Jenny Lehtinen
Yle
Kun toimittaja Jenny Lehtinen aloitti Läskimyytinmurtajien esimarssijana maaliskuussa, hänellä oli kuvitelma, että hän tarvitsee vain hiukan ulkopuolista ohjausta syömisessä ja liikunnassa, ja sitten hän osaa toimia oikein. Vuoden mittaan on kuitenkin selvinnyt, että hänen elämänsä suurin ongelma onkin stressi. Hän lähti parantamaan hyvinvointiaan, mutta miten siinä kävi? Tässä yhteenveto elämänmuutoksen käynnistämisen ensimmäisistä kuukausista.
Jenny ja Läskimyytinmurtajat ryhmässä on viime aikoina paljon puhuttu siitä, mitä oikeasti tapahtuu kun lopettaa laihduttamisen ja vapauttaa syömisen. Minäkin tiesin sen alitajuisesti jo keväällä, ja siksi menikin syyskuuhun asti, ennen kuin lopulta uskalsin heittää vaa´an pois ja kokeilla omia siipiä. Lopputulos oli se, minkä olin arvannut: minä lihoin. Kyllä, lihoin. Minkä verran? En tiedä, koska vihdoin olin pystynyt lopettamaan vaa´alla ramppaamisen. Mutta vaatteet sen kertoivat vääjäämättä.
Miksi lihoin? Koska viimeinkin uskalsin tehdä niin. Koska sen oli tapahduttava. Koska se yksinkertaisesti kuului tähän prosessiin. Koska se ei enää tuntunut niin pelottavalta ja loputtomalta. Ja koska tiesin, että minulla oli jo aiemmin elämässäni pari kertaa ollut tämä tilaisuus, mutta en ollut uskaltanut siihen tarttua. Ja joka kerta se tarkoitti sitä, että mikään ei lopulta oikeasti muuttunut pääni sisällä. Jatkoin sitkeästi taistelua ylipainoani vastaan - ja pitkällä aikavälillä lihoin aina vain enemmän.
Minä lihoin, koska sen oli tapahduttava.
Mennään muutama askel taaksepäin. Kun nyt katsoo kaikkea mitä on tapahtunut viimeisen kahdeksan kuukauden aikana, se kaikki tuntuu järkevältä, vaikka jossain kohtaa pää meinasi räjähtää siihen vitutukseen: enkö minä nyt vaan ihan oikeasti aikuisena ihmisenä pysty parempaan? Miten voi olla, että hyvin selkeät ja järkeenkäyvät ohjeet eivät mene jakeluun, tai ainakaan sieltä käytäntöön asti?
Mutta eivät ne mene. Ainakaan minulla. Mun täytyy aina, aina AINA hinkata asioita edestakaisin. Lipsua vanhaan. Yrittää ylisuorittaa. Pudota korkealta. Mutta nyt, tässä hetkessä se kaikki tuntuu niin kovin järkevältä. Ja sille on löytynyt merkitys: minun täytyy tehdä näin, jotta ne asiat, joita minä teen, ovat niitä joita minä ihan oikeasti haluan tehdä. Niitä jotka sopivat juuri minulle, ja tekevät minusta onnellisemman ihmisen.
Kun aloitin Läskimyytinmurtajien esimarssijana, minulla oli kuvitelma, että tarvitsen vain ulkopuolista ohjausta, jotta osaan alkaa toimia oikein. Että jonkun muun pitää kertoa mitkä asiat minulle sopivat ja mitkä eivät. Mitä saan ja mitä en saa tehdä. Kyllä, uhosin silloinkin että mitään en tee henkisen hyvinvoinnin kustannuksella. Mutta enhän silloin edes tajunnut, että mitään henkistä hyvinvointia ei ollut. Älkää käsittäkö väärin, en ollut onneton ja masentunut ihminen. Ei ollut henkistä hyvinvointia, mutta ei varsinaista pahoinvointiakaan. Oli vaan suuri määrä stressiä ja kuormitusta, joista iso osa oli ihan positiivisista asioista lähtöisin: kivasta työstä jota oli vähän liikaa, ihanasta perheestä, jonka hoitaminen vei mehut totaalisesti. Arjesta jonka tunnit ei riitä. Asioita vaan oli liikaa, ja kykyni toimia järkevästi niiden kanssa heikko.
Asioita on liikaa, ja kykyni toimia niiden kanssa on heikko.
Joten kun lähdin liikkeelle, lähdin tekemään paljon niitä asioita, joiden ajattelin olevan itselleni hyväksi ja tärkeitä. Asettelin tavoitteita. Intoilin kun senttejä lähti. Söin fiksusti lautasmallin mukaisia annoksia. Purin makeanhimoani ja kieroutunutta suhtautumistani herkkujen syömiseen syömällä aina aamusuklaan. Ei väliä vaikka se sattui mahaan eikä ollut kivaa ollenkaan.
Silti moni asia mätti edelleen, ja pahasti. Kesä meni kärvistellessä, ja kesä huipentui tähän avautumiseen.
Vaa´an lisäksi hylkään myös mittanauhan. Koska eipä se pahimmillaan monta kertaa päivässä tapahtunut vyötärönmitan tarkistus yhtään terveempää käytöstä ole kuin vaa´alla ramppaaminen.
Tuo kolumni on yli kahden kuukauden takaa. Siitä lähti tapahtumaan asioita, joiden luulin olevan synkkää luisua alamäkeen: lipsumista vanhoihin tapoihin, lihomista, liikunnan välttelyä, väsymystä, liikaa stressiä. Söin enimmäkseen holtittomasti.
En osannut tarttua enää mihinkään Patrikin antamaan ajatustehtävään tai edes perusasioihin, joista oltiin puhuttu. Olkapää reistaili ja salilla käyminen oli todella kangertelevaa. Kaikki meni juuri niin kuin ei pitänyt mennä. Ja vaikka en ajatellut enää aloittavani laihduttamista, aina välillä mielessä pyörähti ajatus: huomenna lähtee! Huomenna mä ryhdistäydyn taas, sitten kyllä ylimääräiset herkut jää ja sali kutsuu ja elämä muuttuu ihanaksi. Onneksi enää sen ei tarvinnut tapahtua montaa kertaa, kun hälytyskellot päässä alkoivat soida niin kovaa, että niitä oli pakko alkaa kuunnella, koska mitään muuta ei enää kuulunut.
Mitä minä olin taas tekemässä? Niin, en minä ollut kuin pyrkimässä kohti niitä perusstandardeja, joihin tiedän yleensä pystyväni, ja jotka tekee minulle hyvää. Se jokin mikä oli muuttunut, oli elämäntilanteeni kuormittavuus. Minä olin uuvuksissa. Uuvuksissa ja stressissä. En pystynyt enää siihen, mitä olin jo itselleni rajoiksi laittanut. Huomasin myös, että edelleenkään en elänyt kuten saarnasin: olin yrittänyt tehdä liikaa muutoksia liian nopeasti. En kuunnellut itseäni. Tein asioita, joista en tykännyt, vaikka ne periaatteessa olivat positiivisia asioita.
Minä olin uuvuksissa. Uuvuksissa ja stressissä.
Kun huomasin, että en pysty siihen, mihin vielä vähän aiemmin, ja että mikään “ryhdistäytymisyritys” ei auttanut, vaan päin vastoin aiheutti vastareaktiona entistä holtittomampaa käytöstä, aloin perata mihin minä sitten pystyn? Mitkä ovat sellaisia asioita, joiden koen olevan itselleni vain positiivisia ja vain hyviä asioita elämääni tuovia? Sellaisia jotka eivät aiheuta stressiä, vaan ainoastaa lievittävät sitä? Ja miksi joku sellainen joka aiemmin on toiminut, ei nyt toimikaan?
Ensimmäinen ajatukseni oli tällainen:
Syöminen: säännöllinen syöminen, kasvispainotteinen ruoka, herkkuja vaikka kerran päivässä
Liikunta: 3x / vko salilla, päälle 1x tanssi ja aamulenkit silloin kun pääsee.
Kuulosti ihan hyvältä, ei lainkaan kohtuuttomalta mutta eipä lähtenyt toimimaan, vaan edelleen vastareaktiota, liikkumattomuutta ja holtitonta syömistä.
Ensin välähti syömisen kanssa.
Okei, ihan kiva että saisi syödä kerran päivässä jotain herkkua, mutta näin joulun alla varsinkin se tuntui ahdistavalta, kun sehän menee jo mun joulukalenterin suklaassa se päivän herkkuhetki, ja on näitä pipareitakin tässä ja vähän kaikenlaista herkkua houkuttamassa. Mutta koska vaihtoehtona oli se, että muuten kärvistelen ja sinnittelen, ja kuitenkin vähän väliä retkahdan syömään vaikka sitten kourakaupalla piparitaikinaa, mietin mikä olisi kompromissi? Mikä määrä herkkuja olisi sellainen, että se riittää, eikä ahdista, eikä toisaalta myöskään aiheuta pahaa olo, väsymystä, päänsärkyä, ja kyllä: lihota entisestään? Päädyin siihen, että nyt ja aina halutessani voin syödä jokaisen aterian päälle jotain hyvää. Tällä hetkellä mua helpottaa ajatus, että olipa se mitä vaan, sitä voi ottaa 1-3 kpl. Ja että näin mä voin elää oikeasti vaikka koko elämäni.
