Hyppää pääsisältöön

Otso Kantokorpi: V***n länkyttäjät - pohdintoja kielestä

otso kantokorpi
otso kantokorpi Kuva: Jyrki Valkama Otso Kantokorpi

Olen ammattitoimittaja ja yritän pitää kielestäni huolta. Vuosien saatossa on käynyt niin, että uskallan todeta: Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni. Kirjoittaminen on tapa, jolla pystyn jäsentelemään rakkaimpia asioita – ja myös vaikeimpia. Uskon kieliyhteisöjen voimaan pirstoutuvassa maailmassa.

Osaan englantia, mutta en halua kirjoittaa englanniksi, koska pelkään nyanssien ja huumorin katoavan. Kyse on identiteetistäni. Juuri nyanssit ja huumori tekevät minusta sellaisen kuin olen. Pelkillä väitelauseilla olisin vain mekaaninen ääliö. Kirjoituskone.

Kirjoittajana koen vastuuta kanssaihmisistäni. Haluan pitää kieltä elossa ja taata sen jatkumisen tulevillekin sukupolville. Varmaan tästäkin syystä yhteispohjoismaista yleisradiotuotantoa edustava uutislähetys Oddasat on yksi mieliohjelmistani. Ehkä tähän vaikuttaa myös sen sivutuote: tympeäksi kokemani nationalismin rajojen ravistelu.

En osaa lainkaan pohjoissaamea, mutta se ei haittaa. Uutisten paikallisuus on kiehtovaa, ja samalla tulee opittuakin: tekstitetyn ohjelman kautta sanavarasto karttuu edes vähän. Oikein odotan sitä, että joskus reissulla pääsen kokeilemaan sitä käytännössä. Näin minä viroakin olen oppinut. Joskus Viron maaseudulla – kun kukaan virolainen älykkökaverini ei ole kuulemassa – saatan käydä melkein oikeita keskusteluita. Kun kirjoitan näin, alan jo samalla miettiä kielisosiologisia ongelmia. Kieliyhteisöjä on nimittäin samankin kielen sisällä lukuisia.

Kirjoittajista oletetaan usein, että heillä on omintakeinen tyyli. Näin minäkin luulin nuorempana.

Kirjoittajista oletetaan usein, että heillä on omintakeinen tyyli. Näin minäkin luulin nuorempana. Olen sukupolvea, joka oppi käyttämään vilpittömästi ilmaisua: ”Sillä on hyvä lause”. Näin kirjailijat puhuivat aikoinaan. Kieli kuitenkin muuttuu aikojen saatossa. Senhän me kaikki tiedämme, mutta sen ilmaisujen sivumerkitysten muutokset ovat täynnä outoja ulottuvuuksia. Ne täytyy oppia, ja ainoa oppimistapa on niiden sosiaalinen konteksti.

Jos maallikko sanoo nykyään ammattikirjailijalle, että ”sulla on niin hyvä lause”, joutuu hän vaivaantuneen säälin kohteeksi. Se on kirjailijan mielestä kliseinen ilmaisu – so last season, niin kuin suomeksi nykyään sanotaan. Tätä kautta hän saattaa jopa kokea kehun loukkaavana. Kirjailijat käyttävätkin nykyään kyseistä ilmaisua lähinnä parodisessa mielessä.

Omintakeinen tyyli hajoaa myös välineiden vaikutuksesta. Kirjoitan paljon. Minulla on neljä vakituista kanavaa ja niiden päälle useita muita satunnaisia. Verotietoni paljastivat, että esimerkiksi viime vuonna minulla oli 38 työnantajaa. En valitse tietoisesti tyyliäni julkaisukanavan mukaan, mutta uskon ja myös tunnustan sen vaikuttavan ainakin alitajuisesti. En juurikaan mieti kohderyhmää, mutta aina silloin tällöin huomaan sananvalinnoillani kosiskelevani kuvittelemaani lukijaa. Pakko tämä on tunnustaa, enkä usko, että kukaan kirjoittaja on tästä täysin vapaa. Ottaa se silti vähän pannuun.

Facebookissa päästän itseni hillittömästi vapaaksi. Puhekielisyys ja kiroilu ovat lisääntynyt huomattavasti.

Viime aikoina olen huomannut kirjoittamisessani uuden tyyliä ja kielenhuollollisesti hieman pelottavasti puhtauttakin rapauttavan mekanismin. Sen lisäksi, että kirjoitan moneen lehteen, pidän yllä myös blogia, ja nyt olen jo vuoden ollut aktiivinen Facebookissa. Huomaan kirjoittavani kaikkiin eri tavalla.

Lehtijuttuja kirjoittaessani yritän koko ajan pitää mielessäni Journalistin ohjeet. Blogissa annan itselleni paljon enemmän vapauksia, mutta Facebookissa päästän itseni hillittömästi vapaaksi. Puhekielisyys ja kiroilu ovat lisääntynyt huomattavasti. Verbit jäävät usein pois. Facebook on nopea kanava, jossa viestit sinkoilevat sellaista vauhtia, ettei vastausta ole vielä ehtinyt kirjoittaa, kun uutta jo pukkaa – toisinaan jopa monelta taholta. Jo pelkästään tämä ominaisuus muuttaa kieltä – ei pelkästään puhekielen suuntaan vaan myös uusien ja erilaisten piilomerkitysten käyttöön.

Facebookissakin nimittäin syntyy omanlaisiaan pieniä kieliyhteisöjä ja hierarkioita, joissa ryhmän käyttämille ilmaisuille syntyy sisäisiä merkityksiä, jota sivullisemmat eivät täysin tajua. Kaikki kaverit eivät ole samanarvoisia. Minullakin on nykyään kaksi kaveria, jotka ovat ylitse monen muun – molemmat vielä hyvälauseisia ammattikirjailijoita: Sami Liuhto ja Petteri Paksuniemi. Me käymme toisinaan vakavia kulttuurikeskusteluita. Tässä näyte tältä viikolta:

SL avaa keskustelun: guggis guggis guggis guggis

PP: guggsituttaa

OK: Vitun länkyttäjät (ja jakaa linkin Yellowmanin reggaebiisiin ’Zunguzungguguzunguzeng’).

Antikvaarinen kirjakauppias Elmeri Vehkala puuttuu keskusteluun: Tää on muuten paras guggenheimkeskustelu mihin oon osallistunut.

Koko ketjussa oli 51 samantasoista kommenttia. Osallistujia oli yhdeksän. Päädyimme lopulta pohtimaan filosofi S. Albert Kivistä.

Ei kovin hyviä lauseita. Tuskin lauseita ollenkaan. Mutta hauskaa. Mutta ehkä vain meidän mielestä. Repikää siitä. Jos pystytte.

Kommentit