Hyppää pääsisältöön

Jussi Parviainen: Armo Armosta

Jussi Parviainen
Jussi Parviainen: Armo Jussi Parviainen Kuva: Jukka Lintinen / Yle Kuvapalvelu Jussi Parviainen,kuunnelmat,yle draama,Armo
Jussi Parviainen
Jussi Parviainen Kuva: Jukka Lintinen / Yle Kuvapalvelu Jussi Parviainen,kuunnelmat,radiodraama,Armo

"Tavoittelin armon ilmaisua jo 1988 jKr. ja yritin siitä esitystä Teatterikorkeaan oppilaideni kanssa, heidän jokaisen omana kokemusprojektinaan, ja samalla mahdollisimman isona koko koulun julkisena armahduksena siitä, että siellä oli ollut yhteiskuntajärjestystä kyseenalaistavaa opetustoimintaa. Mutta minun kohdallani armon aika ei ollut vielä ja niin oli lähdettävä koko siitä helvetiksi syttyneestä pätsistä, joka alkoi ihan vain taiteen armolahjaa saamattomien tunareiden teatterikipinästä.
Ash, edes niistä palohaavoistani en ole päässyt, ja niin kärsinkin niistä Turkkana tulimeressäni, armottomasti ja katkerana, hautaan asti, ainakin.

Poikani syntyi silloin, ja 28 vuotta myöhemmin, nyt, armo tuli kuultavaksi hänen ja minun radioteatterissa näyttelemänä kahden ulkomaalaisen miehen välisenä tragediana, jonka kirjoitin voidakseni jälleen kirjoittaa niin kuin ajattelen. Tosin edelleenkään tietämättä kuka enää olen. Sen jälkeen kun teatteri, yleisönsä vihollisena, esti ja on estänyt minut neljännesvuosisadan ajan näytelmäkirjailijana ja teatterin tekijänä, joka identiteetti oli juuri siinä, sen osaamisessa ja siinä menestymisessä jonka yhä muistan, ja mitä olin...Ja niin ajattelenkin, että tämä mitättömyys ja näin edelleen myös tuon identiteettini hukkaamisen jälkeinen epävarmuuden aika, itsetunnottomuudessani, luonnolliseksi lopukseen; teki Armon näkyväksi.

-88 Armon määritelmä oli: “Kun kaikkensa yrittää, ja epäonnistuu, eikä siitä huolimatta anna periksi, vaan yrittää uudestaan ja epäonnistuu, jälleen, mutta ei vieläkään luovuta, vaikka epäonnistuu yhä uudestaan - kuten rakkaudessa...Ja sitten, jonkinlaiseksi lopuksi, saakin tavoittelemansa, mutta nyt, ei sitä itse tavoittaneena, vaan annettuna; niin siinä voi lopultakin kokea paljon elämänsä hallintaa suurempaa, kiitollisuutta. Jostain itseä isommasta tullutta, ansaitsematonta ja kuitenkin juuri itselle tarkoitettua: Armoa.”

Armon läsnäolon tunnistaminen tässäkin “elämänharjoituksessa”, joksi olen hengissä pysymiseni nimen muuntanut, on tavalliseen nk. rauhalliseen kuolemaan päättymisen kokoinen asia, jota ei silloin voi, siinä voitossa, etten keskeyttänyt, varmasti kokea työn tuloksena ja ansaittuna voittona. Ilottomana varmuutena saavuttamisestaan. Se on kuten tuo “Armo” tuossa, mobiililaitteeni dropboxissa esitysvalmiina kuunnelman äänitiedostona, minulle ilman ansiotani annettuna lahjana, vaikka en ole armoa kokenutkaan, muutoin kuin kirjoittaessani siitä ja eläytyessäni siihen sitä näytellessäni.

Armoa ei tarvitse kokea. Sen tietää siitä miten asiat ovat, että onko se annettu. Onko sen saanut. Ansaita sitä ei voi.

Armon ilmaiseminen annettuna tunteena sisältää aina tuonpuoleisen läsnäolon näkyväksi tekemisen, ja se on niin vaikeaa elämää, ettei sitäkään hallitse kukaan, lainkaan. Sen toteutuminen fiktiivisessä esityksessä on ihme, jonka äärellä kaikki varmuus olemassaolosta katoaa ja vain esityksen mahdollinen “tosi” mahdollistaa jotain, selvästi itseä isompaa elämää, jossa synnytetään olemassaoloa ja luodaan uutta todellisuutta; joka pyrkimyksenäkin on arvokkaampaa ja parempaa kuin siihen asti eletty elämä. Tiedän sen kaikista näistä monista vuosista jolloin olen jo ollut valmis armolle, kaiken muun jo selvästikin päätyttyä. Kun tuonpuoleinen tuli läsnäolevaksi.

