Hyppää pääsisältöön

Kassila sovitti Punaisen viivan valkokankaalle tarkasti, mutta modernisti

Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaisemassa teoksessa Punainen viiva eletään hetkiä ennen ja jälkeen ensimmäisten eduskuntavaaliemme. Matti Kassila ohjasi tarinan elokuvaksi puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1959. Romaanin tavoin elokuva piirtää vahvan kuvan ajasta, jolloin aikanaan sisällissodaksi syvenevä juopa kansan kesken alkoi näkyä.

Tarina vie katsojan Kainuun sydänmaille Korpiloukon mökkiin, missä Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika viisine lapsineen elävät talvea 1906–1907. Jatkuva huoli perheen toimeentulosta painaa heidän mieltään, kunnes Topi kuulee eduskuntavaaleista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta. Riikakin innostuu naisten äänioikeudesta ja lähtee yksin työväenkokoukseen kirkonkylälle.

Vaalipäivänä Topi ja Riika vetävät äänestyslippuun punaisen viivan kansan asian puolesta. Topi lähtee savottaan. Muutoksen toivo hiipuu Riikan mielestä elämän jatkuessa tavanomaisena arkena. Lapset sairastuvat ja kolme heistä kuolee. Riika alkaa kuvitella, että kyseessä on Jumalan rangaistus punaisen viivan synnistä ja vaalipäivän ylpeydestä.

Soli-sali-ratti! Misse kokkouksessa sinä siellä oikein olit?― Riika ihmettelee Topin puheita

Ajatus Punaisen viivan elokuvaamisesta tuli alkujaan Roland af Hällströmiltä. Juuri ennen tuotannon aloittamista helmikuussa 1956 af Hällström kuitenkin yllättäen kuoli. Hankkeeseen palattiin vasta kahta vuotta myöhemmin, nyt ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi pyydettiin Matti Kassila.

Kassila on itse useassa yhteydessä nimittänyt Punaisen viivan ohjaustaan nimenomaisesti tilaustyöksi, filmiksi, joka tehtiin ”niin hyvin, kuin osattiin”. Poikkeuksellista oli se, että elokuvan valmisteluun oli varattu tavanomaista pidempi aika. Ennen filmausten aloittamista oli aikaa tavata myös itse kirjailija, tuolloin 83-vuotias Ilmari Kianto hänen omimmissa maisemissaan Suomussalmella. "Se oli hyvä tapaaminen. Sain kosketuksen korpikirjailijan erikoiseen persoonaan, omalaatuiseen sekoitukseen korvenäijää ja älykästä, sivistynyttä miestä", Kassila kirjoitti vuonna 1995. Miehet tapasivat toisen kerran itse elokuvan kuvauksissa.

Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959).
Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Kuva: Fennada-Filmi / Yle. Ilmari Kianto,Matti Kassila
Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959).
Kianto ja Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Kuva: Fennada-Filmi / Yle. Ilmari Kianto,Matti Kassila
Ilmari Kianto ja Punaisen viivan lapsinäyttelijät (1959).
Kianto ja Punaisen viivan lapsinäyttelijät (1959). Ilmari Kianto ja Punaisen viivan lapsinäyttelijät (1959). Kuva: Fennada-Filmi / Yle. Ilmari Kianto

Tapaamisen jälkeen Kassila alkoi laatia elokuvan käsikirjoitusta tiiviissä yhteistyössä kuvaaja Esko Nevalaisen kanssa. Keskeistä oli valon lähde: viidenkymmenen vuoden takaiseen talveen sijoittuvasta elokuvasta haluttiin visuaalisesti mahdollisimman autenttinen.

"Kerrankin ehdittiin kuvaustakin miettiä etukäteen"

"Varsinaista valmisteluaikaa jäi jopa kuukauden verran. Sinä aikana tarkastelimme kuvaajan, Esko Nevalaisen kanssa käsikirjoitusta yhdessä. Kävimme Ateneumissa tutkimassa maalauksia, löytääksemme viitteitä kuvatunnelmien luomiseen. Tutkimme luonnollisesti enemmän kotimaisten maalareiden töitä, tutkimme valaistussuuntia, taitelijoiden antamien viitteiden mukaan. Saimme selvän näkemyksen, miten valaisu kuvastui sen ajan taiteessa.

Tutkimme myös ajan valokuvia melkoiset määrät ja päädyimme pyrkimykseen yhden päävalon käytöstä ja kuvan luomisesta sen avulla. Haimme todellista sen ajan aikakauden kuvauksellista ilmaisua. Valon vaikutus pienestä ikkunasta tai päreen valoteho antoi meille viitteitä mökkiläisen valo-olosuhteista päivällä ja illalla. Näin jouduimme melkoisen jyrkkäpiirteiseen valaisuun, joka oli todellakin mustavalkoinen. Pyrimme myös samanlaiseen tyylittelyyn ulkokuvauksissa – kuvausaika oli pääasiassa talvi. Kai siinä jossain määrin onnistuttiinkin.

