Hyppää pääsisältöön

Lapsen maailman taianomainen kosketus itsen aikuis-istuessa penkillä kaiken kesken

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Lapsen maailman taianomainen kosketus itsen aikuis-istuessa penkillä kaiken kesken

Joitakuita päiviä sitten asioin tavaratalon ruokaosastolla. Ehkä viisi ( IIII ) kassajonoa siinä rinnakkain, kaikilla ihmisillä hiukan kiire maksaa ja sulloa ostoksensa muovikasseihin, sitten poistua osoitteisiinsa. (Vain 1 osoite per talous, koska muuten menee tämä kuvailu hankalaksi ja tulee liian pitkä ensimmäinen kappale, ja taas on pomo pillissä kiinni, että eikö tästä muka ole puhuttu!)

(On muka.)

Minäkin maksoin ja sulloin, mutta päin vastoin kuin en ikinä, sullonnan jälkeen meninkin istumaan kassoja vastapäätä olevalle penkille.

Laskin ostokset jalkojeni juureen ja ajattelin huokaista vähän, vaikk'en ollutkaan pahemmasti puhki.

Penkillä siis, nyt.

Yhtäkkiä olin toisessa maailmassa. Ne, pieni kiireeni ja jonkinmoinen stressini, olivat kokonaan poissa.

Yllättäen minulle oli ihan tyhjästä (tyhjän ja ihan tyhjän ero on se, että... hmm.. olkoon!) ..minulle oli ihan tyhjästä koitunut aikaa vain katsella ihmisiä siinä, niin kuin eteläisillä mailla katsellaan maailman menoa katukahvilassa, turistit ja paikalliset yhtä lailla:

Kiireettömästi, päämäärättömästi, laiskan huvikseen, kuin maata röllöttää kesäkotivävyn vuosia olutmarinoitu ahteri iltapäiväriippumaton nadiirissa, painovoiman ja kuminauhaimpotenttien uimashortsien hellässä huomassa.

Vaikea selittää, miten kokonaisvaltaisen, syvällisen rauhallinen olo tuli pelkästä siitä istahtamisesta, pelkästä olemisesta, tekemisen sijaan.

Katselin väkeä, joka teki ostoksiaan ja pakkaili niitä ripeänä - ei minkään kliseenomaisen jouluostoshysterian riepoteltavana.

Ihan vain ostivat ruokia, ja usein pikku suklaapatukan lohduksi jokaista ihmistä ympäröivää, alati sananvaltaa kärkkyvää henkistä ydintalvea vastaan.

(Joku voisi tutkia suklaapatukoiden myyntimäärien ja kaamos- ja muun masennuksen korrelointia ja kausaatiota. Puolueettomuussyistä kenties joku, joka ei myy suklaapatukoita. Tai lietso depressioa.)

Tuttava herrasmies huomasi kassajonostaan minut siinä istua könöttämässä ja tuli vaihtamaan muutaman sanan. Se tuntui mukavalta.

Hän on niitä ihmisiä, jonka nähdessään tulee iloiseksi jo kaukaa, osaamatta sanoa, miksi. Sellaiset ihmiset ovat kullanarvoisia, ja kuten monet aidosti hyveelliset, omasta arvostaan tietämättömiä.

Tarinahetkemme päätteeksi hän asteli ostoksineen kuvasta vasemmalle, kadoten portaikon imuun.

Jäin siihen penkille vielä istuksimaan, ja aistimaan ja pohtimaan sitä rauhan tunnetta, joka oli valahtanut mieleni ylle pelkästään siitä, että istahdin penkille kesken kaiken.

Mihin verrata?

Kansakouluikäisenä poikana mummolassa läksin kerran aurinkoisena helmi- tai maaliskuun iltapäivänä yksinäiselle hiihtoretkelle.

Valkoisen peltomeren (en tiedä kuinka paljon - kansakoululaispojan silmällä mitaten - on aari, tynnyrinala tai hehtaari talvista peltomaata, siksi "peltomeri") ..peltomeren loivien lumimaininkien keskellä oli tummanvihreä, vitivalkoinen ja männynkuorenkuparinen metsäsaari. Sinne!

Sinne sinne!

Ähkin suksineni metsäsaareen. Tuntui matka yhtä juhlalliselta kuin Marco Polon tai jonkun muun suurhemmon tutkimusretki.

Pyyhin hikeä naamalta, huohotin, katselin, kuuntelin ympärilleni.

Koskematon luonto, ei ristin sielua missään. Hiljaista, vain metsän äänet.

Saarekkeessa kasvoi katajia, lumen peitossa he niin, että baletinjoustavia kaaria piirtyi sinne ja tänne, saarekkeen valkoisenpullean lumimaaston keskellä.

Näyttivät samalta, kuin isän tai postikorttivalokuvaajien männävuosikymmeninä ottamat valokuvat talvisista Ukko-Kolin puista. Ja maalaukset.

Pekka Halosen, Järne- tai Edelfeltin tai keitä niitä on.

Kaariaukkokatajat olisivat voineet olla tuntemattoman planeetan ihmeellisiä kasvimuotoja tai toisiin maailmoihin, toisiin aikoihin vieviä portteja. Sillä kertaa lienen kuitenkin ollut niihin ihan tyytyväinen lumisina katajina.

