Hyppää pääsisältöön

Rohkea noidanrooli jäi Mirja Manen tunnetuimmaksi elokuvatyöksi

Palavasilmäinen näyttelijäkaunotar Mirja Mane nousi komeetan tavoin elokuvatähdeksi 1950-luvulla. Elävä arkisto esittää Manen viidestä elokuvasta kokonaisuudessaan kolme: elokuvat Noita palaa elämään, Saariston tyttö ja Kuningas kulkureitten. Nämä Roland af Hällströmin Fennada-Filmille tekemät nopeat ohjaukset kertovat myös sen, miten ja miksi Manen elokuvaura sittenkin jäi tähdenlennoksi.

Mika Waltarin "dramaattinen komedianäytelmä" Noita palaa elämään oli saanut kantaesityksensä teatterissa vuonna 1946. Elokuvaohjaaja Hannu Leminen oli suunnitellut siitä filmisovitusta vuonna 1950, mutta hanke oli kaatunut siihen, ettei noidan rooliin ollut löytynyt sopivaa näyttelijää. Vuonna 1952 sellainen löytyi, kun kirjailija itse naulitsi katseensa nuoreen turkulaiseen näyttelijään Mirjami Maneliukseen. ”Noita” oli löytynyt, eikä siinä kaikki: Waltari halusi myös antaa näyttelijälle taiteilijanimen. Kirjailija kastoi hänet Kulosaaren Casinon rannassa Mirja Maneksi ohjaaja Roland af Hällströmin ja Fennada-Filmin tuottajan Mauno Mäkelän läsnä ollessa.

Filmintekoon ryhdyttiin nyt tosissaan. Elokuvan ohjasi ja salanimellä käsikirjoitti Roland af Hällström. Toisena käsikirjoittajana toimi Kaarlo Nuorvala. Noita palaa elämään edusti lajityypiltään meillä harvinaista kauhugenreä: aiemmin samaa tyylilajia oli nähty valkokankaalla vain Linnaisten vihreässä kamarissa (1945) sekä tuoreessa Valkoisessa peurassa (1952).

Waltarin näytelmän noidanrooli oli poikkeuksellinen siksi, että se sisälsi paljon alastomuutta. Elokuvan tekovaiheessa kuvaajaa huvitti, kun päähenkilöllä ”eivät vaatteet millään tahtoneet pysyä päällä”. Alastonkohtaustensa ansiosta elokuva onnistuttiin myymään sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Elokuva oli rohkea myös repliikeiltään, ja kotimaassa sensuuri lyhensikin sitä 14 metrin verran. Poistettavaksi määrättiin noidan repliikki "ja minä tunsin miten kätenne kosketti paljasta rintaani" sekä arkeologin puheenvuoro "tahdon sulkea syliini nuoren lämpimän ruumiin – niityllä, kukkien luona alastomana, tulen lämmössä, veren lämmössä."

Noita palaa elämään -elokuvan juoniselostus

Arkeologisissa kaivauksissa tohtori Hannu (Toivo Mäkelä) ja hänen vaimonsa Greta (Hillevi Lagerstam) löytävät paroni Hallbergin (Aku Korhonen) kartanon mailta suokaivannosta noitana pidetyn naisen ruumiin. Paikalliset uskovat, että ruumiin ylös kaivaminen johtaa noidan palaamiseen. Kun illalla nousee myrsky, Hannu ja taiteilija Kauko (Helge Herala) lähtevät suojaamaan kaivauksia ja löytävät haudasta tajuttoman nuoren naisen (Mirja Mane). (Esittelyteksti: Elonet)

"Nuortean notkea, verevä ja iskuvalmis noita"

Elokuvakriitikot moittivat käsikirjoitusta, sen ei katsottu tavoittavan Waltarin alkutekstin virettä. Ehkä hieman yllättäen arvosteluissa ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota alastonkohtauksiin.

