Markus Kajo
Yle
Onnea voittajille?! Hah että niille!
Minä vain sitä kun, että. On monesti alkanut ottaa pattiin se sanonta ”Onnea voittajille!”
Mitä onnea ne voittajat nyt tarvitsevat? Kun jo onnea niin, että tuli voitto!
(Kuten Pyrrhokselle. Mutta se on eri tarina. Pyrrhos oli heppu joka hyppäsi kuninkaan valtaistuimelle ja pois ja uudelleen takaisin, yhtenään kuin Sipi ripillä.)
Hävinneet ne sitä onnea olisivat tartteneet, sekä etu- että jälkikäteen. Ja osa välilläkin!
Niin tämä sanonta alkoi lopulta ottaa niin paljon päähän, että mietin, mistä mahtaa koko älytön hokema tulla - että onko kenties käännösvirhe se piru.
Ja luulen, että on!
Englanninkieleksi kun onnittelut / onnea on ”congratulations”, niin minä arvelin, että tuo alun con viittaa sanaan ”yhteen” tai ”yhdessä”.
Eikun Oxford English Dictionary -sanakirjasta (OED) urkkimaan.
(urk.)
...
(/urk.)
Eikös löydykin sanalle congratulations alku ja juuri latinan verbistä ”grátulárí:” iloita, varustettuna etuliitteellä ”con” - yhdessä.
OED määrittää verbin congratulate näin: ”Iloita yhdessä toisen kanssa”, ”Ilmaista toiselle ilonsa tämän hyvästä tuurista, menestyksestä tai onnesta”.
Aa-ha!
Jos kyseinen sanonta on uinut suomeen latinan tai englannin kielestä, niin siinä on merkitys kääntynyt jotenkin poikittain.
Nousee esiin mielikuva häviäjästä, joka poskilihaksiaan kiristellen ”toivottaa onnea voittajalle”.
Sen sijaan että oltaisiin yhdessä onnellisia voittajan onnistunnasta.
Tiedän tasan tarkkaan miten onnellinen sitä itse olisi, jos joku (ikävä) tuttu olisi osallistunut itsen kanssa samoihin arpajaisiin, ja se tutunräähkä voittaisi upo-uuden jonkin, tai matkan jonnekin missä saa rusketuksen (Ja Kaikkien Ripulien Äidin. Mutta se on eri tarina. Vuosien takainen kreikanmatkani ei kuulu tähän yhtään!).
Vaan jotakin sentään ehkä kertoo ihmiselle edes teoreettisesti mahdollisestapositiivisesta reagointitavasta toisen onneen tuo vanha ilmaisu iloitsemisesta yhdessä toisen kanssa.
Että toisen onnesta voi iloita oman ei-onnen keskellä.
Sellainen iloitseminen on jollain lailla kuluttavan, syövyttävän kateuden vastakohta.
Ja samalla sellainen iloitseminen on minusta perustus rakentavalle, positiiviselle kateudelle, innostukselle kohentaa asemaansa omin toimin - ”Kyllä minäkin vielä..!”
Kääh.
Nyt tästä tulikin ”saarna”, jotenkin tekopyhän kuuloinen vieläpä, kun piti vain äkkiä hipaista tuota vinoa sanontaa, joka on ottanut päähän silloin kun ei muka ole ollut muuta askaretta pohdittavana.
Sori!
Mutta jatkan.
Lietyänne huomannut, että tänään on jouluaatto, havainnette, että en ole hypettänyt joulusta.
Sei johdu siitä, että olisin jollain lailla joulukielteinen.
Vaan kahdesta muusta asiasta.
Eaksi siitä, että johtuen talousmallista jossa elämme, joululaulutus vähittäiskaupan piirissä etc. alkaa jo marraskuussa.
Ja tästä seuraten jouluaattona aika monilta tulee joulu melkein jo korvista ulos.
Rauhan juhla on muuttunut irvikuvakseen haukionkalamaisen toiston takia. Recursio est mater repetatiorum, tai jotain sinnepäin. Tai päinvastoinpäin.'
Toinen syyni on se, että moni asia, kuten yksinäisyys, sairaus, kenties ikävät muistot jne. korostuvat juhla-aikoina, erityisesti jouluna.
Ja kun minä jotenkin ”leimaudun” muita enemmän ”altavastaajiin”, niihin, jotka pikajuoksussa lentävät auenneiden kengännauhojen takia silmälleen ja häviävät. Tai vastaavat tiedot.
Että siinä mielessä ei vaan jotenkin tule hinkua hehkuttaa joulusta, että eikös olekin joka ikisellä kivaa! Ajatus menee enemmänkin niihin, jotka takkuavat vastoinkäymisten keskellä.
Kun läksin tätä pätkää kirjoittamaan ylen aikaisin jouluaattoaamuna t. aamuyönä, en oikein tiennyt mitä ajatuksia päässä piili, tai piilee.
Muuta kuin sen, että mielessä pyöri kuvia siitä, miten kovin eri olosuhteissa ihmiset joulua viettävät.
Ja elämää.
Jos lähtisi vääntämään ”hymyile kyynelten läpi” -tyyppistä liturgiaa tuosta päähän juolahtaneesta sanonnasta Onnea voittajille / iloitaan yhdessä toisten kanssa niiden menestyksestä, niin se tuntuisi keinotekoiselta Disney™ -musikaalin yhteislaulukohtaukselta.
