Pasin ja Hannan tarina kertoo, miten rakkaus, musiikki ja sisu voivat saada ihmeellisiä asioita aikaan. Pasi halusi yllättää Hannan SuomiLOVEssa kertoakseen, ettei lähde tämän rinnalta koskaan pois.
”Elokuinen päivä vuonna 2015 alkoi iloisissa ja jännittävissä fiiliksissä, mutta kääntyi järkyttäväksi. Avovaimoni Hanna osallistui Tour de Helsinki –pyöräilytapahtumaan ja minä olin auttamassa häntä. Vein Hannan kisapaikalle, autoin strattivalmisteluissa ja sitten hyvästelin hänet. Jäin kuvaamaan startin ja lähdin kotiin.
Pyöräilimme usein yhdessä ja olin aiemmin kesällä kisoissa polkenut Hannalle peesin, jotta hän pääsisi ennätyksiinsä. Nyt en kuitenkaan osallistunut kisaan, koska olin viikkoa aikaisemmin suorittanut triathlonin täyden matkan kilpailun. Ei tuntunut hyvältä lähteä polkemaan. Päätös jättää kisa väliin aiheutti minulle myöhemmin valtavan syyllisyyden.
Onnettomuus tapahtui noin 40 kilometrin kohdalla. Hanna törmäsi edellä kaatuneeseen pyöräilijään, lensi 40 kilometrin tuntivauhdista pyöränsä tangon yli ja löi päänsä asvalttiin, minkä seurauksena hän vaipui välittömästi koomaan. Hän ei ehtinyt tehdä tilanteessa mitään. Ei jarrutusta, ei korjausliikettä, ei mitään. Suoraan päin asvalttia.
Kaikki törmäysvoima kohdistui päähän aiheuttaen kypärästä huolimatta erittäin vaikean diffuusin aivovamman. Kuulin onnettomuudesta ollessani Porvoon moottoritiellä. Olin matkalla vastaanottamaan Hannaa velodromille, jonne tähtäsin katsomaan hänen maaliintulonsa. Hannan äiti soitti ja kysyi järkyttyneenä, olinko kuullut mitä Hannalle on käynyt. En, vastasin ja hätäännyin välittömästi. Kuultuani, että Hanna on Töölössä tajuttomana, menin käytännössä paniikkiin. Onneksi en hurjastellut itseäni ulos tieltä.
Liikenne oli ruuhkautunut Helsingissä samaisen Tour de Helsingin takia. Jotenkin selviydyin Töölön sairaalan tapaturma-asemalle. Hannan nähtyäni romahdin lattialle ja itkin lohduttomasti. Kuljin Hannan rinnalla, kun hänet siirrettiin teho-osastolle. Siellä lääkäri kertoi murskaavat uutiset siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Samalla lääkäri muistutti, ettei toivoa kannata heittää. En heittänytkään, mutta samalla mieleni alkoi muodostaa ajatuksia siitä, että ehkä tämä on vain pahaa unta ja kaikki muuttuu huomenna paremmaksi.
Viikon kuluttua tuli magneettikuvien tulokset. Silloin maailmani romahti uudelleen, ehkä pahemmin kuin onnettomuuspäivänä. On varmasti aika inhimillistä, että olin ehtinyt ajatella kaiken hetkessä muuttuvan hyväksi. Magneettikuvat kuitenkin kertoivat, että tilanne on juuri niin paha kuin oli pelätty. Silloin varmistui, että Hanna joutuu läpikäymään ihan valtavan helvetin.”
”Missä Pasi?”
”Noista fiiliksistä on nyt kuljettu jo aikamoinen taival. Tälle taipaleelle on mahtunut huolta, surua, vihaa, syyllisyyttä, helpotusta, iloa ja riemuakin. Hanna oli noin viisi viikkoa koomassa, josta hän heräsi lokakuun alussa. Hänen ensimmäiset sanansa olivat muuten "Missä Pasi?”. Voitte uskoa, miten valtava kivi putosi sydämeltäni, koska silloin en vielä tiennyt, osaako Hanna edes puhua, ymmärtääkö hän puhetta tai muistaako enää minua.
