Hyppää pääsisältöön

Kansallisteatterin notkea ja vimmainen Minna Canth

Kansallisteatteri: Canth
Kansallisteatteri: Canth Kuva: Krista Mäkinen Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Tiedätte tietysti sen valokuvan: totinen, topakka nainen, kireä valkoinen koriste kaulassa, musta hatuntötterö päässä, kaksoisleuka. Kuvasta ei välity huumorintajua, ei pilkettä eikä vimmaa. Tantta mikä tantta.

Kansallisteatterin Canth-näytelmän päähenkilö ei muistuta lainkaan vanhan valokuvan mieleeni iskostamaa kuvaa Minna Canthista. Oi kuinka riemumielin annankaan tuon ankean pinttymän häipyä mielestäni!

Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä tuo näyttämölle kiihkeän, notkean, rohkean, maanisen nuoren naisen. Cécile Orblin kuljettaa Minnaa 36 vuoden iästä aina kuolemaan saakka. Tuntuu hurjalta tajuta, että Minna oli kuollessaan, tosiaan, vasta 53-vuotias. Ihmeellinen nainen.

Olenhan minä faktat Minna Canthin elämästä tiennyt, lukenut novelleja, nähnyt useimmat näytelmät teatterissa ja nähnyt myös hänestä tehtyä teatteria. Mutta vasta nyt Minnaan tuli eloa ja vipinää.

Fokuksessa on paitsi yhden suomenkielisen teatterin synnyttäjän tarina, myös suomalaisen teatterin synty. Merkkihenkilöitä vilisee, mukana ovat niin Ida Aalberg, Kaarlo ja Emilie Bergbom kuin Juhani Ahokin.

Kansallisteatteri: Canth
Ida Aalberg (Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kansallisteatteri: Canth Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Näytelmä koostuu lyhyistä kohtauksista, joissa päähenkilö usein puhuu suoraan yleisölle. Ihmisten kohtaamiset, palavat puheet ja näytelmäotteet risteävät. Kieli on nykyteatterin usein puhekieliseen ilmaisuun tottuneelle kuulijalle oikeastaan virkistävän tyyliteltyä, suoraa ja kirjakielistä. Jotain samalla tavalla jykevää ja kohottunutta on Korhosen estetiikassakin. Kati Lukan upea lavastus saa suuren näyttämön tuntumaan jännittävästi uudelta.

Nopeasti kohtauksia juoksuttavasta rakenteesta seuraa – ainakin omalle katsomiskokemukselleni – kaksi asiaa. Toisaalta säpinää riittää, kyllästymään ei pääse. Mutta toisaalta monet tarinan ihmiset jäävät etäisiksi. Heitä tulee ja menee. He eivät ehdi kehittyä persooniksi, joista alkaisin välittää. Kerran liikutun kyyneliin: kohtauksessa jossa Minna hautaa nuorena kuolleen tyttärensä Hannan (Eeva Putro). Hetki on nopea, mutta äidin tuska välittyy kipeästi.

Kansallisteatteri: Canth. Kuvassa Cécile Orblin, Henri Tuomien, Kristiina Halttu ja Jukka Puotila.
Minna Canth katsoo Sylvi-näytelmän harjoituksia. Kansallisteatteri: Canth. Kuvassa Cécile Orblin, Henri Tuomien, Kristiina Halttu ja Jukka Puotila. Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Minnan lisäksi oikeastaan vain Kristiina Haltun Ida Aalberg saa tilaa kasvaa kokonaiseksi henkilöksi, josta saan otteen. Haltun Ida on helposti lähestyttävä ja flirttaileva. Katsomossa mukana ollut ystäväni olisi kaivannut enemmän ylvästä diivaa Aalbergin olemukseen, mutta minusta oli mahtavaa että näyttelijättärestä tehdään tässä nauravainen ja eloisa nainen.

Jännittävää oli havaita, kuinka vahvasti tietyt ikoniset kuvat lukitsevat mielikuvia historiallisista henkilöistä. Ida Aalbergin kohdalla se kuva on tietysti Kansallisteatterin seinällä oleva, Albert Edelfeltin maalaama muotokuva. Naurun pyrskäys katsomossa oli mahtava, kun Halttu taivutti selkänsä ja otti Sen Asennon.

Kaisa Korhosen Canth on tärkeä kunnianosoitus suurelle kirjailijalle.

Kaikki näyttämöllä pyörii Minnan luomisvimman tahdissa. Tarinaa kuljetaan eteenpäin näytelmä näytelmältä. Ensin Murtovaras, hieman arastellen Suomalaiselle Teatterille tarjottu esikoinen, joka kuitenkin heti hyväksyttiin esitettäväksi. Sitten suorasukaisesti naisen epäitsenäistä asemaa valottava Työmiehen vaimo, köyhien kapinaa puolustava Kovan onnen lapsia, nuorten puolesta puhuva Papin perhe, lapsenmurhaa kuvaava Anna-Liisa, ja rakkaudesta murhaavan naisen tarina Sylvi.