Vai vielä että huonotuuristen, onnettomien ja kipeiden pitäisi iloita onnellisten ja menestyneiden kanssa! Liikaa pyydetty! Ei sentään, hyvä herrasväki!
Mutta sen verran kai uskaltaa sanoa, että kuta vähemmän antaa sen ottaa pattiin, että ruoho on vihreämpää naapurin puolella, mitä enemmän koettaa löytää voimaa siitä, kun jotkut siellä kuvitteellisen aidan takana pärjäävät, jaksavat, onnistuvat - ja ajattelee, että kyllä se minunkin risukasaani vielä päivä paistaa - niin sitä vähemmän oma kone jauhaa tyhjänpäiväistä kateusmyllyä, ja mylly pääsee hyötykäyttöön, oman elämän kohentamistyöhön.
(Luin edellisen kappaleen. Virkeämpänä osaisin sanoa asiat paremmin ja lyhyemmin, mutta eilisillä silmillä tulee tuollaista sitkeää lausepuuroa. Sori, korjaan sitä kun olen virkeämpi. Tai vanhempi ja viisaampi. Riippuen siitä kumpi ominaisuus toteutuu ensin.)
Mitä jouluterveisiä voisi näin netitse laittaa semmoiselle, joka on loppuun, aivan liekanarunsa päähän asti usutettu?
Joka on niin puhki ja ikävässä jamassa, että jos sille naamatuksin toivottaisi hyvää joulua, niin se kiroaisi tai nauraisi ivallisesti - mitä semmoisille (joita on varmaan Suomessa kohtalaisen kokoisen kaupungin väestön verran) voisi sanoa?
Yksi syy jonkinlaiseen yksinäisyyteen vaikeuksissa saattaa olla se, että aitoja lohdun sanoja on vaikea löytää. On helpompi pysyä kaukana, jos ei oikein tiedä mitä sanoisi vaikeuksissa, murheessa olevalle.
Mutta yritän, lainasanoin.
Aikoinaan kauan, kauan sitten, itämailla viisaat miettivät, mikä olisi mietelause, joka jarruttaisi silloin kun menee liian lujaa, ja lohduttaisi silloin kun on lohdutonta.
”Tämäkin menee ohi.” Sellaiseen tekstiin päätyivät viisaat silloin.
Käsittääkseni masennukseen ja monenmoiseen ahdinkoon pätee se, että sen kokija ei jaksa uskoa elämän muuttuvan hyväksi enää. Mutta minun parhaan tietoni mukaan se tunne, ettei mikään koskaan muutu paremmaks, on psyykkistä harhaa. Asioilla kun vain on taipumus järjestyä, usein vastoin hyvinkin vahvaa epäuskoa.
Täytyy vain tunteensa ohittaen, järjellä uskoa, että Tämäkin menee ohi.
Jonakin päivänä sitten on voimia ottaa ensimmänien pikku askel asioiden paremmaksi muuttumisen suuntaan.
Jonakin päivänä raskaaat murheet ja ahdistukset ovat takana päin.
Se on suurin viisaus joka aamuviideltä mieleen muistuu.
Sitten pari sanaa niille, jotka odottivat jotain hauskaa pakinaa täältä, tälle päivälle. Ehkä niillekin, jotka eivät odottaneet.
Onko muka itsestänne hauskaa kun pitää joka asian kanssa tapella kuin ahma!
Ei ole!
Tänään yritin avata kinkunsiivupakettia.
Sellaista joka on muovikuumahitsattu biohazardilainsäädännön määräämillä muovihitsausvehkeillä.
Ja kaksinkertainen ikiliimasauma on tehty tahallaan sen kohdan ympärille, jossa lukee ”avataan tästä”.
Ei muuten avata tästä millään muulla kuin kirveellä tai plasmaleikkurilla!
Ja entä sukkapaketit: 20 sukkaparia painetaan höyrypuristimella kahden millin paksuiseksi huopamaiseksi levyksi, ja sitten - sen litteänä ollessa - siihen laitetaan tasan 2 mm pitkä nailonilankakiinnike keskelle.
Minkä jälkeen sukista muodostunut huopalätkä ilmavoidaan, niin että se on muuten 8 cm paksu sukkanippu, paitsi sen nailonikiinnikkeen kohdalta edelleen vain 2mm paksu.
Jos saksilla - tai millään - irroitat sen nylonpidikkeen, jotta voisit käyttää sukkia, niin ainakin kahdeksaan sukkapariin tulee reikä jo ennen kuin sukat ovat edes kädessä, saati jaloissa.
Tai - jos yrität avata pesuainepakettia kohdasta jossa on repäisyperforoinnin merkki, niin vain itkun ja kirousten säestämällä ykain-tappelulla saat siitä irti palan, joka näyttää kostonhimoisen ahman repimältä.
Luulette että vitsailen.
Hah että vitsailisin muka!
Tähän juttuun liittyvä kuva on juuri se pesuainepaketin pala, jonka itkun kanssa irti revin. Tunnin kesti se revintä! Tai yli! Ja kuvanottoaika päälle! Ja kuka korvasi mielipahan ja kuluneet kalorit. E i k u k a a n ! ! !
Mitä siihen sanotte!
Kysyy
nimim.
Yksi monten puolesta.
