Hyppää pääsisältöön

Bipolaarinen äiti: Lapset tietävät, että välillä mennään lujaa ja välillä äiti nukkuu

Nainen pitää tähtisadetikkua kädessään
Nainen pitää tähtisadetikkua kädessään Kuva: pixabay.com/Unsplash bipolaarinen

Ystävä kysyi minulta kerran, että ooksä hullu. Minä ajattelen eläväni värikästä elämää, minulla on väripaletin kaikki sävyt käytössä. Kaksisuuntaisuuden hallinta tarkoittaa minulle sitä, että haluan oppia käyttämään väriskaalaa niin, että en eksy ääripäihin, kertoo bipolaarinen kolmen lapsen äiti Heini.

Kalenterista näen, miten minulla menee.

Kun menee hyvin, päiviin on kiva kerätä ohjelmaa, tavata ystäviä ja olla aktiivinen lasten kanssa.

Masennuskauden aikana kaikki ylimääräinen jää. On pakko karsia lähtemisiä, koska en jaksa. Ensimmäisenä jäävät vanhempainillat ja myyjäiset, en pysty osallistumaan niihin. Nykyisin laitan avoimesti viestiä, että nyt olen huonona ja haluaisin osallistua, mutta en pysty.

On ollut iso oppimisen paikka, että pystyn tämän sanomaan.

Nyt menee lujaa - tarvitsen isomman pakastimen!

Leipominen on minulle merkki siitä, että masennus alkaa hellittää ja alan voida paremmin.

Hypomaniavaiheessa leivon ja laitan ruokaa usein ja nautin siitä. Masennusjakson aikana meillä mennään enemmän eineslinjalla.

Hypomania ja masennus menevät aaltoillen - olen välillä sisustanut ja nikkaroinut, sitten taas väsynyt niin, etten jaksa hiuksia kammata. Sekamuotoisella jaksolla aaltoilua voi olla yhden päivän tai viikonkin sisällä.

Varsinaisia maniajaksoja minulla ei todistetusti ole ollut kuin muutaman kerran. Mania on rajua suorittamista ja vauhtia. Sen kyllä moni huomaa, on se niin sairasta touhua.

Olen välillä sisustanut ja nikkaroinut, sitten taas väsynyt niin, etten jaksa hiuksia kammata.

Tunnistan varsinaisen manian siitä, että unentarve on todella vähäinen ja saan tuhottomasti aikaan. Sanon kaikkeen joo, kaikki kiinnostaa. En osaa enkä halua sanoa ei, vaan käynnissä on miljoona projektia. Minulla ei ole jarruja ollenkaan. En syö kunnolla, elän suklaapatukoilla.

Kun tarvitsen energiajuomaa siihen, että saan kaiken haluamani tehtyä, tiedän, että olen maniavaiheessa.

Vauhtivaiheet ovat minun kohdallani kuitenkin useimmiten hypomaniaa, ne ovat maniaa lievempiä oireiltaan. Silloinkin minulla on käynnissä monta projektia, unimäärä vähenee ja saan kicksejä kaikesta. Koko ajan on tosi hyvä flow päällä.

Vaatii vuosien opiskelun tajuta, että tämä ei ole tervettä. Normi-ihmisetkin saattavat tehdä tiiviitä rupeamia, mutta meillä se ei ole hallinnassa, vaan vauhtivaiheella on kova hinta.

Sairauteni ongelma on se, että mania- ja hypomaniavaiheista pudotaan alas masennukseen. Mitä korkeammalla lennän, sitä rajumpi pudotus.

Älä pysäytä minua!

Nuoresta asti olen ollut hirveä suorittaja, täydellinen.

Olen tehnyt ja saanut kaiken, mistä ihmiset yleensä unelmoivat. Olen 38-vuotias, minulla on kolme lasta ja kolme tutkintoa.

Pääsin yliopistoon vuonna 2004, kun ammattikorkea oli vielä kesken. Samoihin aikoihin syntyi esikoinen. Parikuinen lapsi rinnoillani kirjoitin ammattikorkean opinnäytetyötä.

