Noora-äiti ja Nuutti kokivat ainutlaatuisen päivän, kun äidin ystävät järjestivät yllätyksen. Tämä SuomiLOVE-tarina kertookin siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, että erilaisuus on voimavara.
”Nuutti on nyt 11-vuotias poika. Hän oli ensimmäiset 1,5 vuotta ihan ”tavallinen” lapsi. En tosin tykkää tuosta sanasta, koska minun mielestäni kukaan ei ole ”tavallinen”. Nuutti aloitti puhumisen ihan normaalisti, mutta 1,5 vuoden iässä hän lopetti sanojen muodostamisen ja kanssakäyminen hänen kanssaan muuttui erilaiseksi. Se herätti minussa tietysti kysymyksiä ja suurta huolta.
Toinen lapseni oli juuri syntynyt ja kun kävimme hänen kanssaan neuvolassa, otin Nuutin muutoksen puheeksi. Neuvolassa minulle kuitenkin sanottiin, että kaikki on kunnossa. Siellä oltiin sitä mieltä, että on ihan normaalia, että puheenkehitys pysähtyy, jos perheeseen tulee toinen lapsi. Minä kuitenkin tiesin Nuutin äitinä, ettei kaikki ole hyvin.
Menin Nuutin kanssa yksityiselle lääkärille ja sieltä saatiin lähete tutkimuksiin. Se hetki, kun saimme diagnoosin, jonka mukaan Nuutilla on lapsuusiän autismi, oli hirveän helpottava. Olin ehtinyt pelätä paljon vakavampaa sairautta. En koe, että meillä olisi ollut Nuutin kanssa koskaan mitenkään erityisen raskasta. Meillä on tällainen Nuutti ja elämää eletään niin kuin hänelle parhaiten sopii.
Myöhemmin Nuutti pääsi todella hyvään, autistisille lapsille tarkoitettuun päiväkotiin. Se oli erittäin tärkeää koko meidän perheellemme. Päiväkodin aikuiset puhuivat aina, kuinka ihania ja herkkiä lapset siellä ovat. Silloin minäkin viimeistään tajusin autismin koko kirjon ja kaikki puolet. Olen itse aina pitänyt Nuutin erilaisuutta voimavarana ja mielestäni päiväkodissa ajateltiin samalla tavalla.
Jos minulla ei olisi Nuuttia, olisin ihan hukassa tässä maailmassa. En tietäisi, mitkä asiat täällä ovat oikeasti tärkeitä. Nuutti on minun oppaani.
Nuutti kommunikoi pääasiassa kirjoitusohjelman avulla iPadillaan. Siinä on sanoja, kirjaimia ja kuvia, joita osoittamalla hän muodostaa sanottavansa. Nuutti on arkirealisti: Hän kirjoittaa vain silloin kuin itse haluaa, jättää kaikki turhat asiat pois ja nappaa vain olennaisimman. Tästä on hyvä esimerkki toissa kesältä.
Mieheni Janne on fysioterapeutti ja suhtautuu työhönsä intohimoisesti – hän haluaa kehittyä mahdollisimman hyväksi, eikä päästä itseään helpolla. Yhtenä päivänä hän tuli kotiin ja me huomasimme Nuutin kanssa heti eteisessä, että joku harmittaa Jannea. Hän sanoi, ettei osaa mitään, koska töissä oli ollut eräs vaikea tapaus. Nuutti kävi hakemassa kirjoitusalustansa ja kirjoitti: ”Raahaat hölmöyksiä kotiin. Eihän virheistä voi kuin oppia.”
Erilaisuus itketti
"Luonto ja musiikki ovat Nuutille todella tärkeitä asioita. Ei ole päivää, jona hän ei kuuntelisi musiikkia, ja Nuuksion kansallispuisto on hänen lempipaikkansa.
Sanni on Nuutille poikkeuksellisen arvokas artisti. Sanni osaa sanoittaa Nuutin ajatuksia siitä, millaista tässä maailmassa on elää itselleen erilaisten ihmisten keskellä.
Kun Nuutti oli 6-vuotias ja eskarissa, hänellä oli vaikeita hetkiä. Häntä itketti kovasti ajatus kouluunmenosta, sillä häntä harmitti ajatus omasta erilaisuudestaan. Kerran hän kirjoitti: ”Tuntuu kuin häviäisin kokonaan itse olemasta. En tunne mitään, haluaisin vain kuulua teihin tavallisiin”. Voitte kuvitella, miltä äidistä tuntuu, kun oma lapsi käy tuollaisia ajatuksia läpi niin nuorena. En löytänyt oikeita sanoja häntä lohduttamaan.
Vähän tämän jälkeen ilmestyi Sannin ensimmäinen levy. Sillä on kappale nimeltään Jos mä oon oikee. Sen kuultuaan Nuutti halusi kuunnella sitä koko ajan. Hän itki ja nauroi ja tanssi edestakaisin omaa tanssiaan. Minä itkin myös, koska silloin löytyivät ne sanat, jotka kertoivat Nuutin tunteista.
En voi mitenkään kuvailla, kuinka tärkeä tuo kappale on Nuutille. Sen avulla hän on rakentanut identiteettiään, eikä enää murehdi erilaisuuttaan.”
Miten Nuutti reagoi?
”Viime kesänä matkasimme Nuuksioon ja luulimme, että olemme menossa erityisopettajan haastatteluun puhumaan vuorovaikutuksesta. Se oli positiivinen sokki, kun tajusimme, ettei kyse olekaan haastattelusta. Näin ystäväni Reetan ja Sailan nuotiopaikalla, mutta en vieläkään tajunnut mistä on kyse. Alkoi itkettää, kun tajusin, että he ovat järjestäneet Nuutille ja minulle jotain. Reetta sanoi nuotiopaikalla: ”Tänään me kuunnellaan enemmän ja puhutaan vähemmän”. Se on lause, jonka Nuutti oli kirjoittanut muutama vuosi aiemmin. Silloin arvasin, että tämän täytyy jotenkin liittyä musiikkiin.
Sen jälkeen näin, että nuotiopaikkaa lähestyvät siniset hiukset. Sanni käveli luoksemme ja istuutui Nuutin eteen. Minua jännitti, miten Nuutti reagoi niin voimakkaaseen tilanteeseen. Sanni alkoi esittää Jos mä oon oikee –biisiään. Nuutti istui hetken paikoillaan, lähti sen jälkeen vähän matkan päähän ja alkoi tanssia omaa heijaavaa tanssiaan. Silloin tiesin, että kaikki on hyvin. Nuutti nimittäin tanssii aina silloin, kun hänellä hyvä olla.
Tunnelma oli koko päivän ajan hyvin lämmin ja salliva. Olen ihmetellyt, miten Sanni osasi olla Nuutin kanssa niin luontevasti. Hän oli koko ajan Nuutin lähellä, vaikka ei ollutkaan Nuutin vieressä fyysisesti. On paljon sellaisia tilanteita, joissa ihmiset eivät tiedä, miten Nuutin kanssa pitää olla – minkä ymmärrän täysin. Se on jäänyt mieleen tuosta päivästä, ettei Nuutin kanssa olisi paremmin voinut olla kuin Sanni oli.
Nuutti on ollut tuosta päivästä hirveän ylpeä ja kirjoittikin ”ystäväni Sanni”. Kaksi yötä yllätyksen jälkeen meni niin, että Nuutti heräsi aamuyöllä ja vaan hekotteli itsekseen aamuun saakka. Hän hyrisi onnea. En yleensä tykkää, kun yöllä valvotaan, mutta silloin se ei haitannut yhtään.”
