Hyppää pääsisältöön

Voiko itsekriittisyyteen kuolla?

Henkilö paperipussi päässä
Henkilö paperipussi päässä Kuva: Mikko Lehtola/Yle KulttuuriCocktail

Haistakaa koko Suomi isoäidin kotiruokaröyhtäys! Ja etenkin sinä, saastainen Saara Aalto! Teidän takianne minusta on tullut elämää syrjäpaikalta seuraava läski, joka tuhlaa aikansa muiden menestymisen kyttäämiseen ja itsemurhan lykkäämiseen. Olen lipsahtanut itsekritiikin liikakäyttäjäksi – ja se on muiden vika. Mutta tiedän, mitä ongelmalleni voi tehdä.

Itsekritiikki. Kuin pamauttaisin itseäni etälamauttimella suoraan nyyteille. Tähän kokonaisvaltaiseen halvaantuneisuuden tilaan joudun erityisesti silloin, kun pitäisi tehdä jotain luovaa ja irrottelevaa. En tartu kitaraan, koska olen liian ruosteessa ja jämähtänyt soittamaan samoja sointuja. En osta pirtsakkaa pinkkiä paitaa, koska saattaisin vaikuttaa siinä nololta. En kirjoita runoa, koska siitä tulisi kuitenkin pateettinen.

Luulin pitkään itsekriittisyyttä hyveeksi. Olinpa naiivi. Yritin kovasti olla syyttämättä muita omasta virheestäni. Väänsin naamani oksennushymiöksi, kun joku puolituttu narsistikaverini jakoi Face-seinälleen kuntosalivideoitaan. Ei fiksu hutki seinälleen mitä sattuu, vaan harkitsee ja analysoi.

Ulkoistan asiat, joita haluaisin itse tehdä.

Tämä hellyydellä rakentamani toimintamalli alkoi kuitenkin muuttua moukariksi, joka murskasi pala kerrallaan henkistä kivijalkaani. Kieltäytymisestä oli tullut paha tapa. Jos vertaisin sitä tupakoimiseen, sanoisin aloittaneeni satunnaisitsekriittisyydellä ja ryhtyneeni ajan saatossa sensuurinhuuruiseksi himoröyhyttelijäksi. Itsekriittisyys on yksi masennuksen (lue: itsesäälin) alalaji.

Mitä itsekriittisemmäksi olen tullut, sitä enemmän toivon muiden tekevän asioita, joita en itse uskalla. Saara Aalto ja Jorma Uotinen: tehkää te kimaltelevat showt. Älkää estelkö itseänne yhtään. Jari Sillanpää: puhu sinä levottomia välispiikeissäsi. Patti Smith: hoida sinä julkinen mokaaminen puolestani. Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa unohdit hermostuksissasi Bob Dylanin laulun sanat. Hah.

Perhejuhlissa nauran täysiä estottomille lapsille, jotka kysyvät vanhemmiltaan vaivaannuttavia kysymyksiä. "Mitä ne kivekset tekee?" "Kuinka vauvansiemenet tarttuu äitiin?" Tosin en edes käy perhejuhlissa. Olen niin epätoivoinen, että keksin tuon äskeisen. Ulkoistan asiat, joita haluaisin itse tehdä.

Syytän kamalaa Suomea itsekriittisyydestäni. En itseäni. Kamala Suomi perustuu kateudelle ja epänormaaliuden pelolle. Normi-Miehen pitää pukeutua hillitysti, irrotella saa kerran vuodessa huumorikravatissa pikkujouluissa. Normi-Mies osaa korjata omakotitalon katolla lautasantennin silmät sidottuna. Lumisateessa ja sormet kohmeessa.

Niin että tajuatko sinä normaalimunainen, hyvin silitetyssä kauluspaidassasi myhäilevä mies yhtään, miltä minusta tuntuu? En halua tätä sinun malliasi. En tosin uskalla erottautua joukosta, koska saattaisin näyttää surulliselta, ehkä jopa epätoivoiselta. On Normaalin Suomen syytä, kun en uskalla toteuttaa itseäni.

Ikäväkseni olen huomannut, että yhteiskunnan ja muiden syyttäminen vie itsekriitikkoa entistä syvemmälle uhriutumisen suohon. Mitä olisi käynyt Jorma Uotiselle, jos hän olisi ajatellut kuin minä? "Olen friikki homo, puhun omituisella äänellä, ja kaikki varmaan pitävät tanssimistani tekotaiteellisena vatkaamisena – vitut, vaihdan alaa." Koska Uotinen ei ajatellut näin, hänestä tuli arvostettu tanssija ja rohkea esiintyjä. Toki hän on tehnyt myös kovasti töitä ja on lahjakas.

