Minna Dufton
Yle
Mirka Saarelan elämä mullistui pari vuotta sitten, kun hänen avomiehensä, Hiski, sairastui aivokalvontulehdukseen. Yhden yön aikana Mirka menetti sekä rakkaan puolison että kahden pienen lapsensa isän raastavimmalla mahdollisella tavalla. Hiski jäi henkiin, mutta vammautui pahasti.
Mirka ja Hiski olivat molemmat ehtineet viettää useamman vuoden sinkkuina ennen kuin tapasivat toisensa. Mirka oli jopa jo ehtinyt pelätä, että ehkä sopivaa puolisoa ei löytyisikään ja ajatus oman perheen perustamisesta jäisi haaveeksi. Samoilta seuduilta Pohjois-Suomesta kotoisin olevan Hiskin kanssa hänellä oli heti alussa paljon yhteistä ja elämä oli tasapainoista ja onnellista. Täydellistä perheen perustamiselle.
Pariskunnan esikoinen, Helmeri, syntyikin vuonna 2010 ja Anselmi kolme vuotta sen jälkeen.
Elämä katosi yhdessä yössä
Kuva täydellisestä pikkulapsiperhe-elämästä rikkoutui tammikuun lopussa 2014, kun urheilullisen perheenisän kuumepäivä päättyi tajuttomuuteen ja ambulanssikyytiin. Myöhään illalla lääkäri soitti sairaalasta ja epäili Hiskillä aivokalvontulehdusta. Hiski nukutettiin ja vietiin teholle.
– Kun seuraavana päivänä menin häntä katsomaan, emme tienneet, selviääkö hän ollenkaan. Odotimme vain lääkäreiden kanssa, ehtiikö lääkitys sairauden edelle. Poikamme Anselmi ja Helmeri olivat tuolloin yksi- ja kolmevuotiaat.
Kahden viikon ajan Mirka kävi päivittäin teho-osastolla Hiskin luona puolen tunnin mittaisilla visiiteillä. Myös lapset olivat kerran mukana.
– Siinä kohtaa ajattelin, että vaihtoehdot olivat, että Hiski joko kuolisi tai paranisi kokonaan. Olin niin naiivi.
Kun Hiski lopulta heräsi, hän ei enää muistanut Mirkaa eikä lapsia. Aivokalvontulehdusta seuranneiden aivoinfarktien myötä myös Hiskin näkö oli mennyttä. Elämä, jota perhe ennen sairastumista oli saanut viettää, oli nyt kadoksissa kaikilta.
Hiski vietti sairaalassa seitsemän kuukautta. Sitten hän siirtyi pysyvästi hoitokotiin.
– Aika pian kuntoutusvaiheessa ymmärsin, että mitään ihmeparantumista ei tule tapahtumaan. Parisuhde muuttui hoivasuhteeksi. Lapsilla ei enää ollut sitä urheilullista isää, joka veisi uimaan, luistelemaan ja metsäretkille - asioita, joita Hiski rakasti.
Joskus itku on tullut myös lasten aikana ja silloin olen yrittänyt kertoa, miksi itken.
Uuden opettelua kyynelten läpi
Ensimmäisen vuoden aikana Mirka ja lapset vierailivat Hiskin luona kuusi kertaa viikossa.
Pala kurkussa Mirka kertoo, etteivät lapset ole vielä ymmärtäneet tapahtuneen tragediaa.
– Olen enimmäkseen surrut omalla ajallani, mutta joskus itku on tullut myös lasten aikana ja silloin olen yrittänyt kertoa, miksi itken. Olen kertonut heille, että isin silmät ja muisti ovat rikki.
Henkisesti työläintä lasten ensimmäisten elämänvuosien varjelemisen ohella Mirkalle on ollut elää niin sanotussa “välitilassa”. Hänestä tuli avoliitossa asuva leski ja yh-äiti ilman vuoroviikkoja. Mahdollisuutta jäädä sängyn pohjalle suremaan ei ole ollut.
– Olen tavallaan menettänyt toisen ihmisen, mutta en kuitenkaan. Tällaisessa tilanteessa suruprosessikin on aivan erilainen, kun joutuu suremaan puolisoa, joka on vielä elossa. Ja sitten vielä pyörittämään pikkulapsiarkea.