”Luulen elokuvan tekijöiden olleen epätietoisia siitä, miten Mika Waltarin itsensä 'dramaattiseksi komediaksi' nimittämä teos olisi pitänyt siirtää filmimuotoon. Aika ajoin on näet kysymys kauhuelokuvasta, aika ajoin komediasta, aika ajoin ei oikein mistään. Sattumanvaraisuutensa ja alinomaan järkkyvän tasapainonsa takia Noita palaa elämään on varmasti omituisimpia ilmiöitä kotimaisen elokuvan historiassa. Se on aivan poikkeuksellisessa määrin vailla suhdallisuuden tuntoa ja aistia. Se tyrmää kaaosmaisuudellaan katsojan ensimmäisen tunnin ellei peräti ensimmäisen puolen tunnin aikana." (Eugen Terttula, Suomen Sosialidemokraatti)

"(...) perusaiheessa oli tarpeeksi ainesta hirtehistä komediaa tai sitten vahvaa painajaisthrilleriä varten (...) filmistä ei ole kuitenkaan tullut kumpaakaan, sillä käsikirjoituksen muokkaajat kehittivät tarinansa näiden kahden mahdollisuuden välimailla." (Modest Savtschenko eli Martti Savo, Työkansan Sanomat)

"Monet kohtaukset, useat repliikit toistuvat kolmeen kertaan: 'rekvisiittaa' tuntuu olevan tukahduttavan paljon ja eri tyylisävyjä on sotkettu keskenään. Ehkäpä Waltaria olisi kaivattu myös käsikirjoituksen tekijäksi, tuskin hän olisi päästänyt aiheitaan näin laveaksi laverteluksi." (Maija Savutie, Vapaa Sana)

Elokuvan ulkoasua kuitenkin kiitettiin, erityisesti Esko Töyrin kuvausta.

"(…) ettei filmatun teatterin tuntua ole, vaikka kyseessä onkin näytelmä" (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Mirja Mane herätti ristiriitaisia tunteita. Helsingin Sanomien kriitikon Paula Talaskiven mukaan hän "ei tähän tehtävään mitenkään riitä" ja Eugen Terttula piti häntä "kertakaikkiaan avuttomana".

Sekä Valma Kivitie (Elokuva-Aitta) että Maija Savutie näkivät hänen sitävastoin onnistuvan "odottamattoman hyvin", ja Martti Savon mukaan Mirja Mane suhtautui rooliinsa "kiitettävällä antaumuksella".

"Mirja Mane esitti noitaa nuortean notkeasti, verevästi ja iskuvalmiisti, paikoittain tosin pingoitetusti, mutta joka tapauksessa osoittaen ilmeistä lahjakkuutta." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Noita palaa elämään palkittiin Jussein parhaasta kuvauksesta ja lavastuksesta. Elokuvasta otettiin kymmenen kopiota, mutta sen yleisömenestys jäi odotettua heikommaksi.

Lataa tästä Noita palaa elämään -elokuvan juliste


Noita palaa elämään – näyttelijät ja tekijät

Mirja Mane – Birgit Suomaa
Toivo Mäkelä – Hannu, arkeologi
Hillevi Lagerstam – Greta, Hannun vaimo
Sakari Jurkka – Veikko Hallberg
Helge Herala – Kauko, taiteilija
Aku Korhonen – paroni Hallberg, kartanonomistaja
Rakel Laakso – emännöitsijä
Elna Hellman – Sauna-Maija
Elsa Turakainen – Leena, karjakko
Elli Ylimaa – Saara. palvelijatar
Einari Ketola – Janne, renki
Jalmari Parikka – Henrik, renki

Roland af Hällström – ohjaus
Mauno Mäkelä – tuotantojohto
Kaarlo Nuorvala – filmikäsikirjoitus
Viljo Hela (Roland af Hällström) – filmikäsikirjoitus
Esko Töyri – kuvaus
Gösta Salminen – äänitys
Tapio Ilomäki – musiikki
Lauri Elo – lavastus

Saariston tyttö luotti nyt vaalean Manen vetovoimaan

Suomen kansallisfilmografian tietojen mukaan Fennada-Filmi oli niin varma uuden tähtiesiintyjänsä yleisönsuosiosta, että jo ennen Noita palaa elämään -elokuvan valmistumista tarjosi hänelle nimiosan Roland af Hällströmin seuraavassa ohjauksessa, Saariston tytössä (1953). Aihe oli Kaarlo Nuorvalalta, ja hän laati salanimellä myös elokuvan käsikirjoituksen.

