Hyppää pääsisältöön

Sinä yönä 15-vuotias Henry menetti isänsä

Arttu Wiskari esittää Mökkitien Henrylle SuomiLOVEssa.
Arttu Wiskari esittää Mökkitien Henrylle SuomiLOVEssa. suomilove

Arttu Wiskarin Mökkitie antoi voimaa Henrylle ja Hanna-äidille, joiden välille suru viilsi syvän kuilun.

”Henry oli sinä yönä kahdestaan isänsä kanssa kotona, elettiin syksyä 2010. Menetin aviopuolisoni ja Henry isänsä. Kimmo sai yhtäkkisen sydänkohtauksen ja tuolloin 15-vuotias Henry saatteli hänet ambulanssiin ja viimeiselle matkalleen.

Kokemus oli Henrylle kova. Isä oli tuskainen ja ambulanssin tulo kesti syrjäisestä asuinpaikastamme johtuen kohtuuttoman kauan. Se oli pitkä aika pojan odottaa isänsä rinnalla. Minä olin töissä yövuorossa ja puhelimen välityksellä poikaani yhteydessä, yritin rauhoitella ja rohkaista poikaa parhaani mukaan.

Miksi Arttu Wiskarin Mökkitie-kappale on kulkenut mukanamme ja mitä se pojalleni ja minulle merkitsee? Se yhdistää meitä tällä hetkellä ja antoi meille voimia alkuaikojen vaikeuksissa. Kappale tulee kulkemaan aina mukanamme.

Meidän perheemme yhteinen harrastus oli jokamiesluokan ralli. Kuljimme perheenä kisoissa koko Henryn lapsuuden ja nuoruuden ajan, tuohon kohtalokkaaseen aamuyöhön asti. Meillä oli paljon romuautoja, joilla Henry sai ajaa ja harjoitella isänsä kanssa.

Mieheni vanhemmilla oli mökki ja sinne aina suunnattiin viikonlopun viettoon. Henry sai isänsä luvalla ajaa tuon mökkitien, ja aivan kuten laulussa lauletaan: ”faija nauroi, mutsi pelkäsi katsoa”. Isän kuoltua Henry joutui luopumaan rakkaasta harrastuksestaan, minusta ei ollut harrastusta ylläpitämään.

Mökkitie julkaistiin vuonna 2011, Kimmon kuolemaa seuranneena vuonna. Heti, kun kappale oli julkaistu, alkoi se soida Henryn huoneessa. Poika kuunteli sitä illasta toiseen. Laulu merkitsee hänelle todella paljon, ei voi edes sanoin kuvailla, kuinka paljon. Minä inhosin kappaletta vielä tuolloin, enkä voinut itse kuunnella sitä.”

”Pakenin autoon itkemään”

”Henry oli isänsä kuoltua aluksi todella reipas poika ja ajattelin, että hän pystyisi käsittelemään menetyksen. Hautajaiset muutti kaiken, aivan kaiken. Kun Kimmon arkkua laskettiin hautaan, näin poikani voinnissa romahduksen. Henry on ollut lapsesta asti todella positiivinen, iloinen ja sosiaalinen poika. Mutta hautajaisten jälkeen hänestä tuli eleetön, vakava ja sosiaalisuus katosi hänestä.

On silti ihme, että huomasin muutoksen pojassani, sillä välillemme oli syntynyt syvä kuilu. Jäimme kahdestaan, suojelimme kumpikin toisiamme ja peittelimme suruamme.

Minä huusin yksin pimeinä öinä terassilla, pakenin autoon itkemään, ja Henryn huoneesta kantautui puolestaan pojan itku. Emme osanneet kohdata toisiamme, emmekä uskaltaneet näyttää tunteita toisillemme. Kyse ei ollut siitä, ettemmekö olisi välittäneet toisistamme, vaan päinvastoin: emme halunneet tuottaa toiselle lisää tuskaa.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä löysin Henryn talomme takaa huutamasta taivaalle tuskaisena. Henry huusi isälleen, että ”miksi jätit minut, miksi hylkäsit meidät” ja hakkasi samalla isolla rautaputkella maata.