Minusta valmistelutyö oli hirmuisen mukavaa, oli edes hieman aikaa paneutua tarkemmin muuhunkin kuin repliikkien lukemiseen. Toivoisin saada tehdä elokuvan kohtuullisen valmisteluajan kanssa, joskin sitten kiroilisin, miten paljon olen tehnyt tähän mennessä turhia elokuvia ja miten paljon hyvää elokuvamateriaalia on mennyt hukkaan."

- Matti Kassila kirjassa Vanhat kameramiehet (1983).

Kuvauksen ohella keskeistä oli myös miljöön uskottavuus, ja tässä kyntensä pääsi näyttämään ensimmäisen ison elokuvansa lavastanut Ensio Suominen. Aiemmin kuvaajana työskennellyt, tuolloin 25-vuotias Suominen aloitti työnsä tekemällä laajan tutkimusmatkan ”rajamaille”. Matkan tuloksena oli suuri määrä tarkkoja piirustuksia, joita sitten hyödynnettiin elokuvassa. Koska näyttelijät olivat talviaikaan kiinni teatterissa, rakennettiin elokuvan ulkolavasteet kaupungin puistoalueelle Viikkiin. Sisäkuvat filmattiin Fennadan studiossa Kulosaaressa.

Myös musiikin suunnittelu alkoi varhaisessa vaiheessa. ”Osmo Lindeman oli uusi mies, ja teki jylhän ja vaikuttavan musiikin”, kirjoitti Kassila teoksessaan Mustaa ja valkoista vuonna 1995. Realistisena musiikkina käytettiin Kansainvälistä, ja sen esitykseen elokuva kulminoituu. ”Lähdettiin siitä, miten Riika sen sisäisesti kokee, ja pantiin teho nousemaan loppua kohti. Irrottiin realismista, orkesteri tuli mukaan, myös kuvaus vietiin pois realismista, erityisesti rytmillistä kuvavaihtelua käyttäen. Teho oli suuri – ja on edelleen”, Kassila kirjoitti.

Kirjan tavoin myös elokuvan alussa ja lopussa nähdään karhu. Sen roolin esitti kesykarhu Pipsa, joskin filmin loppukohtauksen esitti karhuksi sonnustautunut Ensio Suominen. Karhun lisäksi elokuvassa oli muitakin eläinrooleja, tarvittiin mm. torakoita. Kuvausten päätyttyä muut lähtivät, torakat jäivät.

Agitaattorin hikiset, monitulkintaiset kasvot

"Ammattimielessä Punainen viiva tehtiin hyvin huolimatta siitä, että suuremmin minua innosti vain kohtaus, jossa laulettiin Internationale kokouksen hengen nostattamiseksi ja jonka tunnenousun kuvasin Riikan sisäisenä kokemuksena. Ilman Jussi Jurkkaa ei olisi voinut ajatellakaan agitaatiokohtausta. Hän teki sen loistavasti, samalla kun tulkinta oli kaksijakoinen. Agitaattori heittäytyi tosissaan ja oli varmaan vilpitön, mutta hän oli kuin myös näyttelijä, joka oli tehnyt roolinsa monta kertaa ja tottunut sen saamaan vaikutukseen, niinpä hän myös saalisti jo tehoja. Niitä hän tarkkaili pyyhkiessään hikeä virtaavia kasvojaan.

Totta kai poliittiset tosikot Suomessa ja etenkin Moskovan elokuvajuhlilla närkästyivät, kun yksisilmäisen tulkinnan sijasta avattiin toinenkin silmä eli uskallettiin epäillä agitaattoria poliittisesta pelistä, manipuloinnista. Mutta Kiannon pessimistisellä näkemyksellä voi sanoa olevan perusteet. Vaikka edistyksellinen 1900-luku tuottikin paljon hyvää, on kaikella tänä päivänäkin kääntöpuolensa. Neuvostoliitosta nyt puhumattakaan. En ole koskaan pitänyt yksisilmäisestä taiteesta, koska se lähenee politiikkaa. Ja politiikka ja taide ovat eri juttuja, pelaavat eri välineillä, eri sektoreilla."

- Matti Kassila kirjassaan Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila (2004).