Noitana Mirja Mane oli saanut säilyttää alkuperäisen tumman tukkansa. Saariston tyttöä varten hänen hiuksensa valkaistiin, minkä seurauksena oli, että hänen hiuksena alkoivat kesken filmauksen irrota päästä. Osassa elokuvasta hän esiintyi sitten huivi päässä.

Henkilöhistoriallisesti on kiinnostavaa, että elokuvan keskiössä nähdään tosielämän pariskunta. Mane nimittäin avioitui samana vuonna elokuvassa isäänsä esittävän Toivo Hämerannan kanssa.

Saariston tyttö kuvattiin Jurmon saarella mykkäkameralla ja jälkiäänitettiin. Paikalliset saarelaiset avustivat elokuvanteossa. Koska kuvauksien aikana ei tuullut tarpeeksi, jouduttiin myrskykuvat hankkimaan Ruotsista.

Mauno Mäkelä haki elokuvalle elokuvatarkastamolta verovapautta perustellen: "Saariston tyttö kuvaa rakentavassa mielessä saaristoväen vaikeuksia sekä rehellisesti ja aidosti saaristolaisten tapoja ja elämää", mutta tarkastamo ei ollut samaa mieltä.

Saariston tyttö -elokuvan juoniselostus

Kalastaja Simeonin (Toivo Hämeranta) tytär Liisa (Mirja Mane) elää romanssin saarelle saapuvan kaupunkilaisen Peterin (Henake Schubak) kanssa. Liisa kokee saavansa rangaistuksen luvattomasta tunteestaan, kun hänen sulhasensa Antin sisar Maija (Sirkka Saarnio) sairastuu kurkkumätään ja Antti (Leif Wager) on hukkua myrskyssä. (Esitettelyteksti: Elonet)

Aiheelle kiitosta, toteutukselle moitetta

Elokuva oli pettymys kaikille kriitikoille, erityisesti moitittiin jännitteiden löyhyyttä.

"Vähäiset tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa hatarasti ja latteasti ja juonen dramaattinen lanka katkeilee tavan takaa."(Juha Nevalainen, Ilta-Sanomat)

Jälleen kiitettiin eniten elokuvan kuvausjälkeä.

"Esko Töyrin kuvaus oli silmää hivelevän kaunista, pehmeydessään se toi mieleen jopa ranskalaisen, etten sanoisi italialaisen elokuvan." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta)

"Varsinkin sisäkuvien hallittu kokonaissävy, varma ja punnittu valojen ja varjojen käyttö, vahvistavat käsitystämme Töyristä yhtenä parhaimpana kuvaajistamme." (J. Hurme, Uusi Suomi)

Pääosan esittäjistä Leif Wager selvisi kriitikoiden mukaan melko tyylikkäästi. Sen sijaan Mirja Mane ei vakuuttanut.

"Sievä tyttöhän Mirja Mane oli huivi päässä hääriessään, mutta vain pintoja hipoen hän mielensä ailahdukset ilmensi. Tarvitaan paljon ahkeraa tosityötä, jos mieli tähdeksi sonnustautua."(Valma Kivitie, Elokuva-Aitta)

Eräs kriitikko piti elokuvan myönteisimpänä puolena Jurmon asukkaiden intoa osallistua filmaustöihin. Myös myrksykuvia kiitettiin, sillä niistä välittyi saaristolaisuudesta jotakin todellista.

Moni kriitikko oli sitä mieltä, että Roland af Hällstömin arvostelukyky ei ollut ollut tässä elokuvassa terävimmillään.