Haaste omassa luokassaan on myös ollut opetella huolenpitäjän rooliin ja pois entisenlaisesta läheisyydestä oman puolison kanssa. Hiskin ulkonäkö ja ääni muistuttavat Mirkaa joka visiitillä siitä, mitä oli ja mistä pariskunta yhdessä haaveili.
– Tämä kaikki on tehnyt todella kipeää. Aivovamma on muuttanut sitä ihmistä, jonka kanssa olen aikoinani yhteen päätynyt. Olen joutunut muistuttamaan itseäni olemaan ajattelematta, miten asiat ehkä olisivat, jos näin ei olisi käynyt.
Pahimman kriisin keskellä Mirka joutui käymään läpi myös syyllisyyden tunteita.
– Olen tuntenut paljon syyllisyyttä siitä, että olen päättänyt Hiskin asumisesta hoitolaitoksessa. Vaikeimpia hetkiä ovat varmastikin olleet kaikki juhlapyhät ja perhetapahtumat. Olimme kuitenkin ennen sairastumista “ihan tavallinen” lapsiperhe ja onnellisia siinä. Olimme todella hyvä tiimi.
Tiedän, että on olemassa tulevaisuutta, mutta en enää luota siihen samalla tavalla.
Hiljaa kohti tuntematonta
Tammikuussa 2017 tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Hiskin sairastui. Perhe tapaa tällä hetkellä parina päivänä viikossa Hiskin huoneessa.
– Hiski on kuntoutunut valtavasti lähtötilanteesta ja elää tavallaan tässä päivässä. Lähimuisti on edelleen kovin repaleinen ja haasteet arkisissa asioissa, Mirka kertoo.
Pikku hiljaa ja pienin askelin Mirka on alkanut löytää takaisin oman elämänsä – ja elämänilonsa. Hän kerää voimavaroja lapsista, uudesta työstä ja musiikista, ja hänestä huokuva positiivinen elämänasenne näyttää vain vahvistuneen koettelemusten myötä.
– Olen ollut nyt vuoden työelämässä ja päivissäni on muutakin kuin lasten tai Hiskin hoitamista. Hiskin kanssa meistä on tullut hyvä Trivial Pursuit -pariskunta! Hän muistaa edelleen joitakin asioita paremmin kuin minä, Mirka hymyilee.
Kihlasormuksen puuttuminen Mirkan nimettömästä on hiljainen viesti siitä, että matka jatkuu nyt. Tähän vaiheeseen Mirka on selvinnyt läheisten ja ystävien tuella. Ystävinä Mirka haluaa aina pysyä myös Hiskin kanssa, toipa elämä jatkossa mitä hyvänsä.
– Suhtaudun tulevaisuuteen positiivisesti, mutta lyhyellä jänteellä. Tiedän, että on olemassa tulevaisuutta, enkä pelkää tulevaisuutta - meillehän voi tapahtua vielä vaikka mitä hyvää - mutta en ehkä enää luota siihen samalla tavalla kuin ennen.
Juuri nyt eniten eteenpäin vievät ihan “tavalliset” asiat ja niistä puhuminen. Pikku asioista Mirka ei enää jaksa murehtia.
– Olen oppinut selviytymään paljosta itse ja tiedän nykyään, mitä teen, jos rengas rikkoutuu tai mistä kysyn apua, jos autosta on virrat pois. Entisessä elämässämme kaikki autoasiat kuuluivat kokonaan Hiskille.
Luovuttaminen ei vie mihinkään.
Kenen tahansa arjessa tulee välillä tilanteita, jolloin haluaisi heittää hanskat tiskiin luovuttaa – antaa asioiden olla, miten nyt sattuvat olemaan. Mirka ei halua olla omalle tilanteelleen vihainen, vaikka välillä tuntuukin, että elämä on vetäissyt maton jalkojen alta.
– Joskus tulee toki sellaisia fiiliksiä, että voi helvetti, vielä tämmöinenkin pikku vastoinkäyminen! Saatan siinä hetkessä luhistua, mutta tiedän, etten voi jäädä siihen. Luovuttaminen ei vie mihinkään.
Katso jutun yläosan videosta, millainen oli Mirkan ystävien ja sukulaisten järjestämä yllätyspäivä Mirkalle. Maarit ja Sami Hurmerinnan Mirkalle esittämän biisin pääset kuuntelemaan suoraan tästä:
Lisää ohjelmasta
