Hyppää pääsisältöön

Kansallisteatterin notkea ja vimmainen Minna Canth

Kansallisteatteri: Canth
Kansallisteatteri: Canth Kuva: Krista Mäkinen Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Tiedätte tietysti sen valokuvan: totinen, topakka nainen, kireä valkoinen koriste kaulassa, musta hatuntötterö päässä, kaksoisleuka. Kuvasta ei välity huumorintajua, ei pilkettä eikä vimmaa. Tantta mikä tantta.

Kansallisteatterin Canth-näytelmän päähenkilö ei muistuta lainkaan vanhan valokuvan mieleeni iskostamaa kuvaa Minna Canthista. Oi kuinka riemumielin annankaan tuon ankean pinttymän häipyä mielestäni!

Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä tuo näyttämölle kiihkeän, notkean, rohkean, maanisen nuoren naisen. Cécile Orblin kuljettaa Minnaa 36 vuoden iästä aina kuolemaan saakka. Tuntuu hurjalta tajuta, että Minna oli kuollessaan, tosiaan, vasta 53-vuotias. Ihmeellinen nainen.

Olenhan minä faktat Minna Canthin elämästä tiennyt, lukenut novelleja, nähnyt useimmat näytelmät teatterissa ja nähnyt myös hänestä tehtyä teatteria. Mutta vasta nyt Minnaan tuli eloa ja vipinää.

Fokuksessa on paitsi yhden suomenkielisen teatterin synnyttäjän tarina, myös suomalaisen teatterin synty. Merkkihenkilöitä vilisee, mukana ovat niin Ida Aalberg, Kaarlo ja Emilie Bergbom kuin Juhani Ahokin.

Kansallisteatteri: Canth
Ida Aalberg (Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kansallisteatteri: Canth Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Näytelmä koostuu lyhyistä kohtauksista, joissa päähenkilö usein puhuu suoraan yleisölle. Ihmisten kohtaamiset, palavat puheet ja näytelmäotteet risteävät. Kieli on nykyteatterin usein puhekieliseen ilmaisuun tottuneelle kuulijalle oikeastaan virkistävän tyyliteltyä, suoraa ja kirjakielistä. Jotain samalla tavalla jykevää ja kohottunutta on Korhosen estetiikassakin. Kati Lukan upea lavastus saa suuren näyttämön tuntumaan jännittävästi uudelta.

Nopeasti kohtauksia juoksuttavasta rakenteesta seuraa – ainakin omalle katsomiskokemukselleni – kaksi asiaa. Toisaalta säpinää riittää, kyllästymään ei pääse. Mutta toisaalta monet tarinan ihmiset jäävät etäisiksi. Heitä tulee ja menee. He eivät ehdi kehittyä persooniksi, joista alkaisin välittää. Kerran liikutun kyyneliin: kohtauksessa jossa Minna hautaa nuorena kuolleen tyttärensä Hannan (Eeva Putro). Hetki on nopea, mutta äidin tuska välittyy kipeästi.

Kansallisteatteri: Canth. Kuvassa Cécile Orblin, Henri Tuomien, Kristiina Halttu ja Jukka Puotila.
Minna Canth katsoo Sylvi-näytelmän harjoituksia. Kansallisteatteri: Canth. Kuvassa Cécile Orblin, Henri Tuomien, Kristiina Halttu ja Jukka Puotila. Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Minnan lisäksi oikeastaan vain Kristiina Haltun Ida Aalberg saa tilaa kasvaa kokonaiseksi henkilöksi, josta saan otteen. Haltun Ida on helposti lähestyttävä ja flirttaileva. Katsomossa mukana ollut ystäväni olisi kaivannut enemmän ylvästä diivaa Aalbergin olemukseen, mutta minusta oli mahtavaa että näyttelijättärestä tehdään tässä nauravainen ja eloisa nainen.

Jännittävää oli havaita, kuinka vahvasti tietyt ikoniset kuvat lukitsevat mielikuvia historiallisista henkilöistä. Ida Aalbergin kohdalla se kuva on tietysti Kansallisteatterin seinällä oleva, Albert Edelfeltin maalaama muotokuva. Naurun pyrskäys katsomossa oli mahtava, kun Halttu taivutti selkänsä ja otti Sen Asennon.

Kaisa Korhosen Canth on tärkeä kunnianosoitus suurelle kirjailijalle.

Kaikki näyttämöllä pyörii Minnan luomisvimman tahdissa. Tarinaa kuljetaan eteenpäin näytelmä näytelmältä. Ensin Murtovaras, hieman arastellen Suomalaiselle Teatterille tarjottu esikoinen, joka kuitenkin heti hyväksyttiin esitettäväksi. Sitten suorasukaisesti naisen epäitsenäistä asemaa valottava Työmiehen vaimo, köyhien kapinaa puolustava Kovan onnen lapsia, nuorten puolesta puhuva Papin perhe, lapsenmurhaa kuvaava Anna-Liisa, ja rakkaudesta murhaavan naisen tarina Sylvi.

