Katoava Pohjola
Merten jättiläiset
Tarkkailen tummansakeaa vettä etsien liikettä pinnan alla. Se liikkuu jossain lähellä.
Ukkospilvet nousevat vuorten takaa. Livumme veneellä tummaa vettä pitkin eteenpäin samalla kun myrskylinnut liitelevät yläpuolellamme tuulen kyydissä. Yhtäkkiä selkäni takaa kuuluu voimakas pärskähdys. Kääntäessäni katseeni näen, miten veden alta nousee jättiläismäisen olennon tumma selkäevä. Polveni nytkähtävät.
Seuraan haltioituneena, kuinka tämä Pohjolan merten jätti liukuu akrobaattisen kevyen näköisesti pinnan tuntumassa, ja se kahmaisee kaivurin kauhan kokoiseen suuhunsa kokonaisen kalaparven. Myrskylinnut syöksyvät osingoille. Tässä se on yhdessä ohikiitävässä hetkessä: luonnon kiertokulku.
Kymmenen metrin päässä saalistavan 30 tonnisen ryhävalaan vierellä veneemme tuntuu mitättömän pieneltä. Se voisi yhdellä pyrstöevänsä iskulla kaataa veneemme vaivatta.
Kääntäessäni katseeni näen, miten veden alta nousee jättiläismäisen olennon tumma selkäevä.
Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen
Tämä jätti ei ole kuitenkaan meitä kohtaan vihamielinen. Päinvastoin. Ryhävalas sallii meidän seuraavan sen saalistuspuuhia. Meidän pikkuveneestämme ei ole sille häiriötä.
Emme kuitenkaan pysy sen perässä. Hetkeä myöhemmin näen, kuinka muutaman sadan metrin päässä vesisuihku pärskähtää ilmaan. Ryhävalas puhaltaa sieraimistaan turhan meriveden ilmoihin ja imaisee keuhkonsa täyteen happea. Lopulta näen vain sen valtavan pyrstön, kun valas katoaa takaisin pinnan alle saalistamaan makrilliparvia.
Lopulta näen vain sen valtavan pyrstön, kun valas katoaa takaisin pinnan alle saalistamaan makrilliparvia.
Oppaani Erlendur pysäyttää veneen, se jää keinumaan aaltojen vuoristorataan. Tähystelen kiikareilla silmänkantamattomiin jatkuvan vuonon syvyyksiin. Ryhävalas on kadonnut näkyvistämme. Mietin, miten hienoa olisi päästä kokemaan, miltä näyttää valaan maailmassa veden alla.
Kysyn Erlendurilta, olisiko se mahdollista. Hän nyökkää. Sovimme, että seuraavana päivänä vedän ylleni kuivapuvun ja yritän sukeltaa valaan perään.
Kuva: Kimmo Ohtonen
Sukellus ryhävalaan valtakuntaan
Aamun koittaessa tapaan jälleen oppaani Erlendurin ja suuntaamme merelle. Meidän ei tarvitse ajaa pitkän aikaa, kun Erlendur havaitsee saalistuspuuhissa olevan ryhävalaan.
Ne viettävät todennäköisesti koko kesän samassa vuonossa. Kesäpäivät kuluvat saalistaessa, sillä syksyllä ne vaeltavat tuhansia kilometrejä etelään lisääntymään. Tuolloin ei juuri liikene aikaa ruokailuun, vaan valas elää pääosin vararavinnon turvin.
Ryhävalas ei ole ainut näiden vesien valaslaji, vaan Islannin merialueilla elää kaiken kaikkiaan jopa 23 eri valaslajia.
Suunnitelmamme on seuraava: seuraamme valaita, ja jos yksi niistä tulee tarpeeksi lähelle meitä, hyppään kamerani kanssa veteen ja yritän pysyä valaan perässä. Kenties saan taltioitua hetken vedenalaisella kamerallani.
Seuraamme noin 50 metrin päästä suurta ryhävalasta, joka on makrilliparven kimpussa, eikä lainkaan kiinnostunut läsnäolostamme. Tämä jätti käyttää pitkiä, parhaimmillaan jopa kuusi metriä pitkiä kylkieviään saalistuksessa. Se hakkaa niillä vedenpintaa, mikä tainnuttaa pikkukalat. Tämän jälkeen sen voi imaista kokonaisen kalaparven ilmakuplan avulla leukoihinsa.
Merivesi pärskyy kasvoillemme, kun seuraamme Erlendurin kanssa ryhävalaan tehokasta saalistusta. Samalla näen, kuinka toisen ryhävalaan valtava vartalo ui vierestämme ja katoaa takaisin veden alle. Veneemme kallistuu niin, että meinaamme kaatua. Pitelen reunasta kiinni ja yritän tasapainottaa venettä. Minua alkaa epäilyttää uskallanko tilanteen tullen sukeltaa näiden jättiläisten sekaan.
Veneemme kallistuu niin, että meinaamme kaatua. Pitelen reunasta kiinni ja yritän tasapainottaa venettä.
Veneemme ajelehtii vapaana. Luonto ohjaa tätä hetkeä. Sydämeni hakkaa, pelottaa, vaikka en uskalla myöntää tätä Erlendurille. Tiedustelen, onko koko touhu turvallista. Hän naurahtaa ja nyökyttelee päätään innokkaasti.
Valas on juuri nousemassa pintaan hengittämään, aivan veneemme vieressä. Nostan räpylöillä varustetut jalkani veneen reunalle. Pitelen vedenalaisesta kamerastani kiinni molemmin käsin. Olen valmis. Ehkä en ehdi edes miettiä sitä, kun pudottaudun veneestä veteen. Meri ottaa minut omakseen.
Avaan silmäni. Minua on täytynyt jännittää sen verran, että olin sulkenut ne veteen hypätessäni. Näkyvyys pinnan alla on huono, sillä myrsky on möyhentänyt vettä yön aikana. Näky on epätodellinen. Pelottava. Ihastuttava. Niin kaunis.
Näen ensin, kuinka ryhävalaan pitkä sivuevä liikkuu vedessä. Jätin kääntäessään kylkeä sen valkoinen mahapuoli hohkaa turkoosin veden keskellä. Tiedän, että valokuvat eivät tule onnistumaan näin sakeassa vedessä. Se ei haittaa minua. Hetkessä onkin kyse jostain ihan muusta: Kohtaamisesta yhden Pohjolan merien mahtavimman nisäkkään kanssa.
Potkin räpylöilläni eteenpäin pysyäkseni valaan perässä. Sen vauhti kuitenkin kiihtyy niin nopeasti, että muutamassa sekunnissa näen enää pyrstöevän, joka katoaa sakean veden syvyyksiin.
Näky on epätodellinen. Pelottava. Ihastuttava. Niin kaunis.
Pintaan noustessani huomaan, että Erlendur on ajautunut veneellään kauaksi minusta. Vain muutaman kymmenen metrin päässä minusta toinen ryhävalas käy pinnassa hengittämässä.
Minua ei enää pelota. Jääkylmä meri tuntuu kuivapuvussa jopa lämpimältä. Tajuan, että tämän lyhyen hetken olen tavallaan osa valaiden ekosysteemiä. Meitä ei erota mikään, ei veneen tai laivan seinämä.
Kellun vedessä ja katselen ympärilleni. Yritän painaa tämän hetken mieleeni. Miten vapauttavalta tuntuu kellua merivedessä, kun ympärillä uivat kaksi 30 tonnin jättiä, jotka hyväksyvät läsnäoloni täysin.
Teksti: Kimmo Ohtonen
Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen
