Petojen valtakunta

Ahma ottaa vainua vielä kerran. Hento tuulenvire kertoo sille, että on turvallista edetä. Samalla kun hämärä verhoaa itärajan salomaat, ahma jättää metsän turvan ja lähtee ripein askelin etenemään suon keskellä lepäävää hirvenruhoa kohti.

Metsästä poistuminen on ahmalle aina riskialtista. Suolla se on haavoittuvainen, sillä se ei kykene pakenemaan sutta juoksemalla. Yhdelle sudelle aikuinen ahma voisi olla vaarallinen vastus, mutta laumaa vastaan sillä ei ole mitään mahdollisuutta.

Nälkä kuitenkin ajaa ahmaa suolle.

Puut ovat ahman henkivartijoita. Jos sudet lähestyvät sitä metsässä, on sillä aina pakopaikka tassujen ulottuvilla. Muutama sekunti, ja ahma on korkealla männynlatvassa susien ulottumattomissa.

Nälkä kuitenkin ajaa ahmaa suolle.

Erämaiden vaeltaja

Ahma etenee suolla laukkaamalla. Se ottaa muutaman askeleen, pysähtyy ja tarkastaa ympäristön. Vaikka nälkä kurnii, on edettävä rauhassa – varomattomuus voisi maksaa hengen.

Saapuessaan hirvenraadolle se tarkastaa ympäristön vielä kerran ennen kuin iskee veitsenterävät kyntensä hirveen ja vetäisee paksulla turkilla varustetun nahan auki. Luita murskaavalla puruvoimallaan se repii hirvestä suuria lihanpaloja ja hotkii ne niin nopeasti kuin pystyy. Sen on oltava nopea, sillä ruokailuhetki voi päättyä hetkenä minä hyvänsä.

Kaksi korppia suolla Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen korppi,varikset (suku),suo,katoava pohjola

Ahma tarkkaavaisena suolla. Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen ahma,suo,petoeläimet,näätäeläimet,katoava pohjola

Ahma voi vaeltaa satoja kilometrejä etsiessään ravintoa tai kumppania. Se on pääasiallisesti raadonsyöjä, mutta se voi tilaisuuden tullen napata saalikseen jäniksen, supikoiran tai vaikkapa keväthangilla uinuvan poron. Ahma voi tappaa useamman poron kerrallaan, ei ahneuttaan, vaan varastoon.

Ahman elämä Pohjolan olosuhteissa on kovaa ja ravinnonsaanti on usein hankalaa. Sen takia jokainen tilaisuus on käytettävä hyödyksi mahdollisimman tehokkaasti.

Minulle ahma ei ole pahis tai hyvis, vaan on yksi luontomme kiehtovimmista pedoista. Sen selviytyminen perustuu älykkyyteen, arkuuteen ja itsensä piilottelemiseen.

Tänäkään iltana se ei voi ruokailla rauhassa, vaan joutuu tarkkailemaan ympärilleen jatkuvasti. Silti se ei huomaa, ettei se enää ole suolla yksin.

Luonnonlait perustuvat välttämättömyyden pakkoon

Susi lähestyy ahmaa uhkaavan äänettömästi. Se on valinnut tulosuuntansa oikein, tuulen alta. Vaikka ahma tarkkailee ympärilleen jatkuvasti, se ei pysty näkemään tupasvillojen seassa kyyryssä etenevää sutta. Reilun vuoden vanha susi on täysikasvuinen, noin neljäkymmentäkiloinen voimapesäke – kaksi kertaa ahman kokoinen.

Ahma havahtuu lähestyvään vaaraan kriittisellä hetkellä, kun se kuulee suden astelevan upottavassa turpeessa. Susi pysähtyy nähdessään ahman nousevan takajaloilleen. Hetken kaksi petoa tuijottavat toisiaan ennen kuin ahma sinkoaa pakoon metsää kohti.

Susi syöksyy laukalla ahman perään.

Ahma saapuu suon laidalla seisovan nuoren männyn kohdalle suden ollessa jo kintereillä. Ahma hyppää puunrunkoon kiinni ja sinkoaa itsensä samaa vauhtia latvaan. Sen pelastuminen on kiinni muutamasta sekunnista.

Susi kiertää puuta muutaman kerran kuin miettien, miten se saisi kilpailijansa pudotettua puusta. Susi ei koe ahmaa kohtaa vihaa tai kaunaa, kyse on vain luonnonlaista. Ahma on sen silmissä ravinnosta kilpailija, toinen peto, joka on tunkeutunut sen reviirille.

Pian nuori hukka luovuttaa. Se ei jaksa odottaa, varsinkin, kun nälkä kurnii vatsassa. Se virtsaa puun juurelle reviirimerkkinsä ja suuntaa hirvenruholle, joka kuuluu nyt sille.

Sen pelastuminen on kiinni muutamasta sekunnista.

Evoluution selviytymiskamppailu

Suden poistuessa kauempana suon reunalla ahma laskeutuu puusta takaisin maanpinnalle. Se katsoo hetken suden perään ennen kuin katoaa havumetsän hämärään.

Susi on havainnut karhun suolla Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen susi,petoeläimet,katoava pohjola,suo

Yhtäkkiä susi jähmettyy paikoilleen. Sen häntä menee koipien väliin, selkä kyyryyn. Se tuijottaa suoraan eteensä. Käännän katseeni suden katsomaan suuntaan ja näen samalla syyn nuoren suden pelkoon.

Korpimetsien kuningas on saapunut paikalle.

Susi katselee hetken ympärilleen aivan kuin toivoisi, että muu lauma olisi saapunut paikalle. Silloin kaikki olisi toisin. Lauman voimalla sudet voisivat mahdollisesti ajaa suuren uroskarhun tiehensä, tai ainakin yrittää kilpailla sen kanssa hirvenruhosta.

Nuori hukka perääntyy. Se hölkkäilee metsänreunalle, ja menee lepäämään heinikon sekaan. Hirvenruhossa riittää syömistä, mutta suden täytyy odottaa vuoroaan.

Katselen, kuinka suuri uroskarhu aterioi hirvenlihalla maaten ruhon päällä. Silloin tällöin susi nostaa päätään heinikosta tarkastaakseen tilanteen. Nähdessään jätin olevan edelleen suolla se jatkaa lepoaan.

Suomen suurpetojen elämä on merkittävästi muuttunut ajan saatossa, sillä olemme vuosi vuodelta muokanneet ja ottaneet haltuun yhä enemmän niiden elinympäristöä.

Karhut, sudet ja ahmat jakavat samat korpimetsät ja pyrkivät selviämään Pohjolan ankarissa olosuhteissa. Niiden jokainen liike perustuu selviytymisen sanelemiin ehtoihin, kilpailuun evoluution suuressa selviytymistarinassa, jossa vain vahvimmat pärjäävät. On ollut selvää jo pitkään, että ihminen on ravintoketjun hallitsevin laji, eikä sitä totuutta tule horjuttamaan mikään.

Ehkä nyt olisi aika nähdä sen vaikutukset, ja myös antaa luonnolle mahdollisuus elää sen luontaisessa kiertokulussa. Pystymmekö hyväksymään tai kenties myös kunnioittamaan suomalaista luontoa sellaisena kuin se on?

Teksti: Kimmo Ohtonen