"Ohjaus on Roland af Hällströmin rutiinityötä. (...) Useissa kohtauksissa olisi voinut runsaasti vähentää turhia lauseita ja sanoa sama pelkällä kuvakerronnalla." (J. Hurme, Uusi Suomi)

"Ohjaajakin on paisutellut pikkuseikkoja eikä ole kaihtanut laskelmointia vakavamoraalisten, jopa uskonnollisten tunnelmien varjolla."(Maija Savutie, Vapaa Sana)

Noita palaa elämään -elokuvan tavoin myös Saariston tytön yleisömenestys jäi odotettua heikommaksi.

Saariston tyttö – näyttelijät ja tekijät

Mirja Mane – Liisa
Leif Wager – Antti
Henake Schubak – Peter
Sirkka Saarnio – Maija
Anton Soini – Masa, hanurinsoittaja
Toivo Hämeranta – Simeon, Liisan ja Maijan isä
Elvi Saarnio – Martta
Joel Asikainen – kalanostajaherra
Saara Ranin – Hanna
Irja Kuusla – Saara
Ale Porkka – Mikko
Enok Väänänen – Lennu
Matti Aulos – merivartiolauksen päällikkö

Roland ag Hällström – ohjaus
Mauno Mäkelä – tuotantojohto
Hilkka Helovuo – käsikirjoitus
Esko Töyri – kuvaus
Nils Holm – leikkaus
Gösta Salminen – äänitys
George de Godzinsky – musiikki
Lauri Elo – lavastus
Heikki Kataja – kuvaussihteeri
Ensio Suominen – B-kuvaaja

´

Kuningas kulkureitten jätti Manen jo sivuosaan

Myös vuoden 1953 syksyllä valmistunutta kepeää seikkailudraamaa Kuningas kulkureittein on pidetty Roland af Hällströmin välityönä. Tässä elokuvassa Fennada-Filmi yhdisti suomalaisten ihannoimaan kulkuriromantiikkaan aineksia Don Juanin tarusta ja Rosvo-Roopen seikkailuista.

Mirja Mane sai tässä epookkiin – 1850-luvulle – sijoittuvassa tarinassa roolin mustalaistyttönä. Edellisten elokuviensa tapaan Mane nähdään jälleen usein tanssimassa, mikä olikin tanssijataustaiselle näyttelijälle luontevaa.

Kuningas kulkureitten -elokuvan juoniselostus

Elokuva sijoittuu1850-luvulle, aikaan jolloin Krimin sota on juuri loppunut. Sodasta palannut nuori kreivi Martin von Tandenskiöld (Ekke Hämäläinen) joutuu juhlissa taisteluun venäläisen everstin kanssa tämän ahdisteltua hänen morsiantaan Karinia (Raili Mäki). Kasakoiden takaa-ajamana Martin pakenee ja lyöttäytyy vanhan kulkurin (Anton Soini) seuraan. Matkallaan Martin kohtaa seikkailuja ja kauniita naisia, maatalojen tyttäriä (Tuija Halonen, Leena Häkinen) ja mustalaisprinsessan (Mirja Mane), kunnes löytää suunnan elämälleen.. (Esittelyteksti: Elonet)

Palstatilaa tyylirikoille

Suomen kansallisfilmografian mukaan elokuvaa kritisoitiin aikalaisarvioissa etenkin näyttelijävalinnoistaan. Ekke Hämäläisessä ei koettu olevan tarpeeksi vetovoimaa kulkurihurmurin saappaisiin. Naisnäyttelijöiden suorituksia pidettiin kautta linjan ilmeettöminä. Anton Soinin tulkitsema vanha kulkuriherra koettiin hahmoista luontevimmaksi. Kritiikeissä ei arvioitu Mirja Manen roolisuoritusta.

"Ote on merkillisen veltto, innoton ja pintapuolinen." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Käsikirjoitusta moittiin epäuskottavaksi, huonosti kuvattavaan epookkiin sopivaksi. Tyylirikot saattoi kuitenkin ajatella myös tahallisiksi:

"Mutta ohjaajan on täytynyt olla tästä selvillä niin että ilmeisesti hänen tarkoituksenaan onkin ollut tehdä tällainen 'tyylirikko mielenlämmittäjä' tämän ankean syyssään painossa." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta))

Kuningas kulkureitten vertautui nopeasti vuoden 1941 suurmenestykseen Kulkurin valssiin. Fennada-Filmin onkin katsottu tavoitelleen juuri Kulkurin valssin saavuttamaa jättipottia vastaavanlaisella tarinalla ja omalla kulkurituotteellaan. Tarinassa on myös selviä yhteneväisyyksiä neljä vuotta aiemmin tehdyn Rosvo-Roopen kanssa.

Elokuvan katsottiin jäävän teknisestikin paitsioon. Tarinaa pidettiin venytettynä ja käsikirjoitusta liiankin epäuskottavana. Kriitikot tosin havaitsivat, että elokuvalla olisi ollut edellytyksiä kelvolliseen parodiaan kulkuriromantiikan puhkikalutusta tarustosta. Heidän mukaansa elokuvantekijöiltä ei kuitenkaan ollut löytynyt kylliksi rohkeutta tämän toteutukseen.

Kuningas kulkureitten
sai kuitenkin osakseen uudentyyppistä kunniaa, kun sen alkuperäinen juliste valittiin Suomen Filmikamari ry:n kautta aikain ensimmäisen elokuvajulistekilpailun voittajaksi.


Kuningas kulkureitten – näyttelijät ja tekijät

Ekke Hämäläinen – Martti, kreivi Martin von Tandenskiöld
Leena Häkinen – Isontalon Annikki
Tuija Halonen – Maija
Raili Mäki – Karin
Mirja Mane – Manja, mustalaistyttö
Anton Soini - vanha kulkuri
Elvi Saarnio – palvelijatar
Tauno Majuri – eversti
Martti Kupari – Grigori
Sakari Jurkka – Fedja, mustalaispoika
Usko Kantola – Lauri
Saara Ranin - tante Emilie
Sylva Rossi – Veera
Ture Junttu - vanha kreivi
Eero Leväluoma - Annikin isä
Sven Relander - kenraali Abrashev
Uljas Kandolin – renki
Paavo Hyttilä – renki

Roland af Hällström – ohjaus
Aarne Tarkas – käsikirjoitus ja apulaisohjaaja
Mauno Mäkelä – tuotantojohto
Helvi Erjakka – vuorosanat
Kalevi Hartti - musiikki
Lauri Elo – lavastus
Esko Nevalainen – kuvaus
Gösta Salminen – äänitys
NIls Holm – leikkaus
Liisi Hallas - tanssit
Kauko Vuorensola – kuvaussihteeri
Esko Töyri – teknillinen johto

Mirja Manella olisi ollut vientiä Hollywoodiin asti

Mirja Mane (1929-1974) näytteli 1950-luvulla kaikkiaan viidessä elokuvassa. Päätyönsä hän teki teatterinäyttelijänä sekä opettajana omassa baletti- ja liikuntakoulussaan.

Ennen päärooliaan Waltarin näytelmässä Mane oli näytellyt kameran edessä pienen Juliskan roolin elokuvassa Kaunis Veera (1950).

Noita palaa elämään -elokuvan alastonkohtaukset poikivat Manelle työtarjouksen Hollywoodista, missä Indo-American International Films Company tarjosi hänelle viiden vuoden elokuvasopimusta. Mane kuitenkin kieltäytyi siitä. Se sijaan hänet nähtiin vielä kolmessa kotimaisessa tuotannossa: elokuvissa Saariston tyttö (1953), Kuningas kulkureitten (1953) sekä Morsiusseppele (1954).

Vuonna 1953 Mane avioitui itseään 29 vuotta vanhemman näyttelijä-ohjaaja-teatterijohtaja Toivo Hämerannan kanssa. Hämeranta esitti samana vuonna valmistuneessa Saariston tytössä Manen isää. Pariskunta työskenteli yhdessä Hämerannan kuolemaan asti vuonna 1969. Mane kuoli lyhyen sairauden jälkeen 44-vuotiaana vuonna 1974.

Fennada-Filmi

Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.

Artikkelissa käytetyt kirjalliset lähteet:
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.
Kari Uusitalo: Hei rillumarei! Suomen elokuva-arkisto (1978).
Suomen kansallisfilmografian osat 4 (vuodet 1948–1952) ja 5 (1953–1956).

  • Länsimetroa ryhdyttiin rakentamaan vuosien väännön jälkeen

    Metron vetämisestä Espooseen puhuttiin jo 1980-luvulla.

    Länsimetroa muistuttavaa metrolinjaa ehdotettiin rakennettavaksi jo Helsingin metron suunnitteluvaiheessa. Jo 1980-luvun alussa Espooseen ulottuvaa metrolinjaa pidettiin yhtenä vaihtoehtona kasvavan liikennöinnin parantamiseksi. Länsimetro realisoitui toteutettavaksi projektiksi vasta kun Espoon kaupunginvaltuusto hyväksyi maanalaisen asemakaavan ja rakentaminen voitiin aloittaa. Länsimetron alkupaukku koettiin 24. marraskuuta 2009.

  • Veljeni Leijonamieli taipui radiokuunnelmaksi nimekkäiden näyttelijöiden äänillä

    Veljeni Leijonamieli -kuunnelma sai ensiesityksensä 1976

    Astrid Lindgrenin rakastettu romaani muuntui kaksiosaiseksi radiokuunnelmaksi vuonna 1976 Eija-Elina Bergholmin ohjauksessa. Tarinaa tulkitsemassa oli useita nimekkäitä suomalaisnäyttelijöitä, jotka loivat kirjan hahmot eläviksi. Veljeni Leijonamieli on satukertomus hyvän ja pahan kamppailusta, veljesrakkaudesta ja rohkeudesta. Astrid Lindgrenille se oli myös kertomus yksinäisyydestä.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Äänestä suosikkijoulukalenterisi Areenaan

    Äänestys käynnissä 26.11. asti.

    Kenet heistä tahdot nähdä Areenassa joulukuussa: Tonttu Toljanteri, Histamiini, Olga P. Postinen, Gommi ja Pommi vai Tonttu Tomafoi? Käytä äänesi ja vaikuta. Äänestää voit 26.11. asti. Kaksi eniten ääniä saanutta joulukalenteria on katsottavissa Areenassa 1.12. alkaen.

  • Länsimetroa ryhdyttiin rakentamaan vuosien väännön jälkeen

    Metron vetämisestä Espooseen puhuttiin jo 1980-luvulla.

    Länsimetroa muistuttavaa metrolinjaa ehdotettiin rakennettavaksi jo Helsingin metron suunnitteluvaiheessa. Jo 1980-luvun alussa Espooseen ulottuvaa metrolinjaa pidettiin yhtenä vaihtoehtona kasvavan liikennöinnin parantamiseksi. Länsimetron alkupaukku koettiin 24. marraskuuta 2009.

  • Radikaaleja ratkaisuja ja ennakkoluulotonta elokuvataidetta - suomalaiset leikkasivat pölyt pois arkistofilmeistä!

    Voi vitsi - Kasper Strömman purkaisi vuoristoradan

    Millaista huumoria syntyy, kun suomalaiset saavat leikata vanhoista arkistofilmeistä uusia elokuvia? Sellaista, joka yllyttää Kasper Strömmanin ehdottamaan Linnanmäen vuoristoradan purkamista. Uudessa Oi maamme! -tv-sarjassa visuaalisen alan ammattilaiset katsovat Minna Joenniemen kanssa häkellyttävän ennakkoluulottomasti tehtyjä, uusia tulkintoja Suomesta ennen ja nyt.

  • Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat on mestarillinen kuvaus sodan arjesta

    Pentti Haanpään yhdeksän miehen saappaat

    Pentti Haanpää tunnetaan pohjoisen maaseudun kuvaajana ja sotaan kriittisesti suhtautuneena kirjailijana. Haanpään tekstejä on dramatisoitu näyttämöille ja televisioon. Romaanista Yhdeksän miehen saappaat (1945) tehtiin televisioon yhdeksänosainen sarjanäytelmä vuonna 1969.