Silloin en vielä tiennyt, että hurjassa draivissani on jotakin outoa. Bipolaarisuusdiagnoosin sain vasta 2011, siihen saakka minua hoidettiin masennuspotilaana.

Väitän, että meitä kaksisuuntaisia on paljon, eikä meitä tunnisteta. Emme me ehkä itsekään halua jäädä kiinni, sillä kaksisuuntainenhan saa valtavasti aikaan!

Minustakin on nähty vain tämä ihailtava aikaansaava puoli. Vitsi että sä oot tehokas, miten sä jaksat tehdä tuon kaiken?

Yhteiskunta ihannoi supersuorittamista, kukaan ei sano, että se on epänormaalia, sehän on toivottavaa!

Kukaan ei sano, että supersuorittaminen on epänormaalia. Sehän on toivottavaa!

Näin jälkeenpäin ymmärrän, että olen rykinyt näitä elämäni suuria hankkeita eteenpäin hypomaniallani. Masentuneenakin olen pystynyt opiskelemaan, en tiedä millä voimilla. En tiedä miten olen suoriutunut kaikesta.

Me kaksisuuntaiset ollaan usein sellaisia, että me suoritetaan masentuneenakin, niin kauan kunnes lääkäri määrää lepäämään. Me suoritetaan ja suoritetaan ja saadaankin asioita aikaan, mutta sisällä tuntuu ihan hirveän pahalta.

Missä on köysi, johon tarttua?

Masennuskaudella kaikki on pinnistelyä. Minusta tuntuu, kuin tarvitsisin köyden, mitä pitkin voisin yrittää repiä itseäni eteenpäin.

Tiedän koko ajan, että voisin paremmin, jos vaikka menisin ulos tapaamaan ystäviä, mutta se ponnistus mikä vaaditaan on minulle liikaa.

Minulla on kolme lasta, 9, 11 ja 13-vuotiaat. Kun lapset olivat pieniä, reissut olivat todella työläitä. Jos vaikka päätettiin lähteä uimaan, aina joltakin meni herne nenään, ja lähtemisestä tuli ihan armotonta säätöä. Masentuneena en kestänyt tällaisia lähtemisen vastoinkäymisiä, joita pienten lasten kanssa tulee joka ikinen kerta kun lähdetään ovesta ulos.

Saatoin romahtaa täysin.

Talvella kaikesta tulee nihkeätä.

Talviaikaan tarvitsen 10-12 tuntia unta, kaikesta tulee nihkeätä. Herääminen takkuaa, tiskit ja kaikki muu arkinen toiminta on tervassa rämpimistä. Nukun enemmän kuin lapset ja tarvitsen päiväunia. Minulla on koko ajan sellainen olo, etten jaksa tehdä mitään.

Masennusjaksojen tultua jokatalvisiksi, minun piti opetella hyväksymään valmisruoat. Voi olla, että päivälliseksi on pelkästään makkaraa, ja se on ihan fine.

Kun masennukseni pahenee keskivaikeaksi tai vaikeaksi, hiusten harjaaminenkin onnistuu vain pakolla. Kaikkeen pitää pakottaa itsensä, kaupassakäyntiä myöten.

Ruoanlaitto voi tuntua aivan ylivoimaiselta, ja ohjailen perhettä sohvalta käsin.

Päiväkoti oli meidän turvasatamamme, kun lapset olivat pienempiä. Siellä tiedettiin koko ajan miten minä voin. Minua helpotti tietää, että siellä ulkoillaan ja lapset saavat lämpimän ruoan joka päivä. Välillä vein huutavan lapsen päivähoitoon ja itse itkin kahta kauheammin, paha olo oli niin valtava.

Mitä kuuluu mikromaailmaan?

Lähimmät ihmiset huomaavat muutoksen bipolaarisen voinnissa esimerkiksi lisääntyneenä unen tarpeena ja vetäytymisenä sosiaalisesta elämästä, mutta ulkopuoliselle nämä eri vaiheet eivät näyttäydy niin selkeinä.

Suurin osa ihmisistä ei ylipäänsä tunnista toisten oloja, koska me kaikki elämme omissa mikromaailmoissamme, joihin näkevät lähinnä samassa taloudessa asuvat perheenjäsenet. Niin kauan kuin se maailma on tuottava, siihen ei puututa.

