Hyppää pääsisältöön

Juha Hurme: So long, Leonard

juha hurme kolumnistikuva
juha hurme kolumnistikuva Kuva: Jyrki Valkama Juha Hurme

Englantilaisten oma Woodstock, Isle of Wightin pop-ja rock-festivaali, järjestettiin kolmannen kerran elokuussa 1970. Järkkärit olivat saaneet aikaiseksi hämmästyttävän esiintyjälistan viiden päivän festarille: Jimi Hendrix, The Who, The Doors, Joan Baez, Donovan, Miles Davis, Kris Kristoffersson ja kymmeniä muita maailmanluokan tähtiä.

Bisneksen piti olla suurta, jopa 200 000 kävijää odoteltiin, mutta kävikin painajaismaisittain kolminkertaisesti: saarelle rynnäköi 600 000 rokkituristia parhaissa biletunnelmissa. Tilanne läksi lapasesta. Tanner tömisi, aitaa kaatui ja kaikki palava, muun muassa Jimi Hendrixin esiintymislava, poltettiin. Kris Kristofferssonin keikka räjähti välittömästi yleiseksi kalabaliikiksi, mutapainiksi ja pullojen heittelyksi.

Tämän Sodoma ja Gomorra –festivaalin tokavimppa esiintyjä Leonard Cohen pääsi alkamaan aktinsa vasta kello 2 yöllä, koska joku oli iskenyt hänen piskuisen bändinsä pianon ja urut palasiksi ja tuikannut keon tuleen. Vieressä savusivat Hendrixin lavan rauniot.

Cohen oli omituinen hiippari näiden maailmanlopun musiikkijuhlien esiintyjägalleriassa. Hän oli ikivanha, 36-vuotias. Kun Elvis Presley rokkasi listojen kärkeen 1956, kanadalainen kirjailija Leonard Cohen löysi kustantajan esikoisrunokoelmalleen. Cohen ehti julkaista kuusi nidettä lyriikkaa ja proosaa ennen ensimmäistä levyään, jonka hän teki 34-vuotiaana.

Teitä on paljon, mutta olette vielä heikkoja. Teidän pitää kasvaa paljon vahvemmiksi, että saisitte jotain aikaan. - Leonard Cohen.

Cohenilla oli kaksi pitkäsoittolevytystä vyöllään ennen Isle of Wightin keikkaa. Niillä esiintyy varsinainen antisankari laulajaksi, hapuilevan huojuva baritoni, joka hoilaa vaativaa sanataidetta hiljaksiin, niukan akustisesti.

Mitä mahdollisuuksia tuollaisella korkeakulttuurisella ohutäänisellä bardilla olisi viisi vuorokautta rapannutta, valvonutta ja villiintynyttä tuhat kertaa tuhatpäistä festarihirviökansaa vastaan?

Elokuvaaja Murray Lernerin dokumentoima konserttitallenne paljastaa, kuinka Cohen ratkaisi ongelman.

Ensin artisti kertoo laiskan raukeasti tarinan lapsuutensa sirkuskäynnistä, jossa parasta oli, kun katsojat valaisivat tulitikuilla lehterit. Cohen pyytää porukkaa sytyttämään tulitikkuja, jotta näkisi, keiden kanssa on. Sitten hän nuhtelee väkeä: ”Teitä on paljon, mutta olette vielä heikkoja. Teidän pitää kasvaa paljon vahvemmiksi, että saisitte jotain aikaan.”

Tämän jälkeen hän aloittaa äärihitaan version laulustaan, jossa vapautta janoava ihminen vertaa itseään muun muassa lintuun puhelinlangalla, juoppoon hoilauskuorossa ja matoon koukussa.

Ärhäkkä ja vereslihainen lauma hiljenee, liikuttuu ja vaikuttuu tämän hiljaisen esiintyjän edessä, ja kuuntelee toista tuntia herpaantumattoman keskittyneesti hänen viisaita ja kummallisia laulujaan sekä sekaan heiteltyjä improvisoituja tarinanpätkiä.

Cohen testamenttasi meille vuosikymmen vuosikymmeneltä madaltuvalla ja puhtaammin nuottiin osuvalla äänellään väkevän uskon tähän kieroon ja hurjaan maailmaan sekä ihmisenä olemiseen.

Näin Leonard Cohen meihin vaikutti ja vaikuttaa. Hänen juutalais-kristillis-eroottis-buddhalainen mystiikkansa on ikuisen etsijän makeilematonta viisautta. Cohen on raikkaan roisi ja kursailematon sanankäänteissään. Yhdessä suosikeistani miekkonen kuuntelee ”paperinohuessa hotellissa”, kuinka hänen naisensa nussii seinän takana toisen miehen kanssa, kuinka siellä kamppaillaan suu suuta ja liha lihaa vastaan, ja kuinka lopuksi röhkäistään yhteisyyden sinetiksi. ”Raskas paino vierähti sydämeltäni”, tuumii salakuuntelija, ”kuulin kuinka rakkaus meni kontrollini ulottumattomiin.”

Leonard Cohen oli ääri-individualistiksi aivan mahtava ryhmätyöntekijä. Sharon Robinson, Leanne Ungar, Anjani Thomas ja Patrick Leonard sävelsivät 1990-luvulta alkaen merkittävän osan hänen erinomaisista lauluistaan. Ei hän viitsinyt aina edes laulaa levyillään, vaan antoi ystävällisesti esimerkiksi Sharon Robinsonin vokalisoida.

Cohen testamenttasi meille vuosikymmen vuosikymmeneltä madaltuvalla ja puhtaammin nuottiin osuvalla äänellään väkevän uskon tähän kieroon ja hurjaan maailmaan sekä ihmisenä olemiseen. Vahvista toiveikkuuttani, anna minulle voimia iloita, hän rukoilee Jumalaltaan, inhimillisen erehtymisen hallitsijalta. Aina on tilaa armolle, aina on liennyttämisen mahdollisuus. Kuten erään laulun puhkipalaneen ihmissuhteen kaunis luuseri meille opettaa: ”Tiedän, ettet voi antaa mulle anteeksi, mutta anna kuitenkin. Tiedän, että sun täytyy vihata mua, mutta vihaisit vähän vähemmän.”

Ja miten hauska hän oli aina! Viimeisen levyn kansikin on sykähdyttävä ja nyyhkäisyttävä vitsi: ikivanha ukko hohtavassa ikkunassa, mustan ympäröimänä, rööki kädessä. Näin sitä mennään!

So long, Leonard! Bon voyage!

Kirjoittaja on Yle Radio1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.