Sana itsekriittisyys sisältää ratkaisun: kaikki lähtee itsestä. Ei kukaan ole aseella uhaten kieltämässä tarttumasta kitaraani. Voisin hyvinkin ostaa sen pinkin paidan. Voisin jättää sen piruuttain turvallisen Cap Hornin neuleen alle. Mutta koska en ostanut, en voi tietää.

Itsekritiikki kiteytyy siihen välähdyksenomaiseen hetkeen, jolloin sanon itsekriittisen ihmisen turvasanan. Se on ei, koska tuo sana suojelee minua kuin kohtu – kieltäydyn, siis vältän riskit. Jos sanon kyllä, antaudun napanuorattomana kylmän ulkomaailman riepoteltavaksi.

Vai uskotko meidän kehittyvän sillä, että Saara Aalto muistuttaa kuukauden välein suomalaisten olevan kateellinen kansa?

Olen seurannut läheltä ihmisiä, jotka ovat tottuneet sanomaan useammin ei kuin kyllä. He ovat halunneet elää rauhassa ottamatta riskejä. Jotkut ovat tyytyväisiä, mutta muutamassa tapauksessa on käynyt huonommin. Eräs tilanne on jäänyt mieleeni. Keskustelin vakavasti sairastuneen naisen kanssa. Hän ei ollut uskaltanut miehensä hiljaisesta toiveesta valita toista ammattia eikä lopulta erota surkeasta puolisostaan.

– Miksi en sanonut elämäni aikana useammin kyllä? Ei minua kukaan kieltänyt. Riskejä välttämällä tulin ottaneeksi lopulta kaikista suurimman mahdollisen riskin – ja lopputulos on tässä.

Itsekriittisyyteen voi kuolla, mutta siitä voi myös selvitä. Kun minulle ehdotettiin valokuvaamisen aloittamista, meinasin tietenkin kieltäytyä, mitä kohteliammin. Mutta hetkinen! Painoinkin henkisen pause-nappulan päälle ja aloitin taisteluni eitä vastaan. Tilaa kuvailisin sanoilla hämmentynyt vitutus tyhjyydessä. Pusersin lopulta hampaat irvessä kyllä. Ja miten kävi? Ei se lopulta tuntunutkaan niin pahalta, vaikka ensimmäiset kuvat eivät mestariteoksia olleetkaan.

Elämme itseilmaisun historian parasta aikaa. Melkein kuka tahansa voi ladata videoitaan YouTubeen, osallistua kilpailuihin ja levittää eri kanavissa osaamisensa ilosanomaa. Silti meillä naristaan Suomen lynkkauskulttuurista. Tai katsotaan ylöspäin Australian MasterChefiä, jossa on kannustava ilmapiiri. Kissan kiimapierut! Kannattaisi vaan välillä sanoa taikasana kyllä eikä taantua oman elämänsä Seppo Heikinheimoksi. Vai uskotko meidän kehittyvän sillä, että Saara Aalto muistuttaa kuukauden välein suomalaisten olevan kateellinen kansa?

  • Kitaranrakennusblogi, osa 7: Vauhtisokeutta

    Jonni Roos tekee kitaranrakennushankkeensa ensimmäiset mokat

    Rohkaistuneena ensimmäisen verstaskäyntini onnistuneesta höyläys-sessiosta, palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle, Espooseen. Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi.

  • Siri Kolu: Koputetaan puuta eli kehumisen valtava voima

    Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus!

    Kehuminen on näkyviin piirtämisen taito. Sen taito ja oikeus on kaikilla meillä. Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon, kehottaa kirjailija Siri Kolu.

  • Suomalaisia tv-aarteita: Hyvät herrat

    Kertomus Hyvät herrat -tv-sarjan tekemisestä

    KulttuuriCocktail kertoo suomalaisen televisiohistorian omaperäisimmistä sarjoista. Viidentenä tv-helmenä on Pertti Melasniemen ohjaama ja Lasse Lehtisen ja Aarno Laitisen käsikirjoittama Hyvät herrat, jota esitettiin MTV3:ssa 1990–1996.