Minä yritin hakea apua uupumukseeni, kun toisella lapsellani oli vauvana koliikki ja tosi vaikea infektioastma, mutta uupunutta oloani ei tunnistettu. Minulla oli silloin kaksi alle kaksivuotiasta, eikä vauva astmansa vuoksi pystynyt nukkumaan. Minulla oli masennuskausi ja olin täysin lopussa.

Menin neuvolaan ja sanoin, että heitän lapsen kohta seinään, en jaksa enää, se oli niin rankkaa. Terveydenhoitaja sanoi, että sellaista se on pienten lasten kanssa.

Näin kävi kahdesti!

Tällaista ei saisi tapahtua, se on kauheaa, ammattilainen ei ikinä saisi sanoa uupuneelle, että sellaista se on pienten lasten kanssa.

Ikinä ei saa sanoa uupuneelle, että “sellaista se on pienten lasten kanssa”.

Uupumisen myötä olen oppinut priorisoimaan kotona. Kotitöiden osalta arvioin mikä on olennaista ja mikä epäolennaista. Olen lopettanut rutiininomaisen siivoamisen, eli meillä ei pestä ikkunoita eikä lattioita, vain välttämättömin putsataan.

Läheiset ihmiset ovat nykyään hirmu hyvänä tukena siinä, että he auttavat minua tunnistamaan milloin normitilasta lähtee vauhti kiihtymään. He toimivat minun liikennevaloinani olojeni muutostilanteissa, muistuttavat milloin pitää levätä tai tukevat ja auttavat arjessa, kun on rankkaa.

Erilaisen äidin ohjauspöydässä on bugi

Lapset on oppineet että olen vähän erilainen äiti. He tietävät että välillä minua väsyttää, vaikka nukkuisin kuinka paljon, ja etten aina jaksa, vaikka kuinka haluaisin.

He tietävät että jos olen surullinen tai minua itkettää, se johtuu äidin sairaudesta, joka rajoittaa välillä toimintakykyä, ihan niin kuin jokin fyysinenkin vaiva.

Lapsille olen myös selittänyt että tässä minun sairaudessani on loppujen lopuksi kyse biokemiasta, aivojen välittäjäaineista, ja siihen tarvitaan lääkkeitä. Olipa Kerran Elämä -sarjasta muistavat hyvin, miten aivot ja välittäjäaineet toimivat. Inside Out -leffa oli myös lapsille kuvaava - jos ohjauspöytään tulee vika niin tunteet muuttuvat tahtomatta. On väsynyt tai ärtynyt, vaikka oikeasti haluaisi olla iloinen ja hyvällä tuulella.

13-vuotias kommentoi aivan hiljattain näin: "Meille on ainaki se kakssuuntanen ihan ok ja ei muuta meijän elämässä mitään muuta ku et tiedetään nää: Oot selittäny sen että välillä tulee nopee kausi jolloi sä teet ja haluut tehä hirveesti kaikkee ja sit se kostautuu seuraavaks. Ja siks syksyt on välillä vaikeita."

Heini on Marja Hintikka Liven radiovieraana Yle Puheella tiistaina 22.11. klo 16.

Tietoa bipolaarisuudesta eli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä

Uusimmat sisällöt - Marja Hintikka Live

  • Eineksiä, uhkailua, liikaa töitä – unohda turha syyllisyys vanhempana! MHL:n vieraat näyttävät esimerkkiä

    Syksyn vieraat avautuvat mistä eivät enää ota paineita.

    Vapaus, vanhemmuus, tasa-arvo. Marja Hintikka Live on puolentoista vuoden ajan ravistellut suomalaista perhekeskustelua, romuttanut turhia kulisseja ja nostanut pöydälle vaikeitakin keskustelunaiheita. Kaiken takana on tavoite vapauttaa vanhemmat turhista paineista ja jatkuvasta syyllisyydestä. Kiukuttelevia lapsia? Liikaa töitä? Unettomia öitä? Parisuhde rakoilee? Et ole yksin. Meillä on ihan samanlaista.

  • Lapset repivät parrasta ja nestehukka on lähellä - tällaista on joulupukkien karu todellisuus

    Joulupukit kertovat ammattinsa pahimmat puolet.

