Hyppää pääsisältöön

Valokuvaaja Jaakko Heikkilä: “Ilman syöpää emme ehkä seisoisi tässä”

Kukkolankoski elää kaamosaikaa valkoisen lumipölyn alla. Puut kurkottelevat kuuraisia oksiaan kohti vaaleanpunaista taivasta. Koski kuohuu avoimena lumen ja jään keskellä. Valokuvaaja Jaakko Heikkilä kävelee tottuneesti jäällä lähellä vesirajaa ja katselee rakasta maisemaansa. Ne elämän raskaat koettelemukset, jotka lopullisesti avasivat Heikkilän maailman Tornionjokilaaksoon ja saivat etsimään ihmistä valokuvan kautta, saavat nyt kiitosta. Rankkojen vuosien jälkeen on ollut hyvä hengittää tätä ilmaa.

Jaakko Heikkilällä on pilke silmissä ja nauru herkässä. Tornionjokilaakson murre kuuluu puheessa ja sanojen rytmi tuntuu olevan täynnä iloisia naururyppyjä. Ehkä se kaikki on perua Kukkolaan kietoutuneista sukujuurista ja elämästä, joka on opettanut arvostamaan kaikkea hyvää.

– Ihan varmasti se on vaikuttanut minuun ihmisenä ja siihen tapaan, miten teen työtäni ja kuvaan ihmisiä. Olen siinä mielessä onnellinen, että kokemukseni ovat kääntyneet elämästä nauttimiseksi ja luoneet hurjan hienon pohjan työlleni. Ei se tietoista ole ollut, mutta huomaan, että olen saanut siitä kaikesta voimaa.

– Minusta ei tullut keski-ikäistä miestä, joka on katkeroitunut ja kietoutunut oman napansa ympärille. Kävi onneksi toisinpäin, Heikkilä nauraa ja kaappaa perässään kulkevan Wilma-koiran syliinsä.


Jaakko Heikkilä Kukkolankoskella



Jaakko Heikkilä Kukkolankoskella
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Ennen kuin Heikkilä kertoo enemmän elämänsä raskaista koettelemuksista ja syistä, miksi valoisa mies olisi voinut katkeroitua, kertoilee hän omalla hauskalla tavallaan kuvaamisensa alkuajoista. Siitä, miten kamera valloitti hänet lopullisesti.

– Ensimmäinen kamerani oli Nikkormat, jota väännettiin näin, Jaakko nauraa ja demonstroi kameran silmiensä eteen. Sormi pyörittää näkymätöntä rullaa.

Rakensin pimiön mummolan vaatekomeroon.

– Sain ensimmäisenä opiskeluvuotenani sysäyksen kuvaamiseen kämppäkaveriltani ja sille tielle jäin. Se tuntui heti jotenkin niin omalta jutulta. Seuraavana kesänä ostin suurennuskoneen ja toin sen tänne Kukkolaan – rakensin pimiön mummolan vaatekomeroon.

Jokivarren maisemaan juurtunut Heikkilä valmistui diplomi-insinööriksi ja työskenteli Suomen Akatemian tutkimusassistenttina. Valokuvaaminen vei kuitenkin väitöskirjaan tähtäävän miehen vuosi vuodelta syvemmälle valokuvan ja visuaalisuuden maailmaan.

Lopulta eteen tuli ihana sattuma, mikä avasi tiet uusien mahdollisuuksien pariin.

– Pääsin sattumien kautta kuvaamaan Hesarille äitienpäivärepparia keskolasta. Minulle ja Outi-vaimolle syntyi marraskuussa 1984 Akseli-poika keskosena ja paria kuukautta myöhemmin minua pyydettiin briiffaamaan Helsingin Sanomien kuvaajaa ja toimittajaa keskolan toiminnasta ja siitä, miten herkkä paikka oman lapsen näkeminen keskoskaapissa on.

– Näytin kuvia Akselista ja kerroin, miten keskolassa pitäisi toimia. Ja yhtäkkiä huomasin, että minua pyydettiin kuvaajaksi. Jukka Gröndahl sanoi toimittajalle, että tee tämä juttu Jaskan kanssa. Ja niin siinä kävi, että kuvasin kevään 1985 aikana keskolassa todella paljon. Elin täysillä niissä tunteissa mukana ja se varmasti näkyi hyvällä tavalla myös lopputuloksessa.

Siitä minulle aukesi ihan uusi maailma. Se oli ihmeellistä.

Äitienpäivänä Helsingin Sanomien sunnuntairepparissa komeili Jaakko Heikkilän kuvat. Pääkuvassa keskosvauvan päällä oli käsi ikään kuin suojelemassa pienokaista – juuri niin kuin Heikkilä oli asian monta kertaa nähnyt ja kokenut omaa lastaan katsellessaan.

– Se oli hurja ja aivan upea olo. Olin lukioikäisestä asti lukenut Hesaria ja sunnuntaisivujen repparit kiehtoivat minua. Yhtäkkiä siellä on minun kuvani. Siitä aukesi ihan uusi maailma. Se oli ihmeellistä.


Jaakko Heikkilä Kukkolankoskella



Jaakko Heikkilä Kukkolankoskella
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Ruotsi on tuossa ihan käden ulottuvilla. Siltä tuntuu, kun katselee Kukkolankosken kuohujen yli vastarannalle. Ja tottahan se on, punaiset rantamökit ovat vain muutaman sadan metrin päässä.

Näille rannoille muuttaminen ja yliopistomaailmasta irtautuminen oli Jaakko Heikkilälle loppujen lopuksi itsestäänselvyys. Valokuvauskeikoilla käyminen yliopistotyön ohella alkoi tuntua raskaalta. Elämä oli stressaavaa, kun toinen jalka oli jo täysillä kuvaamisen parissa toisen vielä ollessa visusti yliopiston seinien sisäpuolella. Ja sitten yhtenä päivänä loppui kaikki.

– Kaikki pysähtyi. Minulla todettiin kivessyöpä tammikuussa 1987. Tuli totaalinen breikki. Minulle tehtiin iso leikkaus ja sain siihen päälle isot annokset sytostaatteja.

Muistan vieläkin sen maun suussa, kun ensimmäinen tippa sytostaattia liukeni vereen.

Viikko sairaalassa, kolme viikkoa kotona. Siinä oli elämisen rytmi. Muuhun ei oikein ollut paukkuja. Laihtunut ja hiukset menettänyt mies jaksoi kuitenkin sairaalajaksojen aikana kaivaa kameran esille ja taltioida ruutuja ihmistä, kavereista, joiden kanssa vierekkäisillä sängyillä pötköteltiin sytostaattien aikana.

– Muistan vieläkin sen maun suussa, kun ensimmäinen tippa sytostaattia liukeni vereen. Siitä tuli sellainen teräksinen maku kielelle. Se tuli joka kerta.

– Tilanteenahan se on jotenkin todella raaka. Samassa huoneessa on useampi ihminen tippapulloihin sidottuina, arkimaailmasta irrotettuina. Ja kuitenkin samalla se aika oli todella ajatuksia kirkastava. Luultavasti suurin syy siihen, että mekin seisomme nyt tässä, on syöpä, Heikkilä miettii elämäänsä tällä hetkellä.

– Päätin silloin, että jos tästä selviän, meidän perheemme muuttaa Kukkolaan ja minä jätän yliopiston. Tulevaisuuden näkymä oli yhtäkkiä aivan selvä.

Jaakon sairaalajakson kuvat julkaistiin jälleen Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla. Tällä kertaa juhannuksena 1987. Mukana kuvissa oli kavereita, joiden elämä päättyi hoidoista huolimatta. Samoin olisi voinut käydä Jaakollekin, mikäli sairaus olisi iskenyt pari vuotta aiemmin. Aggressiivista syöpää ei olisi välttämättä pystytty tuolloin hoitamaan.

