Hyppää pääsisältöön

Tavallisuus on tuottava vale

Kolumnin artikkelikuva
Marjo Niemi Kolumnin artikkelikuva Kuva: Heini Lehväslaiho/Teos-kustantamo Marjo Niemi

Elämä on lyhyt. Miten valtavasti elämänvoimaa meneekään haaskuuseen tavallisuuteen pyrkimällä.

Lapsena pienessä kunnassa sai oppia tuntemaan tavallisuuden vaatimuksen. Eikä siitä niin kauaa ole, saattaa olla, että tavallisuudesta poikkeava herättää kollektiivista pelkoa ja häpeää yhteisöissä edelleenkin. Miksi tavallisuus on niin suosittua, vaikka sitä ei ole? Luonto on tuhlannut voimaa tehdäkseen jokaisesta yksilöstä ainutlaatuisen, erilaisen kuin kukaan muu. Tavallisuus on fiktio, iso vale.

Miksi tavallisuus on niin suosittua, vaikka sitä ei ole?

Tavallisuutta meissä silti edelleen puhutellaan. Tavallinen suomalainen nainen/mies. Tolkun ihminen. Tavallinen tallaaja. Perusduunari. Tavallisen ihmisen urotyöt kuuluvat tähän samaan kertomukseen. Että mihin kaikkeen ihan tavallinen ihminen pystyykään venymään. Jos joku poikkeaa tavallisesta ulkoisista tai sisäisistä syistä, suurin kiitos minkä Suomessa voi saada, on se, että hän lopulta on ihan tavallinen ihminen.

”Jokainen kulttuuri, joka tehokkuuden hyväksi tai jonkin poliittisen tai uskonnollisen dogmin nimissä pyrkii standardoimaan ihmisyksilön, tekee väkivaltaa ihmisen biologista olemusta vastaan”, kirjoitti vuonna 1958 Aldous Huxley esseeteoksessaan Sääli uutta sukupolvea (suom. Antti Vahtera, 1961, Otava).

Tavallisuus on tuottoisa kertomus. Lopulta siitä ei tarvitse enää monesti muistuttaa, kun ihmiset ovat sisäistäneet vaatimuksen ja vahtivat toisiaan. Huxleyn mukaan monimuotoisen kustannuksella ykseyteen pyrkiminen on edesauttanut sitä, että yhä harvempi päättää yhä lukuisampien asioista.

Huxleyn mukaan: ”Halu luoda järjestystä epäjärjestykseen, kehittää sopusointua epäsoinnusta, ykseyttä moninaisuudesta on eräänlainen älyllinen vaisto, mielen alkuperäinen ja pohjimmainen viettymys.”

Tämä viettymys on tieteen, taiteen ja filosofian alueella hedelmällistä, mutta politiikan ja talouden alalla tämä vimmattu tahto käy todella vaaralliseksi yksilöille. Politiikassa huippuunsa kehitetyn tieteellisen teorian vastine on totalitaarinen diktatuuri. Talouselämässä harmonisen taideteoksen vastine tekee yksilöistä automaatteja. ”Järjestyksentahto voi tehdä tyranneja niistä, jotka haluavat pelkästään selvittää sekasotkun. Siisteyden kauneutta käytetään despotismin oikeutuksena”, Huxley kirjoittaa.

Anarkia ei ole pelastus, organisointi on välttämätöntä. Organisoinnin keskitie mahdollistaa luovuuden, vapauden ja demokratian, mutta ei tee ihmisistä orjia tai automaatteja. Jos organisaation asettaa yksilöiden edelle, se on tarkoitusten alistamista keinoille. Näin tekivät Hitler ja Stalin.

Yksilön turvana mahtavaa liikemaailmaa ja poliittista kenttää vastaan toimii lehdistön- ja sananvapaus, sekä lukutaito.

Tekninen kehitys on johtanut massatuontantoon ja se taas poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymiseen, sekä Huxleyn sanoin ”sellaisen yhteiskunnan kehittymiseen, jota kontrolloi (häikäilemättömästi totalitaarisissa valtioissa, hienovaraisesti ja huomaamattomasti demokratioissa) mahtava liikemaailma ja mahtava hallitus.” Näin silloin ja näin tänäkin vuonna, viisikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin. Yksilön turvana mahtavaa liikemaailmaa ja poliittista kenttää vastaan toimii lehdistön- ja sananvapaus, sekä lukutaito. Sitä ei voi liikaa korostaa.

Mutta palaan yksilön mittakaavaan, siihen miltä tuntuu elää maassa, joka pyytää luonnonvastaisesti hiljaista tavallisuutta. Miltä tuntuu maailmassa, joka julistaa kaiken olevan mahdollista, mutta jossa eläminen tuntuu yhä kasvavassa määrin marionetin elämältä varallisuuden keskittyessä ja valtaeliitin edistäessä omaa etuaan.

Iloitse oireistamme, joita aika meissä aiheuttaa, sillä se on terveyden merkki sairaassa maailmassa.

Filosofi-psykiatri Erich Frommin ilahduttamana, kannustan iloitsemaan oireistamme, joita aika meissä aiheuttaa, sillä se on terveyden merkki sairaassa maailmassa. Me emme ole automaatteja, eikä sellaiseksi kannata pyrkiä, koska taloudelle ja valtaeliitille automaatti on kätevä kappale kansalaista, siihen asti kunnes se menee rikki. Henkisen sairauden todella toivottomat uhrit vaikuttavat normaaleilta, koska he ovat sopeutuneet.

Frommin mukaan ”heidän ihmisyyden äänensä on vaiennut niin aikaisin heidän elämässään, etteivät he edes taistele tai kärsi tai kehitä oireita, kuten neurootikko.(...) Oireet sellaisinaan eivät ole vihollisiamme, vaan ystäviämme; missä on oireita, siellä on ristiriitaa, ja ristiriita merkitsee aina sitä, että elämän voimat, jotka pyrkivät eheyteen ja onneen, yhä taistelevat.”

Kommentit