    Kuvittele itsesi joulupukiksi tai -muoriksi. Mielessäsi pyörii kuva piparintuoksuisista kodeista, joissa pukki istutetaan pehmeälle nojatuolille glögi kädessä ja suloiset punaposkiset pikku lapsoset laulavat heleällä äänellä sopivan lyhyen kappaleen. Kukaan ei itke, kukaan ei pelkää ja koko hommaan menee noin 10 minuuttia. Ulko-ovella sinulle annetaan sovittu summa rahaa ja poistut tyytyväisenä seuraavaan kohteeseen. No, se ei todellakaan mene ihan niin.

  • Pyjama on paras jouluasu, vinkkaavat MHL-vanhemmat

    Ei kiireelle, kyllä rennolle romantiikalle!

    Idyllisten puitteiden viilaaminen tekee erityisesti perheenäideistä helposti huumorintajuttomia piiskureita. Tonttulakki alkaa kiristää liikaa ja joulunalusviikoista tulee yhtä pitkää to-do -listaa.

  • Kestävyysliikunta lihottaa?!

    Timo Haikarainen ja kestävyysliikuntamyytti.

    Kuinka on - suosiako kovatehoista vai matalatehoista treeniä - ja miten kortisoli liittyy tähän? Personal trainerimme Timo Haikarainen vääntää myytin rautalangasta!

  • Heikki Soini: Kärsitään joulu ja jatketaan elämää!

    Ei joululla ole väliä, yhteinen aika on tärkeintä.

    Joulusuklaat ilmestyivät lähikauppaani lokakuussa. Se käynnisti kahden kuukauden kuumotuksen ja stressin, joka purkautuu monessa perheessä itkuun jo jouluaaton aamuna. Lapset juoksevat hysteerisinä pitkin seiniä ja vanhempien selkäranka katkeaa viimeistään silloin, kun kinkku kuivuu valvomisesta huolimatta. Kuulostaako tutulta, kysyy MHL:n Heikki Soini.

  • Vanessa Kurri: Olen tappavan tylsä joulunviettäjä

    Neljän lapsen äiti tekee joulun perinteiden mukaan.

    Kotiäiti ja juontaja Vanessa Kurri on jouluihminen, mutta valmistelut jäävät häneltäkin usein viime tippaan. Neljän lapsen koulu- ja harrastuskuljetusten välillä Kurri sompailee sitten ympäriinsä hakemassa jouluherkut juuri niistä oikeista ja perinteisestä paikoista. Kurrille on tärkeää tehdä joulu täsmälleen samojen askelmerkkien mukaan kuin hänen äitinsä aikanaan teki. Vanessa Kurri on MHL:n vieraana TV2:ssa maanantaina 19.12. klo 21, kun aiheena on Unelmien joulu.

  • Bloggari Anna-Kaisa Huurinainen: Tänä vuonna otamme joulun rennosti

    Liika suorittaminen on aiemmin pilannut Huurinaisen joulun.

    Viime jouluna 47 palasta -blogin Anna-Kaisa Huurinainen suunnitteli joulun tarkasti: laati menun ennakkoon ja kestitsi koko lähisuvun. Odotukset ja stressi olivat kuitenkin liian kovat, ja joulu meni mönkään. Kokemuksesta viisastuneena Huurinainen aikoo ottaa tämän joulun mahdollisimman rennosti.

  • Muusikko Stig: Henkinen valmistautuminen jouluun kannattaa aloittaa hyvissä ajoin

    Kahden lapsen isä nauttii valmiista joulupöydistä.

    Muusikko Stig tunnetaan hiteistään, mutta arkielämässä Pasi Siitonen ei puumia metsästä. Sen sijaan hän on kahden pienen pojan isä, joka odottaa joulua yhtä paljon kuin lapset. Erityisen tärkeää on nimenomaan jouluun virittäytyminen: jos sitä ei aloita ajoissa, joulu saattaa livahtaa huomaamatta ohi. Stigin jouluvalmisteluihin ei kuitenkaan kuulu stressi tai touhottaminen, vaan tärkeintä on rauhoittuminen.