Seppo Parkkinen on ottanut näytelmään mukaan pitkiä otteita kustakin näytelmästä. Minnan näytelmien kautta kuvataan toisaalta ajan yhteiskunnallista todellisuutta, toisaalta Minnan tulenpalavaa kirjoittamista ja näytelmien saamaa ristiriitaista vastaanottoa.

Kansallisteatteri: Canth
Suomentaja ja näyttelijä Hilda Asp (Pihla Maalismaa) Kansallisteatteri: Canth Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Työmiehen vaimon kirjoittamisen, harjoittelun ja esittämisen ympärille kudottu draama elää ja sykkii. Ida Aalberg ja Pihla Maalismaan raikkaasti tulkitsema Hilda Asp kamppailevat Homsantuun roolista, Minna etsii rohkeasti tarinaa joka olisi mahdollisimman kipeästi totta. Työmiehen vaimosta valittu näytelmäkohtaus tiivistää jotain olennaista alkuteoksesta.

Katsomossa istuessani muistini uumenista nousi kuvia Työmiehen vaimosta, jonka näin 1980-luvulla Seinäjoen kaupunginteatterissa. Naisen aseman surkeuden tajuaminen iski silloin ilmat teinitytöstä.

Lukuisten näytelmäotteiden mukana olo on tietysti perusteltua, mutta ratkaisu tekee esityksestä paikoitellen raskassoutuisen. Minnan näytelmien tärkeys ja rohkeus välittyy katsomoon, mutta tunne ei läheskään aina. Oli välillä puuduttavaa katsoa pitkiä pätkiä näytelmistä, joihin en päässyt emotionaalisesti mukaan. Tässä seuralaiseni oli jälleen eri mieltä: hän piti näytelmäkohtauksista kovasti.

Näytelmän päähenkilö ei muistuta lainkaan mielikuvaani Minna Canthista.

Esityksen loppu on yllättävä ja kertakaikkisen vaikuttava. Näemme väläyksiä ajasta, johon Minna Canth ei enää ehtinyt mukaan. Loppu jättää katsojan haikeaksi: mitä kaikkea Minna olisikaan tehnyt, jos olisi saanut elää pitempään.

Kaisa Korhosen ja Seppo Parkkisen Canth on tärkeä kunnianosoitus suurelle kirjailijalle. Se tekee Minnasta elävän ihmisen, pelottoman taistelijan. Kun tästedes mietin Minna Canthia, en usko ajattelevani vanhan valokuvan pönäkkää, totista tätiä. Ajattelen Minnan käsittämätöntä rohkeutta ja lahjakkuutta.

Kansallisteatteri: Canth
Niilo Sala (Jussi Lehtonen) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kansallisteatteri: Canth Kuva: Stefan Bremer Minna Canth,Suomen Kansallisteatteri

Kansallisteatteri: Canth - kertomus uuden ajan ihmisistä. Kirjoittanut Seppo Parkkinen. Ohjaus Kaisa Korhonen.
Lavastus Kati Lukka, puvut Pirjo Liiri-Majava, musiikki Hannu Kella, valot Kalle Ropponen, äänet Esa Mattila, koreografia Marjo Kuusela. Rooleissa Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016.

HS: Minna Canth katoaa aikansa ilmiöiden keskelle kuin savuun

Me Naiset: Näyttelijä Cécile Orblin erosi lapsensa isästä raskausaikana: ”Kaksi ensimmäistä vuotta olivat perkeleellisiä”

Savon Sanomat: Kansallisteatteri: Canth

Paljon melua teatterista -blogikirjoitus

Päivitetty 2.12.2016: Linkkejä lisätty.

Penkkitaiteilija

  • Väinö Linna, väärin kerrottu ja oikein suututtu!

    Eihän se noin ollut. Väärin kirjoitettu!

    Minusta on aina tavattoman hauskaa, kun jotkut suuttuvat kaunokirjallisuuden kuvaamista tapahtumista ja sanovat että ei, eihän se noin ollut. Väärin kerrottu! Käsittääkseni tällöin luullaan, että aikoinaan jossain tapahtuneet asiat muuttuvatkin kirjan julkaisun myötä kirjalliseen muotoon ja maailma siitä luetun tekstin mukaiseksi.

  • Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä

    Monenlaisia kansallisia henkilöitymiä Suomi-neidon lisäksi

    Miksi meillä on kansallisena symbolina heiveröinen neito, kun naapureilla on valkyriamaisia äitihahmoja miekkoineen? Usein kuulee väitettävän, että Suomi-neito on kehittynyt Suomen kartan muodosta. Siinähän näyttäisi olevan hameeseen pukeutunut henkilö käsivarsi kohotettuna.