Martti oli kuulemma aina pitänyt valokuvausta höpöhommana, eikä ollut antanut kuvata itseään.

– Yksi sairaalassa kuvaamistani miehistä oli Martti. Kun lähdin sairaalasta viimeisen kerran, hän nosti minulle kättä hyvästiksi, jos ei enää nähtäisi. Ja parin viikon päästä sainkin soiton hänen vaimoltaan. Martti oli kertonut, että kuvasin häntä sairaalassa. Vaimo toivoi kuvia itselleen muistoksi ja niinpä minä tein mummolan vaatekomerossa Martista kymmenen mustavalkoista kuvaa ja lähetin ne hänen vaimolleen.

– Martin vaimo soitti muutaman päivän päästä ja kertoi liikuttuneena kiitoksensa. Martti oli kuulemma aina pitänyt valokuvausta höpöhommana, eikä ollut antanut kuvata itseään. Ja nyt hänet oli ikuistettu viimeisten päivien aikana useampaan kuvaan. Sehän oli minulle aivan huikea palaute ja heille mahtava muisto, Heikkilä miettii ja hymyilee hyväntahtoisesti muistoilleen.


Jaakko Heikkilä lähikuvassa



Jaakko Heikkilä lähikuvassa
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

– Tämä pirtti on oikeastaan samanlainen kuin mummolassa, valoisa ja avara, Heikkilä kertoilee kattaessaan pöytään leipää ja graavisiikaa.

Siika kuuluu Kukkolan perinteisiin herkkuihin ja maisemiin, se on selvä. Nyt talvella koskeen voisi viedä myös merrat mateen pyyntiä varten, Heikkilä pohtii ja istahtaa pöytään.

Ja joka kerta, kun sai puhtaat paperit, oli olo kuin olisi syleillyt maailmaa.

Pöydän yllä roikkuu ilmapalloja 7-vuotiaan Mimmi-tyttären syntymäpäiväjuhlista. Seiniä koristaa Heikkilän työt vuosien varrelta. Wilma-koira istahtaa tottuneesti Heikkilän syliin. Uunin päällä on kuva ylioppilaslakki päässä hymyilevästä Jaakosta isoäidin halauksessa.

– Minulla loppui hoidot elokuussa ´87 ja tämän talon perustukset tehtiin kesäkuussa ´88. Siinähän oli pari vuotta sellaista riskiaikaa, mutta todennäköisesti en uskonut syövän uusiutumiseen, Heikkilä nauraa uhkarohkeudelleen.

– Vaikka kyllähän ne kontrollit tuntuivat siltä, kuin tuomiolle menisi. Ja joka kerta, kun sai puhtaat paperit, oli olo kuin olisi syleillyt maailmaa. Ihana ja mahtava tunne. Se on lähes euforinen tila, jolloin kaikki tuntuu olevan mahdollista.


Jaakko Heikkilä istuu sohvalla ja juo kahvia.



Jaakko Heikkilä istuu sohvalla ja juo kahvia.
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Siikavoileivät on syöty ja Heikkilä johdattaa vieraansa työhuoneeseensa. Kapeiden ja jyrkkien portaiden yläpäässä on vintti ja aivan oma valtakuntansa. Ikkunoista näkyy pitkästi Kukkolan maisemaa ja kaamosajan kaunis valo ehtii vielä hetkisen pilkahtaa ikkunaruudun takana.

Rakastuin hurjasti meänkielen alueeseen, siihen huumoriin ja itseironiaan.

– Kun tulimme Kukkolaan, joku valtavan hyvä positiivinen energia vapautui. Ja joka kerta, kun lähdin tästä ajamaan pohjoiseen päin, auton keula kääntyi Övertorneålta Ruotsin puolelle. Rakastuin hurjasti meänkielen alueeseen, siihen huumoriin ja itseironiaan. Siellä teinkin töitä säännöllisesti vuosiin 96–97 asti.