Kriitikot kiittivät sekä uskollisuutta että modernia otetta

Vaikka aihe on lohduton, näkee nykykatsoja elokuvassa runsaasti raikkautta. Unijaksojen modernit kuvaus- ja lavastusratkaisut vievät kerronnan virkistävän yllättäville tasoille.

Kassila itse on kertonut pitäneensä elokuvansa ”jonkinlaisena esikuvana” Pudovkinin ja Eisensteinin kuvakerrontaa. joka oli ”vahvaa ja selkeää, jonka kompositiot ja valaisut olivat yksinkertaisen kauniita”. Saman huomasi myös Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Rihla (Risto Hannula), joka kuvaili elokuvaa seuraavasti: "Itse asiassa Punainen viiva minusta sopiikin Lakon ja Panssarilaiva Potemkinin suomalaiseksi paralleeliksi, sillä vaikka Eisensteinin vallankumousta edeltäneen kuohumisvaiheen kuvaukset tietysti ovatkin luonteeltaan väkivaltaisempia ja suurisuuntaisempia, saavat Punaisen viivan kuvaaman aikakauden tapahtumat omassa historiassamme samankaltaisen merkityksen. Punaisen viivan resignaatio palauttaa Eisensteinin mieleen yllättävän selvästi - jopa viimeinen lähikuva Topin kaulan punaisesta veriviivasta vastaa merkitykseltään Lakon lopun tuijottavaa silmäparia."

Aikalaisarviot olivat muutoinkin pääosin myönteiset. Ohjauksen lisäksi kiitettiin kuvausjälkeä ja musiikkia. Elokuvan suhdetta kirjaan pidettiin onnistuneena, joskin sen yhteiskunnallinen näkökulma tai sen puuttuminen herätti väittelyä.

"Eräs hyvän ohjaajan ominaisuuksia on kyky löytää ympärilleen hyviä, ammattitaitoisia työtovereita. Kassilan filmissä ilmenee tämäkin mitä onnellisimmalla tavalla. Osmo Lindemanin musiikki on käsittääkseni intelligenteintä ja tehokkainta mitä koskaan on kuultu suomalaisessa filmissä. Esko Nevalaisen kuvaus ja Ossi Skurnikin leikkaus ovat kansainvälistä huipputasoa. Ensio Suomisen lavastukset ovat toiselta puolen huomiotaherättämättömän aitoja ja toisaalta, unikohtauksissa, puhdaslinjaisen modernisti tyylikkäitä. Näyttelijäsuorituksissa on tavaton määrä vivahdusrikasta ihmiskuvausta." (Esko Elstelä, Päivän Sanomat)

"Elokuva seuraa kunnioitusta ansaitsevalla pieteetillä Kiannon romaania. Siinä määrin, että nimenomaan pyrkimys saada mukaan enemmän kertojamestarin tekstiä on johtanut elokuvan suurimpiin virheisiin: Topi Romppasen 'sisäiset monologit' ovat jääneet paikoitellen liian pitkiksi. Lyhyemmiksi saisivat jäädä niin Puntarpään kuin nuoren papinkin puheet, etenkin kun Kassila ja kuvaaja Nevalainen kykenevät kertomaan asioita vakuuttavasti myös filmillisin keinoin." (Martti Savo (Modest Savtschenko), Kansan Uutiset)

Lokakuussa 1959 elokuvasta käytiin pientä väittelyä nimimerkkitasolla Kansan Uutisissa. Nimimerkki Filmitoukka ei pitänyt Kassilan "objektivismista", mikä johti hänen mukaansa elokuvan henkilöiden tutkailemiseen ylhäältäpäin: "Suurin syy siihen, että katsojan suhde päähenkilöihin jää ulkokohtaiseksi on kuitenkin Kassilan kykenemättömyys nähdä heidät sisältäpäin, sillä pelkkä myötätunto ei riitä. (...). Hän on halunnut kuvata joukkohurmosta ja kansankiihottajaa (...) ilmiöinä sinänsä ilman niiden taustaa." (Nimimerkki Filmitoukka, Kansan Uutiset)

Näyttelijöistä erityistä huomiota osakseen sai odotetusti Jussi Jurkan suoritus. Kiitosta annettiin myös pääosien esittäjille.

"Joukkosuggestio, köyhän kansan hurmos (…) kasvaa valtavaan voimaan ja tunnekuohuun, jollaista suomalaisessa elokuvassa ennen tuskin on nähty. Painava osuus tähän on myös Jussi Jurkalla, joka näyttelee agitaattorin erittäin suggestiivisesti ja vihaa leimuten, ja Kiannon teksti syttyy täyteen roihuun." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Liisa Nevalaisella Riikana ja Holger Salinilla Topina ovat elokuvan vaikeimmat ja raskaat roolit. Molemmat selviytyvät niistä kunnioitettavan taitavasti siitäkin huolimatta, että eräissä heidän kahdenkeskisissä teatterimaisissa haastattelukohtauksissaan on jatkuvissa lähikuvissa ylen vaikeata ylläpitää luontevuutta." (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat)


Peter von Bagh haastatteli Matti Kassilaa Fennadan tarina -dokumenttiinsa vuonna 1993. Dokumentin toisessa jaksossa "Kukoistus ja sen jälkeinen elämä" Kassila miettii Jussi Jurkan erikoislaatua, Riikan kautta esitettyä laulua, lasten kuolemaa ja kommenttia, jonka Kianto tokaisi elokuvan kuvauksissa. (Alkaa kohdasta 23:51)

Elokuva edusti Suomea Moskovan ensimmäisissä kansainvälisissä elokuvajuhlissa elokuussa 1959. Vastaanotto siellä oli viileä, mikä ei yllättänyt ainakaan Kassilaa: ”Elokuvahan ei ollut sosialistinen, vaan yksilökeskeinen", hän kirjoitti vuonna 1995.

Elokuva sai vuonna 1959 kaikkiaan viisi Jussi-palkintoa. Ne tulivat parhaasta käsikirjoituksesta (Matti Kassila), parhaasta musiikista (Osmo Lindeman), parhaasta miespääosasta (Holger Salin), parhaasta miessivuosasta (Jussi Jurkka) ja parhaasta naissivuosasta (Raakel Laakso).

Punaisen viivan tuotantokustannukset kohosivat Fennada-Filmin siihenastisista elokuvista korkeimmiksi. Vaikka yleisömenestys olikin jonkin verran vuoden keskitasoa parempi, elokuva jäi tappiolliseksi.

Fennada-Filmi

Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.

Artikkelissa käytetyt kirjalliset lähteet:
Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila. (Ihmisen ääni 37.) WSOY 2004.
Matti Kassila: Mustaa ja valkoista. Otava 1995.
Esko Töyri: Vanhat kameramiehet. Suomalaisen elokuvan kameramiehiä 1930–1950. Suomen elokuvasäätiö 1983.
Elokuvat kertovat, Matti Kassila. Toimittaneet Kalevi Koukkunen, Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi. SKS 2013.
Suomen kansallisfilmografia 6 (vuodet 1957–1961). Suomen elokuva-arkisto 1991.

Lisää Punaisesta viivasta Elonetissä

  • Chilestä tuli sydämenasia Tapani Brotherukselle ja Harald Edelstamille – diplomaatit auttoivat tuhansia pakolaisia

    Brotherus ja Edelstam kertovat vaiheistaan Chilessä.

    Vallankaappauksesta alkanut terrori mullisti chileläisten elämän vuonna 1973. Poikkeuksellinen tilanne vaati poikkeuksellisia toimia myös auttamishaluisilta diplomaateilta. Heistä ruotsalaisella Harald Edelstamilla ja suomalaisella Tapani Brotheruksella oli ratkaiseva rooli tuhansien maasta henkensä edestä pois paenneiden chileläisten kohtaloissa. Tässä artikkelissa he kertovat itse, miten tilanteen kokivat.

  • Suomalaistoimittajat tallensivat Chilen sosialistisen unelman ennen vallankaappausta

    Tältä näytti Allenden Chile suomalaissilmin 1971–1973

    1970-luvun alussa maailma käänsi katseensa Chileen, missä vahvasti oikeistoon ja vasemmistoon jakautunut kansa valitsi itselleen vapaissa vaaleissa sosialistisen presidentin. Myös Suomesta matkusti toimittajia paikan päälle katsomaan, millaista elämä presidentti Allenden Chilessä oli. He näkivät, millaisia saavutuksia ja ongelmia uusi hallinto oli tuonut mukanaan. Tuloksena oli ainutlaatuista kuva- ja äänimateriaalia, josta myöhäisin on tallennettu vain muutamaa kuukautta ennen sotilasvallankaappausta.

  • Chilen vallankaappaus ja sen seuraukset järkyttivät suomalaisia syyskuussa 1973

    Presidentti Allende syöstiin vallasta 11.9.1973

    Liki kolme vuotta kestänyt presidentti Allenden hallinto tuli tiensä päähän 11. syyskuuta 1973, jolloin armeija kaappasi maassa vallan kenraali Pinochetin johdolla. Yhdysvaltain tukema kaappaus oli lyhyt ja väkivaltainen, ja ajoi Allenden tekemään itsemurhan heti kaappauspäivänä. Santiago de Chilen tapahtumia seurattiin tiiviisti myös Suomessa.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto