreiden, terapeuttien kanssa? Loputonta huolta lapsen pärjäämisestä: oppiiko se koulussa mitään? Saako se kavereita? Pysyykö se edes hengissä, kun on monella tapaa niin holtiton?

Ja tähän päälle tietysti ympäristö. Se hyvää tarkoittava ympäristö, joka kuitenkin tietää paremmin. Tietää, että lapsia ylidiagnosoidaan. Että onhan se meidänkin Petteri vilkas, ja että siihen auttaa kunhan on vain jämäkät rajat ja selkeät säännöt.

On vain tuskaisen loukkaavaa ja ahdistavaa, kun muut “tietävät” niin paljon paremmin, mistä erityisyys johtuu ja mikä siihen auttaa.

On vain tuskaisen loukkaavaa ja ahdistavaa, kun muut “tietävät” niin paljon paremmin, mistä erityisyys johtuu tai mikä siihen auttaa. Liikaa sokeria! Liian paljon ruutuaikaa! Annatko sille kalaöljykapseleita? Lapseni oireilun syyksi on ehdotettu jopa hänen rakkauttaan ketsuppiin - siitähän se kaikki johtuu!

Vaan tiedättekö mitä - kyllä se taisi olla ihan samanlainen jo ennen kuin oli eläessään päässyt ketsuppia maistamaan. Ja ensimmäiseen kolmeen vuoteen se ei malttanut pysähtyä telkkarin ääreen katsomaan kahta minuuttia kauempaa yhtään mitään.

Ymmärtäminen on vaikeaa, koska varsin monet erityisihmiset näyttävät ihan tavallisilta aikuisilta tai lapsilta. Kun joku on normaalin näköinen, alkaa helposti miettiä, miksi se sitten käyttäytyy noin. Eikö se nyt jumalauta voisi vaan olla niin kuin muutkin ihmiset?

Lapsi ei saa satuttaa muita tai rikkoa tahallaan mitään.

Minä vedän rajan tähän: lapsi ei saa satuttaa muita tai rikkoa tahallaan mitään. Vaikka lapsi on erityislapsi, se ei poista vastuuta lapsen tekemisistä meiltä vanhemmilta tai lapselta itseltään. Asiat pitää selvittää ja niistä pitää ottaa vastuu. Mutta silti jää valtavan suuri harmaa alue, jossa erityislapset käyttäytyvät toisin kuin tavalliset.

Internetissä levisi taannoin pienen keskittymishäiriöstä kärsivän Miikan äidin koskettava kirjoitus siitä, kuinka ulkopuoliset puuttuvat tilanteisiin, joista eivät lopulta ymmärrä mitään. Totta on, että erityisten kanssa ei voi toimia kuten tavallisten lasten kanssa.

Uskokaa pois, kun kysymyksessä on erityislapsi, kaikki keinot on aivan varmasti kokeiltu ja lopulta päädytty siihen toimivimpaan. Joskus ne keinot saattavat näyttäytyä ulkopuolisen silmissä väkivaltaiselta pakottamiselta, toisinaan taas välinpitämättömyydeltä.

Kun kahden tavallisen lapseni kanssa on ollut ihan ok suivaantua hölmöilyistä ja sanoa niistä tiukasti, lopettaa käynnissä oleva tilanne samantien ja mennä yhdessä rauhoittumaan, on erityisen kanssa tärkeintä pysyä itse rauhallisena, auttaa lapsi hallitsemaan toimintaansa askel askeleelta, ja puhua asia läpi vasta selkeästi jälkikäteen, kun tilanne on jo ohi. Hänen kanssaan “normaali” puuttuminen johtaa katastrofiin ja todennäköisesti jonkinasteiseen painimatsiin, mikä ei ole kenellekään kivaa.

Tiedän, että lapseni on äänekäs.

Kyllä me erityisten vanhemmat näemme ympäristön tuhahtelut ja silmien pyörittelyt näissä tilanteissa. Harva asia on yhtä nöyryyttävää, alentavaa ja ärsyttävää kuin ihminen, joka tulee komentamaan lastani olemaan vaikkapa hiljempaa. Kun vieras asiasta sanoo, lapsi saattaa jopa hiljentyä hetkeksi. Kunnes kahdenkymmenen sekunnin päästä on jo unohtanut asian, ja kailottaa taas itselleen tyypilliseen tapaan.