Saan syödä hyvää.
Koska kyllähän käytäntö on jo mulle opettanut, että ei mun todellakaan tee mieli edes jokaisen aterian jälkeen syödä suklaata tms. Ja jos jonain päivänä tekeekin, sekään ei maata kaada. Olennaisinta mun kohdalla on se, että se ei ole missään kohtaa kiellettyä tai edes kyseenalaista. Vaikka mä söisin oikeasti joka aterian jälkeen 3 suklaakonvehtia tai piparia tai vastaavaa, se kokonaismäärä jäisi silti edelleen vähäisemmäksi, kuin silloin kun mä syön holtittomasti. Ja nyt ei vielä edes puhuttu siitä, miten paljon parempi mieli mulla on hyvällä omatunnolla nautitun jälkkärin jälkeen versus ahdistuneena ahmiminen.
Toinen syömiseen liittyvä asia jonka tajusin oli se, että edelleen mä yritin syödä asioita, joista en pidä, kuten salaattia. Siis sellaista perus lounasruokailun yhteydessä olevaa kelmeää kiinankaalia ja mauttomia kasvihuonetomaatteja sun muuta vastaavaa. Se stressasi ja pilasi monen lounaan. Kun tajusin, että hei, mun ei todellakaan tarvitse loppuelämäni aikana laittaa salaatinlehteä suuhun jos en tahdo, johan taas maailma avartui. Mä voin kasvikseni varsinkin näin talviaikaan ottaa ihan muussa muodossa, kesäisin kun salaatti kavereineen maistuukin ihan eri tavalla. Ja näin mun syömiseni muuttui taas takaisin rennoksi, ja ylilyönnit katosivat, ainakin tältä erää.
Tänään kuitenkin tapahtui vielä toinen asia, joka sai mut tämän avautumisen kirjoittamaankin.
Meillä oli taas pienen tauon jälkeen treenit personal trainer Timo Haikaraisen kanssa. Mä olin tätä hetkeä vähän kauhulla odottanut, koska kuten jo ylempänä avauduin, myös treenaaminen oli jäänyt aivan retuperälle, ja tunsin siitä häpeää ja ahdistusta: toinen yrittää auttaa, ja minä se vaan perseilen.
Mutta ei meidän tapaaminen mennytkään kuten olemme tottuneet näkemään telkkarin laihdutusohjelmista. En saanut osakseni saarnaa huonosta motivaatiosta tai laiskuudesta.
Aika nopeasti oli molemmille selvää, että tällä hetkellä mun kuormitustaso on sellainen, että nyt pitää ottaa iisisti. Ei puskea yhtään, koska nyt kova treeni ei enää auta ja lievitä stressiä, vaan lisää sitä. Nyt pitää odottaa tovi, että elämäntilanteen kuormittavuus laskee, ja olla ottamatta stressiä liikkumisesta. Tehdä sitä niin, että se oikeasti tuo vain rentoutta ja energiaa, ei vie sitä.
Nyt ei pusketa, nyt otetaan iisisti.
Oli vaan niin kertakaikkisen tervehdyttävää ja helpottavaa, kun toinen ihminen näki sen ja puki sanoiksi: Nyt en jaksa, nyt ei kannata puskea.
Mitä mä yritin tällä kaikella sanoa?
Onneksi tuli tämä syksy. Onneksi tuli liikaa kaikkea, koska se kaikki pakotti astumaan taas yhden askeleen taaksepäin ja tarkastelemaan mitä tässä oikein olenkaan tekemässä. Niin kauan kuin voimia riittää, jaksaa tehdä vaikka mitä ja puskea itseään vaikka mihin, vaikka se ei olisikaan pohjimmiltaan itselle niitä oikeita asioita. Sitten kun on oikeasti voimat loppu, näkee väkisinkin mitkä asiat menevät oikein, koska niistä saa voimaa ja apua. Ja ne mitkä toimivat päinvastoin on syytäkin poistaa elämästä.