Armo on kristinuskon pääsanoma ja pääoma, kirkolle ennen kaikkea sen talouden tekijänä, maailman paras bisnesidea. Jeesuksen uhrikuolemasta seuraava Jumalan olemassaolon ulottuminen jokaisen ihmisen sisimpään, kunhan tämä vain kykenee avaamaan sen Toiselle, ihmiselle; Jumalan kannattajalle. Jos tämä hengen ja aineen yhdistävä innovaatio keksittäisiin/starttaisi vasta eilen, se ei tarvitsisi menestyäkseen bisnesenkeleitä tai Slushsia, vaan olisi kirkon moraalilla jo tänään koko taloushistorian menestynein pörssiyhtiö. Se varsinainen, ainoa oikea social network, jossa jokainen ainoan oikean jumalan apupappikin olisi rikkaampi kuin Zuckerberg. Osakkeiden tuotto ylittäisi päivässä nykyisen kirkollisveron vuosiannin, sekä kirkon, tällä hetkellä omistamien, myös eettisesti hyvin kyseenalaisten pörssiosakkeiden tuoton. Aseteollisuuden osakeomistuksen tuotto mukaan lukien. Järki-ihmiset ajattelevat kuitenkin, että “veriuhriin” uskominen armon aikaansaajana ilman “tosiuskovaisuutta”, tulee tässä markkinoiden maailmassa, kuitenkin vähän heikoksi sijoitukseksi, kun kaikilla on jo niitä osakkeita. Ihan helvetisti. Bisneksen kannalta kristinusko lanseerattiin liian aikaisin ja nyt siitä hyötyvät vain sisäpiiritietoa käyttäneet kirkot.
Sen vuoksi olenkin saattanut armon nyt läsnäolevaksi inhimillisen tragedian kautta: Kohtalossa jonka ihminen on itselleen valinnut ja toteuttanut elämässään, pakenemalla varsinaisen olemuksensa synnyttämää pelkoaan, ja sitä juuri niin toteuttaen.

Amen.

Ja siksi on samaistuttava uusiin ja nykyisiin tragedioihin ja kuvattava ihmisiä niiden sisällä, esitettävä se sisältö ja pidettävä huolta katsojista ja kuulijoista. Parannettava ja puhdistettava heidän tunteitaan kun he ovat läsnä. On esitettävä siellä missä se suinkin on mahdollista, että olisi jotain jaettavaa, sellaista joka yhdistää ihmisiä. Yksinäisyys on kuolevien viihdettä. Siksi.

Lapsuudestani asti syvästi uskonnollisena olen tämän armo-projektini sisällä saanut armosta iloita myös siitä, oikein hyvästä asiasta ettei Kirkolla ja Armolla ole enää toistensa kanssa juurikaan tekemistä. Ainoaa oikeaa uskontoa edustavien kristittyjen Itsetunto on sekä ihmisoikeuksien, että armon pahin vihollinen. Vääräuskoisten kohtelussa se on läsnä jokaisessa sotapakolaisia ongelmaksi nimittävässä uutisessa, sen jälkeen kun “Gin tonic” -lemppari niminen, harras- ja tiuhaan jumalaansa julkisesti rukoileva USAn presidentti keksi kostaa loukatuksi tulemisensa ja kehitti vinossa päässään käsitteen “pahanakseli”, väänsi sille uskonsodan kuitatakseen rahalla saamansa vallan hoitamalla lähipiirilleen lähi-idän öljyvaltioden omaisuuden. Tuossa sodassa syntyneitä vihollisia saa nyt sitten pommittaa ja vastustaa ihan koko läntinen maailma, mutta sota vain ei lopu, ja sitten ne, sieltä maittensa raunioilta pyrkivät länteen pakoon. Muslimit.
Armottomus on meissä syvällä ja yleisen mielipiteen nauloilla on kirkkokin antanut luvan takoa ihmisarvon ehdot uskovaisten ihmisten kotiovien suojatauluiksi: “Kristityille!”
Ja voihan tuon “kristityn vastuun” taikinamaisuuden kuulla joka sunnuntai, saarnoista joissa Armo rajataan yhteiskuntasäädöksiin, vaikka heidän armonsa luonut sosiaalisesti angstinen mies tapettiinkin juuri niiden vastaisesta toiminnasta, jeesustelusta.

Teatterin ns. esittävän taiteen olisi kiireesti otettava armo ja pelastettava se vielä kun se on herkille ihmisille mahdollinen yhteisöllinen identiteetti. Armollisuus.
Yltiöliberaali bublikaani Tuomas Enbuskekin puhuu käytännön armosta armeliaisuutena uber taksien suhteen niin hyvin ettei minun tarvitse enää mennä Agricolan kirkon Tuomasmessuun. Voin tehdä kotonani ristinmerkin ja sanoa ääneen “Kiitos Enbuske”.
Ja koska armo synnyttää kiitollisen mielen, kiitän myös Arkkipiispa Kari Mäkistä joka on edustamansa instituution vastaisesti, rohkea sanoissaan ja armollinen käytännössä.
Rukoilla täytyy ettei Aleppo ainakaan, kovin nopeasti suomalaisten viranomaisten ajattelussa muutu turvalliseksi paikaksi palauttaa pakolaisia, että kristityillä, sittenkin, olisi nyt armoa Islaminuskoisia kohtaan, suhteessa siihen mitä toisen maailmansodan aikaisissa puhdistuksissa Juutalaisia kohtaan oli.

Armon historian suhteen kysymys ei koskaan ole ollut siitä mitä, vain tapahtui, vaan minkä sallittiin tapahtua."

Jussi Parviainen 14.12.2016

Kuuntele Jussi Parviaisen uusi kuunnelma ARMO Yle Radio 1 maanantaina 2.1.2017 klo 19.00 Yle Radio 1, tai Yle Areena.

Jussi Parviainen
Jussi Parviainen Kuva: Jukka Lintinen / Yle Kuvapalvelu Jussi Parviainen,kuunnelmat,yle draama,Armo
Kommentit