– Ja kun tutustuin suureen persoonaan, kirjailija Bengt Pohjaseen, oli se alkusysäys Meänmaa-kirjalle.


Jaakko Heikkilä Wilma-koira sylissään.



Jaakko Heikkilä Wilma-koira sylissään.
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Maailmanlaajuisesti tunnettu ja arvostettu Heikkilä kuvaa ja etsii kamerallaan ihmistä. Paljon erilaisissa yhteisöissä kuvanneen Heikkilän sisällä on polte ja valtava kiinnostus erilaisia ryhmiä kohtaan.

Ehkä minun kanssa on helppo olla.

– Se on niin hurjan kiehtovaa. Menen katsomaan pientä porukkaa, kulttuuria tai vähemmistöä ja haen sieltä sitä ihmistä. Se tulee varmasti jo nuoruudesta ja alkuajoilta, kun veljen ja serkkupojan kanssa kuvasimme äijiä tuossa koskella. Se kosken tunnelman kuvaaminen ihmisten kautta oli hienoa. Ja varmasti oma sairaala-aikakin on vienyt minua siihen suuntaan vielä voimakkaammin, Heikkilä pohtii vakavoituen, kunnes ilmoille remahtaa jälleen tuttu nauru:

– Kyllä se vaan niin on. Vaikka joskus yrittää jotakin muuta, ei siitä tule mitään. Eikä viitti maata tuolla suon reunalla.

Kuvaajan ja kuvattavan välinen luottamus on persoonakysymys. Heikkilän seurassa on helppo olla. Kuin olisi istuttu tässä vastapäätä toisiamme useamman kerran ja poristu maailmanmenosta. Heikkilälle hyvä koulu on ollut myös Tornionjokilaakson ja meänkielen alueella kuvaaminen.

– Ehkä minun kanssa on helppo olla. Jos minä säteilen ja annan sellaista hyvää tunnetta, on toisen ihmisen helppo tulla siihen mukaan. Se on ihmiskemiaa ja -tuntemusta. Ja tällä alueella asiaa helpottaa myös kieli. Jos täällä menee toisen ihmisen luo, puhuu murretta ja huumori on yhteistä, tunnelma muuttuu heti.


Jaakko Heikkilä



Jaakko Heikkilä
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Jaakko Heikkilän syöpähoidot loppuivat vuonna ‘87. Siitä seitsemän vuoden päästä diagnoosin sai Outi-vaimo Akseli-pojan ollessa yhdeksän vuotta.

Sitä ajatteli, että ei helvetti, taas tämä sama.

– Akselin keskosuus johtui Outin matalista veriarvoista. Outi oli koko ajan esileukeemisessa tilassa, mutta onneksi me emme tienneet siitä. Siinä oli kaksi vaihtoehtoa, joko tilanne käännähtää leukemian puolelle tai sitten ei. Meidän kohdalla toteutui huonompi vaihtoehto.

– Se oli karmeaa aikaa – vielä karmeampaa kuin oma sairastaminen. Outille kaikki oli vielä raskaampaa. Raskaita ja voimia vieviä hoitoja. Sitä ajatteli, että ei helvetti, taas tämä sama. Minä kävin vielä kontrolleissa, mutta olin jo voiton puolella. Käytännössä me elimme syövän kanssa yli kymmenen vuotta.

– Outilla oli pitkiä sairaalajaksoja, luuydin vaihdettiin ja kuljimme paljon Meilahdessa ja Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Se oli nelivuotinen jakso, mikä todella koetteli. Elämä oli päivästä toiseen selviämistä ja tietoisuus siitä, ettei taudista parane, oli lohduton.