Villapaitaani tuli lumen, jään ja villan sekaisia nyppyjä. Aurinko kimalteli silmissä.

Hampsin suksineni lumisessa pienoismetsämaisemassa. Talitintit saattoivat jo viilata repertoaariaan, tai sitten jupisivat vain jotain itsekseen; en muista niin tarkkaan.

Jonkin katajan tyvenestä tai kiven kupeesta näytti törröttävän kuivaa heinää. Se tuntui jotenkin tosi hienolta: arkeologinen todiste edellisen kesän lämmöstä ja samalla proleptinen (minulle uusi, kivasti plopsahtavankuuloinen antiikin sana, joka tarkoittaa odotuksentäyteistä, ennakoivaa), ajalle silmää iskevä väläys tulevista lapsuuden kesistä hellepäiväiloineen.

(Samanlaisen, mutta vuodenajoiltaan päinvastaisen tunteen koin isompana koulupoikana, kun näin varjoisassa itäsuomalaisessa kallionhalkeamassa edellisen talven jäätä heinä-elokuussa; silloin tunsin itseni jylhäksi, maagiseksi ja etuoikeutetuksi, hetken ajan. Suosittelen kyseistä tunnetta! Nostaa mielialaa ja täten immunologista vastetta.)

Alkukevättalven pikkupakkasiltapäivät, vaikka häikäisevän kirkkaita, olivat lapsuuteni Pohjois-Karjalassa lyhyitä.

Niinpä, kyhäiltyäni ja myhäiltyäni metsäsaarekkeessa sopivan aikaa, aloin hiihtää äherrellä paluumatkalle. Omia jälkiä tullen, en lyhintä tietä umpihangessa. ..City kid.

(Joensuu City.)

(Eikun Joensuu town. Voi sanoa city vain sellaisesta kaupunnista, kussa on katedraali. Virallisesti; kaupungin koko ei vaikuta asiaan, brittienglannissa ainakaan. Joensuussa ei ole katedraalia. Mutta siellä on hyvät palvelut, etevät liikenneyhteydet Venäjän markkinoille, ja väestö joka on tunnettua huumorintajustaan, vieraanvaraisuudestaan ja ruokavalionsa muuttamisesta hengenvaarallisesta välimerellisempään suuntaan, sydän- ja verisuonisairauksien pitämiseksi kurissa. Valuuttaa voi vaihtaa useammassakin paikallisessa pankissa, ja Joensuun lentokenttä [62° 39' 27.08" N | 29° 36' 53.83" E] yhdistää matkailijan koko ympäröivään maailmaan (urbi et orbi..?), kun kotiinpaluun haikea hetki koittaa. Tervetuloa uudelleen! vilkuttaa iloinen lentokenttähenkilökunta koneen kyytiin nousevalle matkustajalle. Hals u. Beinbruch!)

Mediapoliksen mainoskyltit kuvattuna takaa lumen keskellä - vain kylttien tyhjä valkoinen tausta näkyy
Valkoista (ja natriumvalo-oranssia) joulua toivottavat Ylen tontut taisiis Ylen reippaat henkilöt, nimimerkitse 1 monten puol. (Kuva taiteellistuu klikkaamalla. Jee.) Mediapoliksen mainoskyltit kuvattuna takaa lumen keskellä - vain kylttien tyhjä valkoinen tausta näkyy Kuva: Valkoista (ja oranssia) joulua toivottavat Ylen tontut eikunsiis Ylen reipas väki Tohlopista käsin. tyhjät mainoskyltit

Iltaruskon esienteet morjenstivat minua kun saunan päädyitse sauvoa räpistelin ja touhusin pihapiiriin, nostin sukset hankeen pystyyn liiterin eteen, pyyhkäisin pohjat puhtaaksi lapasella, ja hetikohta rapsin porraspielestä napatulla varpuluudalla enimmät lumet monoista ja kävellä kolistelin porstuaan.

Sisällä luultavasti sapuska odottamassa, tai ehkä oli pyhä, ja jo syöty aiemmin, niin että tuoksui kahvi, ja oli odottamassa piirakoita; karjalansellaisia, ja pipareita, keksejä, tai kaakaovohveleita. Niiden ohella tuoksuivat vahaväriliidut, saksanpähkinät ja ja villapaidan lumi.

Tällä hetkellä nousee jostain syystä mieleen isäukon (tai äidin) aikoinaan joskus laulelema Schlager tai kupletti.

Se, että

Es gehts alles vorüber, es gehts alles vorbei.

Tai se, että

Ethän minua unhoita, oi pieni ystäväin.

Luulen, että penkille istahtamisen rauha oli kosketus jotakin, joka tervehti minua lapsuudesta käsin.

Mitä siihen voi sanoa, mietin.

"Kaikkea saattaa tapahtua!"

(..Kuten yksi mieleenpainuvimmista antiikin sitaateista joita muistan on se, tyhjentävästi toteaa.)

Lämpimin (= toivon että teillä on hyvä olla, tai mahdollisimman pian tulee hyvä olla) joulunalusterveisin,

MK,

alias

Yksi monten puolesta.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat