Jenny Lehtinen
Yle
Sanotaan, ettei sillä ole väliä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välillä, vaan sillä, mitä syö uudenvuoden ja joulun välillä. Olen täysin eri mieltä! Vuodessa ei ole parempaa aikaa hyvän syömisen harjoitteluun kuin joulun aika.
Joulu on taas täällä. Tuo ihana juhla vuoden pimeimpään aikaan. Joillekin vuoden kohokohta, toisille mahdollisimman matalalla profiililla ohitettava pakkojuhla. Liian monille jakso, joka alkaa jo syksyn puolivälissä - siinä kohtaa kun joulusuklaat tulevat kauppoihin. Stressiä, repsahduksia, ryhdistäytymistä, epätoivoisia yrityksiä nauttia joulusta ja lopulta luovuttaminen: Kun kerran on joulu, niin antaa mennä sitten. Syödään. Syödään niin että napa rutisee, syödään kaikkea vaikka ei enää tekisi mielikään, syödään. Onhan joulu.
Ja joulun jälkeen jatketaan, onhan vielä ainakin viikko siihen, kun kaikki taas muuttuu. Uutenavuotena lupaukset: joillekin tipaton tammikuu, toisille sokerilakko. Vielä useammalle uusi salikortti ja päätös paremmasta elämästä. Terveellistä ruokaa ja kunnolla liikuntaa! Vaikka kysymyksessä olisi 20. kerta kun näin toimii, se tuntuu aina yhtä hyvältä idealta. Ja miksei tuntuisi? Lääkäri kiittää ryhtiliikkeestä, lähipiiri on täynnä uuden elämän aloittajia ja media rummuttaa vuoden alun vippaskonsteja paremman minän saavuttamiseksi.
Sanotaan ettei sillä ole väliä mitä syö joulun ja uudenvuoden välillä, vaan sillä, mitä syö uudenvuoden ja joulun välillä. Olen täysin eri mieltä. Tuossa on varmasti vuoden paras aika rehellisesti katsoa silmiin omaa syömiskäytöstä ja sen terveyttä. Ei terveellisyyttä vaan terveyttä. Syönkö yli rajojeni kun “kerrankin saa”? Syönkö laadullisesti tai määrällisesti ruokia, joita en oikeasti halua syödä, jonkin muun kuin aidon mielihalun takia?
Ahdistavatko joulun syömiset etukäteen, jälkikäteen tai silloin kun niitä syö? Miksi?
Olen sitä mieltä, että syömiskäyttäytymisemme on jo aivan liian yleisesti – en nyt sanoisi sairasta – mutta aika kieroutunutta. Otetaan esimerkiksi vaikka sokerin ja herkkujen syönti. Sokeri, tuo saatanasta seuraava, on tehty niin kielletyksi ja kiehtovaksi, että pahimmillaan se pyörii mielessä koko ajan. Sokeri on luvaton lääke niin stressiin kuin sydänsuruihin. Jotain, mitä emme enää osaa käyttää normaalisti, nautintona tilanteissa, joihin se kuuluu.
Esimerkiksi lasten kohdalla pidetään hirveää älämölöä siitä, että päiväkodeissa ja kouluissa ei saisi tarjota karkkia, kun jollain on synttärit. Siis niitä paria pientä namia, jotka syödään kivassa sosiaalisessa tilanteessa kavereiden kanssa, yleensä lounaan tai välipalan päälle. Vaikka ryhmässä olisi 30 lasta, se tarkoittaisi noin 2 kertaa kuussa tapahtuvaa toimintaa. EI! Sen sijaan mieluummin ostetaan lapselle viikonlopuksi se silmät kiiluen odotettu karkkipussi, paitsi tietysti jos lapsi on käyttäytynyt huonosti. Silloin rankaistaan karkkipäivän menetyksellä. Niinhän me olemme itsekin oppineet: ruoka on rankaisun ja itsekurin väline.
Minne jäi nautinto? Minne jäi ihan normaali mutkaton suhtautuminen syömiseen? Ilman joidenkin ruokien nostamista järjettömään arvoon tai joidenkin ruoka-aineiden julkistamista myrkyksi, jota kukaan ei tarvitse.
Oli mielenkiintoista lukea tämän Helsingin Sanomissa julkaistun kolumnin (Helena Liikanen-Renger: Sokeria jo vauvan jogurttiin – Ranskassa suomalaisäitikään ei rajoita lasten herkuttelua) kommentteja. Ranskalaiset ovat kuuluisia paitsi paitsi upeasta keittiö- ja ruokailukulttuuristaan myös pitkäikäisestä ja terveestä kansasta. Silti me puhumme heidän kohdallaan ranskalaisesta paradoksista. Eli mielletään epäloogiseksi se, että syödään runsasenergistä, meidän mittapuulla epäterveellistä ruokaa, ja silti ollaan normaalipainoisia ja hyvinvoivia.
Miksi se olisi epäloogista? Luulisi, että meilläkin oltaisiin jo pikkuhiljaa herätty havaitsemaan, ettei kurimuskulttuuri toimi. Ei toimi se, että kieltäydytään, lakkoillaan, jaetaan ruokia hyviin ja huonoihin ja ollaan hysteerisiä tiettyjen ruoka-aineiden suhteen, välillä ylistäen jotain koivun kyljessä kasvavaa loista maasta taivaisiin, toisinaan vauhkoten tomaattien aiheuttavan syöpää.
Avain normaaliin ja terveeseen (edelleenkään ei terveelliseen) syömiseen on juuri tässä: ei ole kiellettyjä tai sallittuja.
Ruoka ei ole rangaistus tai palkinto. Ei identiteetin rakennuspalikka tai persoonan perusta. Se on ruokaa. Ihana välttämättömyys, jonka kanssa voi kipuilla läpi elämänsä. Tai vihdoin opetella sen kanssa sinuksi, ja nauttia siitä joka ikinen päivä.
Tähän aiheeseen liittyy yksi hyvä uutinen. Muutoksen tekemisen omaan ruokasuhteeseen voi aloittaa juuri nyt. Vuodessa ei ole parempaa aikaa hyvän syömisen harjoitteluun kuin joulun aika. Mitä jos tänä jouluna söisit sitä mistä nautit ja lopettaisit, kun ei enää tee mieli, ilman ajatusta "viimeisistä herkuista" ja tammikuun kurinpalautuksesta? Ja tammikuussa jatkaisit hyvin alkanutta harjoittelua nauttimalla hyvästä syömisestä ihan joka päivä.