On valtavan helpottavaa, ettei elämässä ole sitä syövän taakkaa enää

Outi kuoli helmikuussa 1998. Isä ja poika jäivät kahdestaan asuttamaan Kukkolaan rakennettua taloa. Jälkeenpäin miehet ovat jo pystyneet asialle nauramaan ja paiskaamaan kättä: “Jotenkin me klaarattiin se tilanne.”

– Nyt kun suruajat ja muut on jollain tavalla saanut käsiteltyä, on valtavan helpottavaa, ettei elämässä ole sitä syövän taakkaa enää, Heikkilä miettii.

Tänä päivänä Jaakon kanssa Kukkolan kodin jakaa vaimo Anna-Erika, Mimmi-tytär sekä Jaakon mukana lähes joka paikassa kulkeva villakoira Wilma. Akseli asuu omillaan Helsingissä, 13-vuotias Amanda-tytär äitinsä kanssa Luulajassa.


Jaakko Heikkilä seisoo selin kameraan kotitalonsa terassilla.



Jaakko Heikkilä seisoo selin kameraan kotitalonsa terassilla.
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Heikkilän viimeisin projekti Venetsian aatelisista on saanut hienon vastaanoton. Vuosina 2005–2016 kuvattu Veden kätkemät huoneet oli viime keväänä Kansallismuseon ensimmäinen laaja nykyvalokuvataiteen näyttely.

– Kansallismuseon suosio oli todella yllättävää. Ja kaikki se, mikä sen ympärillä on ollut, on ollut minulle ilman muuta erittäin hyvä kokemus. Olen saanut niin hyvää palautetta, että suoraan sanottuna olen halunnut vähän levähtää kaiken sen jälkeen.

Inhimillisyys, sitä se minun ihmisen hakeminen on.

Heikkilän kamera on löytänyt ihmisen, vaikka maailma onkin ristiriitainen ja ihmiset julmia toisiaan kohtaan.

– Loppujen lopuksi ihmiset ovat yksilöinä ja persoonallisuuksina siellä omissa ympyröissään upeita ja auttavaisia. Se siinä onkin vaikeaa itselle hyväksyä, miten hurjan hienoa porukkaa ja yhteisöjä on tavannut ja toisaalta, miten julma ja raaka tämä vallankäytön maailma on, jossa me elämme.

– Inhimillisyys, sitä se minun ihmisen hakeminen on.

Ottoman Imperium, hän hokee ja viittaa sillä armenialaisten kansanmurhaan. Ja sitten minä aloin kuvata.

Vuodesta 2001 asti Jaakko Heikkilä on viettänyt maailmalla useamman kuukauden vuodesta. Heikkilän kameran eteen ovat luottavaisina antautuneet esimerkiksi armenialaiset, valakit, brasilialaiset, meänkieliset kuin lappilaisetkin. Ja jokaisella kerralla luottamus ja yhteys on löytynyt kahden ihmisen välille.

– Armeniassa minulla oli tapana mennä joka aamu ulos. Katselin kylää ja ajauduin siitä aina sitten johonkin. Yhtenä aamuna minun olkapäähäni koputettiin ja kun käännyin, tuli vanha mies rinnalleni. Hän viittoili minua mukaansa. Niin me sitten kävelimme peräkanaa puolisen tuntia ohi muutaman kylän ja joen yli, kunnes tulimme hänen ovelleen. Oli kylmä huhtikuun aamu ja ovessa oli niin suuret raot, ettei se pitänyt lämpöä yhtään. Keskellä huonetta oli kaminapönttö ja kaminan vieressä pitkä pöytä. Sen ääreen me istuimme ja joimme miehen tarjoilemaa aprikoosimehua.