Tiedän, että lapseni on äänekäs. Hän on sitä vaikka sitä kitkisi hänestä ihan koko ajan. Välillä elämä tuntuukin siltä, jatkuvalta perusasioiden hokemiselta - ja silti se ei auta. Joten olen valinnut taisteluni, joista vähäisin on se, että kovaan ääneen ei saisi puhua.

Mutta tiedätkö sinä, mitä sinä voit tehdä?

Sinä voit pysähtyä miettimään, miten itse toimit. Kyllä, sinunkin lapsesi luokassa mitä todennäköisimmin on ainakin yksi Herra tai Neiti X. Se, josta oma lapsesi aina kertoo: "kun se teki taas sitä ja tätä". Miten helppoa onkaan vanhempana närkästyä oman lapsensa puolesta ja alkaa käytännössä lietsomaan myös lapsen närkästystä ja vihaa. Niin minäkin alkuun tein oman tavallisen lapseni kohdalla.

Mutta tiedätkö sinä, mitä sinä voit tehdä?

Se ei kuitenkaan kanna mihinkään. Se ei helpota oman lapsesi koulupäiviä tai lisää työrauhaa.

Sen sijaan voit oman lapsesi kanssa pohtia, miten erilaisen lapsen kanssa voisi tulla toimeen. Mitä hyviä puolia on siinäkin lapsessa, joka on kenties äärimmäisen ujo tai sitten helposti tulistuva - tai siinä, joka ei pysty olemaan hetkeäkään paikallaan? Millaisilla asioilla erilaisia tilanteita voisi tehdä kaikille helpommiksi?

Nämä lapset eivät ole hirviöitä, tyhmyreitä tai ilkimyksiä. Sinun lapsesi tulee elämään koko elämänsä näiden lasten kanssa. Sillä, miten sinä tänään opetat lapsesi erityislapsen kohtaamaan, on valtavan suuri merkitys nyt ja tulevaisuudessa.

Heille molemmille.

Miltä ADHD käytännössä tuntuu? Jenny tietää - ja näytti sen suorassa MHL-lähetyksessä 21.11.2016. Katso video!

Edit 23.11. klo 14:19 - lisätty Areena-linkki.

Lisää ohjelmasta

Ruuhkavuositarinoita: Sydänvikaisesta myttyrästä kasvoi ihan hyvä pikkuveli
Ruuhkavuositarinoita: Sydänvikaisesta myttyrästä kasvoi ihan hyvä pikkuveli Kuva: Shutterstock marja hintikka live
Pariskunta rannalla.
Pariskunta rannalla. Kuva: Freeimages marja hintikka live
Marja Hintikka riemuitsee Kultainen Venla -palkinnosta
Marja Hintikka riemuitsee Kultainen Venla -palkinnosta Kuva: Maria Ainamo kultainen venla
Vapaus johtaa kansaa, kuvamanipulaatio
Vapaus johtaa kansaa, kuvamanipulaatio Kuva: (c) Photograph by Erich Lessing Marja Hintikka Live
Joulukuusi ja koristeineen.
Joulukuusi ja koristeineen. Kuva: Pixabay joulu
Kommentit

Uusimmat sisällöt - Marja Hintikka Live

  • Eineksiä, uhkailua, liikaa töitä – unohda turha syyllisyys vanhempana! MHL:n vieraat näyttävät esimerkkiä

    Syksyn vieraat avautuvat mistä eivät enää ota paineita.

    Vapaus, vanhemmuus, tasa-arvo. Marja Hintikka Live on puolentoista vuoden ajan ravistellut suomalaista perhekeskustelua, romuttanut turhia kulisseja ja nostanut pöydälle vaikeitakin keskustelunaiheita. Kaiken takana on tavoite vapauttaa vanhemmat turhista paineista ja jatkuvasta syyllisyydestä. Kiukuttelevia lapsia? Liikaa töitä? Unettomia öitä? Parisuhde rakoilee? Et ole yksin. Meillä on ihan samanlaista.