Hanna siirrettiin ensin pois teho-osastolta ja pian Porvooseen hoitoon. Sain maata Porvoossa Hannan vieressä. Toimintaterapeutti halusi, että Hanna saisi koko kehon tuntemuksia. Sehän sopi minulle! Oli terapiaa minullekin. Kuinka ihanalta tuntuikaan olla kosketuksissa Hannaan. Olen sydämestäni kiitollinen hoitohenkilökunnalle kuinka hyvin minutkin on huomioitu Hannan sairauden aikana jokaisessa hoitopaikassa.
Soitin Hannalle musiikkia sekä tajuttomuuden aikana että sen jälkeen, kun hän oli siitä herännyt. Soitin meidän yhteisiä kappaleitamme, joihin liittyi vahvoja muistoja. Yksi näistä kappaleista oli Samuli Putron Olet puolisoni nyt, sen soitin joka kerta kun kävin Hannan luona.
Suurin huoleni oli, ettei Hanna ehkä koskaan enää muistaisi kuka olen ja mikä merkitys minulla oli hänen elämässään ollut. Nyt tuo ajatus tuntuu hupsulta, mutta silloin en voinut tietää. Toisaalta uskoin, että musiikki auttaa aivoja toipumaan. Jälkikäteen silmiini osui artikkeli, jonka mukaan musiikin tutkitusti tiedetään edistävän aivovaurioista kuntoutumista. Musiikki ilmeisesti auttaa aivojen uudelleenmuokkaantumista. En voi välttyä ajattelemasta, että musiikista olisi ollut hyötyä Hannankin toipumisessa.”
”Kesällä ihmeen äärellä”
”Koomasta herättyään Hanna oli sairaalassa marraskuun puoleenväliin. Siitä tie vei Ortoniin laitoskuntoutukseen. Helmikuussa muutimme palvelutaloon ja toukokuun puolivälissä omaan kotiimme Porvoossa. Hanna selviää kotona jo oikein hyvin yksinkin ja pystyy pitämään itsestään huolta. Ulkona liikkumiseen ja kodin ulkopuolella toimimiseen tarvitaan apua, mutta pyörätuoli jää yhä useammin joko autoon tai kokonaan kotiin.
Viime kesänä olimme ihmeen äärellä. Hanna oli kuntoutunut niin hyvään kuntoon, että päätimme ostaa tandempyörän, jolla pystyimme polkemaan kesän aikana noin 1500 kilometriä. Ihailen Hannan asenteessa sitä positiivisuutta, että vaikka hän haluaisi todella kovasti ajaa omalla pyörällä yksin, hän pystyy täysin rinnoin iloitsemaan tandemillakin ajamisesta.
Onnettomuus on lähentänyt meitä valtavasti. Olen kiitollinen siitä mitä olemme jo saaneet. Hannalla on hurja tsemppi ja motivaatio kuntoutua, mutta kannustan häntä myös hyväksymisessä. Kuntoutuminen näin vaikeasta aivovammasta on vammojen valtiaaksi kasvamista, ei niinkään parantumista. Matka taitaa olla aika lailla kesken ja tulee jatkumaan vielä pitkään, elämän loppuun asti. Hanna on kuntoutunut lähtötilanteeseen nähden erinomaisesti, eivätkä pahimmat pelot ole toteutuneet. Vältän itse rakentamasta mitään odotuksia. Haluan elää tässä ja nyt ”sitten kun” -ajattelun sijaan. Rakastan Hannaa juuri sellaisena kuin hän on. On muistettava, ettei menneeseen enää pääse takaisin, meillä on juuri nyt hyvä elämä kaikkine rajoituksineen. Elämä jatkuu.
Samuli Putron sanoin: Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.”