Seppo Parkkinen on ottanut näytelmään mukaan pitkiä otteita kustakin näytelmästä. Minnan näytelmien kautta kuvataan toisaalta ajan yhteiskunnallista todellisuutta, toisaalta Minnan tulenpalavaa kirjoittamista ja näytelmien saamaa ristiriitaista vastaanottoa.

Kansallisteatteri: Canth
Suomentaja ja näyttelijä Hilda Asp (Pihla Maalismaa) Kansallisteatteri: Canth Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Työmiehen vaimon kirjoittamisen, harjoittelun ja esittämisen ympärille kudottu draama elää ja sykkii. Ida Aalberg ja Pihla Maalismaan raikkaasti tulkitsema Hilda Asp kamppailevat Homsantuun roolista, Minna etsii rohkeasti tarinaa joka olisi mahdollisimman kipeästi totta. Työmiehen vaimosta valittu näytelmäkohtaus tiivistää jotain olennaista alkuteoksesta.

Katsomossa istuessani muistini uumenista nousi kuvia Työmiehen vaimosta, jonka näin 1980-luvulla Seinäjoen kaupunginteatterissa. Naisen aseman surkeuden tajuaminen iski silloin ilmat teinitytöstä.

Lukuisten näytelmäotteiden mukana olo on tietysti perusteltua, mutta ratkaisu tekee esityksestä paikoitellen raskassoutuisen. Minnan näytelmien tärkeys ja rohkeus välittyy katsomoon, mutta tunne ei läheskään aina. Oli välillä puuduttavaa katsoa pitkiä pätkiä näytelmistä, joihin en päässyt emotionaalisesti mukaan. Tässä seuralaiseni oli jälleen eri mieltä: hän piti näytelmäkohtauksista kovasti.

Näytelmän päähenkilö ei muistuta lainkaan mielikuvaani Minna Canthista.

Esityksen loppu on yllättävä ja kertakaikkisen vaikuttava. Näemme väläyksiä ajasta, johon Minna Canth ei enää ehtinyt mukaan. Loppu jättää katsojan haikeaksi: mitä kaikkea Minna olisikaan tehnyt, jos olisi saanut elää pitempään.

Kaisa Korhosen ja Seppo Parkkisen Canth on tärkeä kunnianosoitus suurelle kirjailijalle. Se tekee Minnasta elävän ihmisen, pelottoman taistelijan. Kun tästedes mietin Minna Canthia, en usko ajattelevani vanhan valokuvan pönäkkää, totista tätiä. Ajattelen Minnan käsittämätöntä rohkeutta ja lahjakkuutta.

Kansallisteatteri: Canth
Niilo Sala (Jussi Lehtonen) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kansallisteatteri: Canth Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Kansallisteatteri: Canth - kertomus uuden ajan ihmisistä. Kirjoittanut Seppo Parkkinen. Ohjaus Kaisa Korhonen.
Lavastus Kati Lukka, puvut Pirjo Liiri-Majava, musiikki Hannu Kella, valot Kalle Ropponen, äänet Esa Mattila, koreografia Marjo Kuusela. Rooleissa Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016.

HS: Minna Canth katoaa aikansa ilmiöiden keskelle kuin savuun

Me Naiset: Näyttelijä Cécile Orblin erosi lapsensa isästä raskausaikana: ”Kaksi ensimmäistä vuotta olivat perkeleellisiä”

Savon Sanomat: Kansallisteatteri: Canth

Paljon melua teatterista -blogikirjoitus

Päivitetty 2.12.2016: Linkkejä lisätty.

Penkkitaiteilija

  • Media tahtoo olla sosiaalinen

    Facebookin merkitys kasvaa myös Aristoteleen kantapäälle

    Me teemme ohjelmaa, jonka sisältöön te voitte vaikuttaa! Kuuntelijoidemme ilmiantoja, vinkkejä ja toiveita saapuu runsaasti niin sähköiseen kuin perinteiseen postilaatikkoon. Kiitos siitä!

  • Seitsemän nuorta kapinallista

    Seitsemän veljeksen uudet tulkinnat

    Mitä jos ei luettaisikaan Seitsemää veljestä suomalaisen 1800-luvun talonpoikaiselämän roisina kuvauksena, vaan tulkittaisiin veljeksiä yhteisöön sopeutumattomina kapinallisina tai peräti hylkiöinä, muukalaisina ja suvaitsevaisuuden opettajina. Saitko sinäkin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin luettavaksesi äidinkielen tunnilla?

  • Purevan hauska Huovinen

    Veikko Huovisen huumori ei ole hampaatonta

    Veikko Huovinen oli vain 24-vuotias luodessaan korpifilosofi Konsta Pylkkäsen. Havukka-ahon ajattelija saattaisi olla rasittava kaveri oikeassa elämässä, mutta kirjallisena hahmona hän on täydellinen.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Media tahtoo olla sosiaalinen

    Facebookin merkitys kasvaa myös Aristoteleen kantapäälle

    Me teemme ohjelmaa, jonka sisältöön te voitte vaikuttaa! Kuuntelijoidemme ilmiantoja, vinkkejä ja toiveita saapuu runsaasti niin sähköiseen kuin perinteiseen postilaatikkoon. Kiitos siitä!