  • Lapset repivät parrasta ja nestehukka on lähellä - tällaista on joulupukkien karu todellisuus

    Joulupukit kertovat ammattinsa pahimmat puolet.

    Kuvittele itsesi joulupukiksi tai -muoriksi. Mielessäsi pyörii kuva piparintuoksuisista kodeista, joissa pukki istutetaan pehmeälle nojatuolille glögi kädessä ja suloiset punaposkiset pikku lapsoset laulavat heleällä äänellä sopivan lyhyen kappaleen. Kukaan ei itke, kukaan ei pelkää ja koko hommaan menee noin 10 minuuttia. Ulko-ovella sinulle annetaan sovittu summa rahaa ja poistut tyytyväisenä seuraavaan kohteeseen. No, se ei todellakaan mene ihan niin.

  • Pyjama on paras jouluasu, vinkkaavat MHL-vanhemmat

    Ei kiireelle, kyllä rennolle romantiikalle!

    Idyllisten puitteiden viilaaminen tekee erityisesti perheenäideistä helposti huumorintajuttomia piiskureita. Tonttulakki alkaa kiristää liikaa ja joulunalusviikoista tulee yhtä pitkää to-do -listaa.

  • Kestävyysliikunta lihottaa?!

    Timo Haikarainen ja kestävyysliikuntamyytti.

    Kuinka on - suosiako kovatehoista vai matalatehoista treeniä - ja miten kortisoli liittyy tähän? Personal trainerimme Timo Haikarainen vääntää myytin rautalangasta!

  • Heikki Soini: Kärsitään joulu ja jatketaan elämää!

    Ei joululla ole väliä, yhteinen aika on tärkeintä.

    Joulusuklaat ilmestyivät lähikauppaani lokakuussa. Se käynnisti kahden kuukauden kuumotuksen ja stressin, joka purkautuu monessa perheessä itkuun jo jouluaaton aamuna. Lapset juoksevat hysteerisinä pitkin seiniä ja vanhempien selkäranka katkeaa viimeistään silloin, kun kinkku kuivuu valvomisesta huolimatta. Kuulostaako tutulta, kysyy MHL:n Heikki Soini.

  • Vanessa Kurri: Olen tappavan tylsä joulunviettäjä

    Neljän lapsen äiti tekee joulun perinteiden mukaan.

    Kotiäiti ja juontaja Vanessa Kurri on jouluihminen, mutta valmistelut jäävät häneltäkin usein viime tippaan. Neljän lapsen koulu- ja harrastuskuljetusten välillä Kurri sompailee sitten ympäriinsä hakemassa jouluherkut juuri niistä oikeista ja perinteisestä paikoista. Kurrille on tärkeää tehdä joulu täsmälleen samojen askelmerkkien mukaan kuin hänen äitinsä aikanaan teki. Vanessa Kurri on MHL:n vieraana TV2:ssa maanantaina 19.12. klo 21, kun aiheena on Unelmien joulu.

  • Bloggari Anna-Kaisa Huurinainen: Tänä vuonna otamme joulun rennosti

    Liika suorittaminen on aiemmin pilannut Huurinaisen joulun.

    Viime jouluna 47 palasta -blogin Anna-Kaisa Huurinainen suunnitteli joulun tarkasti: laati menun ennakkoon ja kestitsi koko lähisuvun. Odotukset ja stressi olivat kuitenkin liian kovat, ja joulu meni mönkään. Kokemuksesta viisastuneena Huurinainen aikoo ottaa tämän joulun mahdollisimman rennosti.

  • Muusikko Stig: Henkinen valmistautuminen jouluun kannattaa aloittaa hyvissä ajoin

    Kahden lapsen isä nauttii valmiista joulupöydistä.

    Muusikko Stig tunnetaan hiteistään, mutta arkielämässä Pasi Siitonen ei puumia metsästä. Sen sijaan hän on kahden pienen pojan isä, joka odottaa joulua yhtä paljon kuin lapset. Erityisen tärkeää on nimenomaan jouluun virittäytyminen: jos sitä ei aloita ajoissa, joulu saattaa livahtaa huomaamatta ohi. Stigin jouluvalmisteluihin ei kuitenkaan kuulu stressi tai touhottaminen, vaan tärkeintä on rauhoittuminen.