  • Mustat ja punaiset vuodet -draama puhutteli hiljaa mutta väkevästi

    Kriitikoiden ja katsojien kiittämä sarja on uhmannut aikaa

    Keväällä 1973 ensiesitetty kymmenosainen draamasarja Mustat ja punaiset vuodet on kunnianhimoinen ja ehyt suurtyö, joka on jäänyt katsojien kestosuosikiksi. Vuosiin 1932–1973 ajoittuva, Tampereelle sijoittuva ja metallimies Jokisen perheen ympärille kiertyvä tarina kertoo hämmästyttävän luontevin vedoin sen, miten Suomi tuona aikana muuttui.

  • Manillaköysi, Kirje isältä ja muita toivottuja draamoja sotien varjostamista vuosista Areenassa

    Sarjoja ja elokuvia sodan ja rauhan vuosista

    Sisua, sydäntä, vallanhimoa ja herkkää iloa läikehtii Areenaan juuri julkaisemissamme elokuvissa ja sarjoissa. Katsottavana ovat tv-elokuvat Manillaköysi, Kirje isältä, Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet sekä Vääpeli Sadon tapaus. Itsenäistä identiteettiä etsivää Suomea halkovat draamasarjat Sodan ja rauhan miehet, Yhdeksän miehen saappaat, Mustat ja punaiset vuodet Tampereella, Kukkivat roudan maat Ylä-Savossa sekä Isännät ja isäntien varjot Pohjois-Pohjanmaalla.
    Toivotut: Sodan ja rauhan vuodet -draamapaketti Yle Areenassa

  • Sodan ja rauhan miehet – faktaa vai fiktiota?

    Dokumenttidraama talvisotaa edeltävistä neuvotteluista

    Matti Tapion kirjoittama ja ohjaama kymmenosainen Sodan ja rauhan miehet on vahvaan dokumenttipohjaan perustuva näytelmäsarja talvisotaa edeltävistä neuvotteluista, niiden kariutumisesta ja lopulta Suomen joutumisesta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Sarja seuraa myös sodan kulkua ja Suomen yrityksiä päästä rauhaan, lopullisia rauhanneuvotteluita, välirauhan aikaa ja tietä uuteen sotaan. Sarjan ensimmäinen osa nähtiin joulukuussa 1978. Sarja on katsottavissa Yle Areenassa.

  • Kuukauden suositut välitti Eilispäivän iskelmät ja maailmanhitit musiikkikuvaelmina

    1960-luvun menestyskappaleet "esi-musiikkivideoina".

    Kuukauden suositut -ohjelmassa esitettiin 1960-luvun koti- ja ulkomaiset menestyskappaleet pieninä lavastettuina musiikkikuvaelmina. Näiden ”esi-musiikkivideoiden” rekvisiittana pyöri merimiehiä, piraatteja, tiskaavia aviomiehiä, rokokootanssijoita, jenginuoria ja mitä milloinkin. Ohjelmien vakiotähti oli laulaja Laila Kinnunen.

  • Mikko Kuustosen Q-klubi oli bluesin, suomirokin ja eksoottisten rytmien sulatusuuni

    Kolmetoistaosainen musiikkisarja vuodelta 1991.

    Vuonna 1991 esitetty Q-klubi oli laulaja Mikko Kuustosen ensimmäinen pitkäaikaisempi juontopesti Ylen ohjelmasarjoissa. Yleisradion live-rocktaltioiden perinnettä jatkanut sarja kuvattiin Tampereen Tullikamarin klubilla. Vieraina ohjelmissa nähtiin Suomen tunnetuimpia rokkareita Juice Leskisestä Sielun Veljiin sekä ulkomaalaisia muusikkohuippuja. Vakiobändinä toimi Kuustosen Q.Stone-bluesorkesteri.