  • Oikea joulu sielumusiikilla maustettuna

    The right x-mas

    "Suomessa oli jo 1990-luvun lopulla paljon maahanmuuttajia ja me mietimme ohjelmaan antirasistista teemaa. White christmas ei tuntunut hyvältä. Miksi se ei voisi olla vaikka black tai red christmas.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Lauluja Utopiasta – Agit Propin tarina

    Peter von Baghin viimeinen ohjaus tv-ensi-illassa

    Teemalla saa tv-ensi-iltansa Peter von Baghin viimeinen ohjaus, dokumentti Agit Propista ja sen musiikista kuudella vuosikymmenellä.

  • Timo Rautiaisen Tiernapojat - raskaalla poljennolla joulua kohti

    Timo Rautiainen

    Teeman Elävä arkisto toivottaa hyvää joulua itse kullekin säädylle ja lähtee tiernapoikien matkaan. Timo Rautiainen kertoo, miten tiernapojat taittuivat hevirockin tyyliin ja lopuksi näemme sen aidon ja alkupeärisen version. Tiernapojat Yle Teemalla: Torstaina 14.12. klo 23.11 Perjantaina 15.12. klo 14.55 Maanantaina 18.12.

  • Metsä huokaa ja hiljenee. Avaruusromua 17.12.2017

    Äänien ihmeellisessä maailmassa, metsissä ja maisemissa.

    Yhtäkkiä metsä hiljenee ympärillä. Linnunlaulu lakkaa ja metsä vaikenee. Valo tulee oudosta suunnasta. Kaikki on ylösalaisin. Kaikki on väärinpäin. Tuttu metsä on muuttunut vieraaksi paikaksi. Metsänpeittoon joutuneelle tulee omituinen, vieras olo. Metsänpeitto on suomalaisessa kansanuskomusperinteessä tila tai paikka, johon metsässä kulkeva ihminen tai kotieläin voi joutua. Metsänpeitossa kulkija joutuu metsänhaltijoiden ja maahisten maailmaan. Avaruusromussa seikkaillaan äänien ihmeellisessä maailmassa, metsissä ja maisemissa. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Star Wars: The Last Jedi - Hyvä, paha, hyvä, paha...

    Uusi Star Wars vetoaa vauhdilla ja söpöydellä

    Star Warsin uusi trilogia ilmestyy joka toinen vuosi, ja välivuosina tulee spinoff-elokuvia. Sarjan ensi-iltatahti alkaa olla äärirajoilla, joten on hyvä kysymys, miten uusi elokuva The Last Jedi kestää toiston ja arkipäiväistymisen. Uudessa sarjassa on otettu konservatiivinen linja sarjan uudistamiseen.

  • Väinö Linna, väärin kerrottu ja oikein suututtu!

    Eihän se noin ollut. Väärin kirjoitettu!

    Minusta on aina tavattoman hauskaa, kun jotkut suuttuvat kaunokirjallisuuden kuvaamista tapahtumista ja sanovat että ei, eihän se noin ollut. Väärin kerrottu! Käsittääkseni tällöin luullaan, että aikoinaan jossain tapahtuneet asiat muuttuvatkin kirjan julkaisun myötä kirjalliseen muotoon ja maailma siitä luetun tekstin mukaiseksi.

  • Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä

    Monenlaisia kansallisia henkilöitymiä Suomi-neidon lisäksi

    Miksi meillä on kansallisena symbolina heiveröinen neito, kun naapureilla on valkyriamaisia äitihahmoja miekkoineen? Usein kuulee väitettävän, että Suomi-neito on kehittynyt Suomen kartan muodosta. Siinähän näyttäisi olevan hameeseen pukeutunut henkilö käsivarsi kohotettuna.

  • Kriisien, uppoamisten, surujen ja ilojen 1990-luku - lue vuosikymmenen klassikot e-kirjoina!

    Lukulista 1990-luvulle

    1990-luvun alussa Suomessa oli maan historian pahimpia lamakausia ja ennennäkemätön suurtyöttömyys. Neuvostoliitto hajosi, Euroopan kartta meni uusiksi ja Jugoslaviassa syyllistyttiin kansanmurhiin. Teknologian, kännyköiden ja pöytätietokoneiden kehitys synnytti www-tietoverkon ja auttoi Suomen lamasta. 90-luvulla kotimaiset romaanit nostivat esiin monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten ihmisten pahoinvoinnin, huolen Suomen asemasta Euroopassa sekä jatkuvan kasvun ideologian mahdottomuudesta. Afrikan ongelmista, nälästä, pakolaisuudesta, rikollisuudesta ja terrorismista kirjoitettiin 2000-luvun kriisejä ennakoiden, mutta ilmastomuutoksesta ei vielä oltu tietoisia.