– Tilanne oli aluksi hieman vaivaantunut, kun eihän meillä ollut yhteistä kieltä. Olin kyllä näyttänyt perille päästyämme miehelle armeniaksi kirjoitetun tekstin, missä kerrottiin, miksi olin siellä kuvaamassa. Sitten yhtäkkiä mies nousi ylös ja näytti sormillaan, että nyt välähti. Hän otti kaapista raamatun ja toi sen eteeni. Mies aukoi sivuja, kunnes eteen tuli pari kolme poltettua sivua. “Ottoman Imperium” hän hoki ja viittasi sillä armenialaisten kansanmurhaan. Ja sitten minä aloin kuvata. Tilanne jotenkin laukesi. Siihen asti meillä ei ollut vielä mitään yhteistä.


Jaakko Heikkilä



Jaakko Heikkilä
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Isojen kuusien katveessa loistaa jouluvalot. Itse rakennettu pihasauna valmistautuu vastaanottamaan kylpijät jouluaattona.

Se on niin pirun tärkeää, että on perhe ja perheestä tuore, hyvä tsemppi.

Heikkilää naurattaa. Näillä lauteilla on hyvä istua ja olla. Ihan kuten koko Kukkolassa. Tornionjoen kupeessa asuu onnellinen mies.

– Tänne muuttaminen on ollut varmasti yksi elämäni parhaista ratkaisuista. Jotenkin se isoäitini olemus, tuo meidän valoisa pirtti, koski ja kosken yhteisö – se kaikki on niin upeaa. Ei minulla ole tarvetta ajatella, missä muualla olisi ollut paremmin.

– Ja se on niin pirun tärkeää, että on perhe ja perheestä tuore, hyvä tsemppi. Sellainen rehevä, rento, hyvä ja rauhallinen tunnelma. Se on hirveän tärkeää, Jaakko Heikkilä miettii ja uppoutuu hetkeksi ajatuksiinsa, kunnes mukaansa tempaava nauru täyttää taas pihapiirin.

Helppoja, notkeita ja täysin ennakkoluulottomia ihmisiä kaikki.

– Joskus silloin syöpähoitojen jälkeen kuvasin kesäyössä omakuvia tuossa lähipellolla. Hyppelin laihana, kaljuna ja alastomana valkoisiksi maalaamieni heinäseipäiden keskellä ja yhtäkkiä minulle tuli tunne, että joku katselee minua. Naapurin nainen katseli minua tieltä ja siinä kohtaan ajattelin, että minun ei kannata muuta kuin jatkaa. Niin se nainen lähti käveleskelemään ja minä odotin, milloin alkaa kuulua, että sekaisin se Heikkilä on. Mutta en ole kuullut siitä halaistua sanaa ikinä. Silloin minä ajattelin, että tämän täytyy olla loistava paikka.

– Helppoja, notkeita ja täysin ennakkoluulottomia ihmisiä kaikki. Näistä ympärillä olevista ihmisistä minulla ei ole mitään negatiivista sanomista, Heikkilä kehuu kyläläisiä ja luettelee huomaamattaan omia piirteitään, joilla hän ihmiset lähellään hurmaa.


Jaakko Heikkilä koiransa kanssa kotipihallaan Kukkolankoskella.



Jaakko Heikkilä koiransa kanssa kotipihallaan Kukkolankoskella.
Kuva: Yle, Tero Kyllönen
Jaakko Heikkilä

Jaakko Heikkilä:

Veden Kätkemiä Huoneita, Maahenki/Musta taide, Blue Book 6 2016
Kitchen Talks, Kehrer Heidelberg, Blue Book 5 2014
(yhdessä Anastasia Khoroshilovan kanssa)
Silent Talks, Kehrer, Heidelberg, Blue Book 4 2011
Armenian vaietut tarinat, Like, Blue Book 3 2008
Kukkolankoski. Blue Book 2 2005
Pomorit, teksti Helene Alm, Blue Book 2 2001
Kirkas nöyryys, Pohjoinen 1997
Meänmaa, teksti Bengt Pohjanen, Pohjoinen 1992

Tutustu Jaakko Heikkilän tuotantoon täällä.

Akuutti – elämänmakuisia tarinoita ja ajankohtaista asiaa terveydestä. Liity joukkoomme Facebookissa!