Jenny Lehtinen
Yle
Seisoimme silmät ristissä kerrostalon pihalla, minä ja naapurin äiti. Hänellä oli puolentoista vuoden ikäerolla ensin isosisko ja kaksosvauvat. Minulla vähän iisimpi setti, reilut kaksi vuotta ikäeroa ja vain kaksi lasta. Noina aikoina tuntui usein, että kello olisi pysähtynyt lopullisesti. Silti aika kului. Kunnes yhtenä päivänä tajusin, ettei minulla ole enää kolmea pientä mamman palleroa, vaan yksi on jo jotain ihan muuta. Minusta oli tullut teinin vanhempi.
Siellä kerrostalon pihamaalla yritin rohkaista naapuria kestämään tolkutonta väsymystä vetoamalla iänikuisiin kliseisiin. Pikkulapsiaika kuluu niin nopeasti! Kohta ne vauvatkin on jo vuoden ikäisiä! Tai ehkä jopa kymmenen! Ja vähän teennäistä naurua päälle. Tuolloin sille iänikuiselle vaippa-vauvanruoka-yöheräily-rumballe ei näkynyt horisontissa minkäänlaista loppua.
Aika kuitenkin kului.
Nyt yksi lapsistani on teini. Minua pidempi. Jalkansa neljä numeroa minun jalkaani isompi.
Nyt yksi lapsistani on teini. Minua pidempi. Jalkansa neljä numeroa minun jalkaani isompi. Sellainen, joka välillä on ihan kummallisen näköinen, kun keho muuttuu miten sattuu. Milloin kasvuvuorossa on nenä, milloin koivet. Ääni on maailman hassuin, välillä matala kuin kunnon macholla, välillä kiekuva kuin… niin, mihin äänenmurroksen kourissa olevan teinipojan ailahtelevaa ääntä voisi edes verrata? Ei mihinkään.
Mutta minun mielestäni se on ehkä maailman sympaattisin ääni.
Kuten on koko teini-ikäisenikin. Niin hieno miehenalku. Juuri sellainen, joka viettää 95% ajastaan omassa huoneessaan tietokoneensa ääressä. Joka välillä säntää sieltä tekemään kunniakierroksen muun perheen luona ja tullessaan tönii ja muksii kaikkia tajuamatta, että voimansa ovat jo pikkusen eri luokkaa kuin vielä vuosi sitten.
Yleensä reitti vie jääkaapille, josta syödään niin päivällä kuin yölläkin kaikki, mikä irti lähtee.
Nuoriso on aina pilalla, mutta luulen, että heistä tuleekin aina jotain muuta kuin oman sukupolvemme ihanne. Ne keksivät aina jotakin uutta. Ne myös elävät sitä maailmaa johon ovat syntyneet - eivät sitä mennyttä ihanuutta, jonka perään me vanhemmat niin hanakasti haikailemme.
Jokin aika sitten uutisoitiin, kuinka nykynuoriso on niin velttoa, ettei se osaa edes vastata kesätöissä oikein puhelimeen. Kukaan ei nähtävästi ajatellut, miksi. Olisiko syynä se, että he eivät ole eläneet aikaa, jolloin puhelimeen pitkin vastata “Lehtisellä Jenny puhelimessa”, kun ei voinut tietää kuka soittaja on?
Oma lapseni ei edes tunnistanut lankapuhelinta, kun tuli aikanaan käymään työpaikallani. Puhumattakaan siitä, että olisi tiennyt, pitääkö luuri nostaa ennen vai jälkeen numeron näppäilyn. Pilalla, niin pilalla.
Näinä aikoina minulla on paljon enemmän opittavaa teiniltäni kuin hänellä minulta.
Hirveän harvoin uutisoidaan niistä vahvuuksista, joita teineillä on - ja joita ainakaan minulla ei aikanaan ollut.
Kun oman ikäpolveni pojat vielä homottelivat toisiaan ja koulun edessä esiintyminen oli pahempi rangaistus kuin jalkapuu konsanaan, ottavat nykyteinit, pojatkin, innolla osaa koulunsa talent-kilpailuihin. On täysin ok, että poika kommentoi toisen pojan instakuvaa "komee” ja heittää vielä pari sydäntä perään. Avoimuus, välittömyys, aitous, huomattavasti kehittyneemmät tietotekniset taidot, kyky verkostoitua ja olla sosiaalinen monin eri tavoin - tämän kaiken nykyteinit osaavat.
Teinit, nuo ihanat jukuripäät, ovat valmiita tekemään kaikkensa, jotta eivät päätyisi samanlaisiksi mölleiksi kuin me vanhempansa. Ja hyvä niin.
Näinä aikoina minulla on paljon enemmän opittavaa teiniltäni kuin hänellä minulta.
Lisää ohjelmasta