  • Vuosisadan kirja on Sinuhe egyptiläinen

    Vuosisadan kirja on Sinuhe egyptiläinen

    Yleisö on äänestänyt Vuosisadan kirjaksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Onnea, Sinuhe! Voittaja julkistettiin Vuosisadan kulttuurigaalassa 18.10.2017. Toiseksi eniten ääniä sai Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja kolmanneksi Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla.

  • Kuinka helppoa olikaan hermostuttaa kaikki! Avaruusromua 22.10.2017

    Miltä kuulostaa neljällä vanhalla Casiolla tehty musiikki?

    Ne olivat laitteita, joilla oli helppo saada läheiset raivon partaalle. Niissä oli usein normaalia pienempi pianokoskettimisto, jonkin verran automatiikkaa ja melko hupaisia soundeja. Ne olivat pieniä muovisia kosketinsoittimia. Varsinkin 1980- ja 90-luvuilla niihin törmäsi siellä täällä. Useimmiten niiden nimi oli Casio. Miltä kuulostaa neljällä vanhalla Casiolla tehty musiikki? Entä kun musiikkia tehdään kolmella rikkakasvilla? Miltä kuulostavat pujo, hevonhierakka ja pelto-ohdake? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Virolainen muusikko Raul Saaremets muistelee karua neuvostoaikaa: “Oikeus musiikkiin riistettiin minulta”

    Melodija-levy-yhtiö päätti mitä Virossa kuunneltiin.

    Neuvostoliitossa musiikkia tuotettiin vain valtiovallan tarkan kontrollin alla. Vuonna 1964 perustettiin kulttuuriministeriön alainen Melodija, joka oli maan ainoa levy-yhtiö lähes 30 vuotta. Sen alaisuudessa toimi käytännössä koko musiikkiteollisuus: levytysstudiot, levyjen valmistus ja jakelu, levykaupat sekä promootio.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 5: Ensimmäinen kosketus

    Jonni Roos tekee ensimmmäiset sahaukset ja höyläykset.

    Puutavaraa hankittuani, aihioita katseltuani ja luettuani kitaranrakennusta koskevia kirjoja koitti vihdoin sitten se odotettu päivä, jolloin astuin ensi kertaa Omnian Nikkariverstaan ovesta sisään.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 6: Parhaat mahdolliset neuvot

    Jonni Roos saa neuvoja kitaranrakentamiseen Kari Niemiseltä.

    Koska olen aloittelija, tarvitsen parhaat mahdolliset neuvot. Kitaranrakentaja Kari Nieminen tekee Versoul-tuotemerkillä kitaroita maailman huipulle. Mm. Rolling Stonesin Ronnie Woodilla ja ZZ Topin Billy Gibbonsilla on useita Niemisen rakentamia kitaroita. Kari koputtelee tuomaani ruusupuuotelaudan aihiota, ja kuuntelee. Helähdys on soiva ja se soi melko korkealta.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 4: Puutavarakaupassa

    Jonni Roos menee ihan oikeaan puutavaramyymälään.

    Kerroin aikaisemmassa blogauksessani, että ostin kitaran rungon valmiiksi höylättynä ja liimattuna lankunpalana, ja sain vielä lisäksi kolme pitkälle tehtyä runkoaihiota kaupan päälle. Stratocaster- ja telecaster -tyyppiset kitarat tehdään usein lepästä, ja ostamani lankku on kotimaista tervaleppää. Kaulaan tarvitaan kuitenkin kovempaa ja jäykempää puuta, ja näissä kitaroissa tyypillinen kaulapuu on vaahtera.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 3: Työkaluja, neuvoja ja kirjallisuutta

    Jonni Roos kertoo, mistä löysi kitaranrakennustietoa.

    Olen jo muutamien vuosien ajan ostanut halvalla eteen tulevia puutyökaluja ilman sen kummempaa tarkoitusta. Päätettyäni rakentaa kitaran, uskoin niille tulevan käyttöä. Autotallin perukoilla minulla oli avaamaton käsisirkkeli pakkauksessaan, pienehkö yläjyrsin, pienoispora ja akkuporakone. Rakentamisen alkuvaiheessa näiden käyttökelpoisuus kitaranrakennukseen oli kuitenkin minulle epäselvää.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 2: Lentävä lähtö

    Jonni Roos ostaa runkoaihion ensimmäiseen kitaraansa.

    Kitaranrakennukseni sai lentävän lähdön. Muusikoiden.net -ilmoituspalastalla Esa ilmoitti myyvänsä kitaran rungoksi soveltuvan palan tervaleppää.