Eräänä iltana havaitsin, miten Henry taas kerran kuunteli Arttu Wiskarin Mökkitietä omassa huoneessaan ja suri. En kestänyt sitä, vaan hyppäsin autooni ja ajoin itkien hautausmaalle. Lumi oli juuri satanut maahan. Siellä minä sitten huusin polvillani taivaalle pahaa oloani. Sitten ajoin takaisin kotiin, enkä näyttänyt suruani Henrylle, ettei hänelle tulisi huonompi mieli.”

”Rupesin salaa kuuntelemaan Mökkitietä”

”Jossain vaiheessa tämä kaikki herätti minut toimimaan. Tilasin Henrylle lääkäriajan ja hän pääsi terapiaan, mikä auttoi surun käsittelyssä. Henryn iloisuus ja sosiaalisuus palasivat. Henry aloitti vuonna 2012 ammattikoulun ja muutti pois kotoa 17-vuotiaana. Hänellä oli hirveä tarve lähteä kotoa ja näyttää minulle, että selviää elämässä.

Kaikki olisi varmasti mennyt toisin, jos me kaksi haavoittunutta ihmistä olisimme voineet puhua toisillemme. Mutta emme me vieläkään pystyneet, olimme kumpikin menettäneet elämässä jotain niin suurta. Henryn koulunkäynti ei onnistunut ja rahavaikeudetkin iskivät kuvioihin – näistä minä en kuitenkaan tiennyt mitään. Yhtenä päivänä kaikki kuitenkin valkeni minulle ja se oli suuri järkytys. Minulle selvisi, ettei Henry enää ollut koulussa ja asunto oli menossa alta.

Vasta viitisen vuotta Kimmon kuoleman jälkeen pystyimme puhumaan kuolinyön tapahtumat läpi. Henry sai yksityiseltä vuokrattua uuden asunnon minun kotini läheltä. Se oli käänne suhteessamme. Siihen saakka emme olleet puhuneet isän kuolemasta Henryn kanssa mitään muuta kuin pinnallisia asioita. Pyysin Henryn eräänä iltana luokseni ja hän kertoi minulle kaiken. Itkimme, halasimme ja jokin muuri väistyi välistämme.

Henry kertoi, että hän lähti kotoa ja yritti kaikkensa, jotta minä olisin ylpeä hänestä. Hän oli nähnyt lävitseni ja huomannut, kuinka rikki olin, vaikka esitin muuta. Aloimme yhdessä järjestellä Henryn asioita ja annoin hänelle tukeni äitinä, osoitin pitkästä aikaan välittämistä ja rakkautta häntä kohtaan.

Löysin lapseni ja hän äitinsä uudestaan. Lähentymisen jälkeen minä rupesin salaa kuuntelemaan Mökkitietä, eikä sen kuunteleminen enää tuntunut pahalta, päinvastoin.”

Henryn ja Hannan tarina nähdään SuomiLOVEn kolmannella kaudella.
Äidin ja pojan halaus oli Arttu Wiskarin esityksen jälkeen varsin lämmin. Henryn ja Hannan tarina nähdään SuomiLOVEn kolmannella kaudella. suomilove

”Anna surun tulla”

”Olemme päässeet elämässä eteenpäin. Iso kiitos siitä kuuluu nykyiselle miehelleni Jarmolle, joka on arvostanut minua ja Henryä alusta saakka. Ilman Jarmoa en varmasti olisi saanut asioita käsiteltyä.

Henry muutti syksyllä meidän luoksemme asumaan, sai opintonsa päätökseen ja työskentelee nyt nykyisen mieheni firmassa rekkakuskina.

Mitä haluan sanoa hänelle, jota on kohdannut suuri suru? Puhu lähimmäisillesi. Luota tulevaisuuteen ja käy kaikki tunteet läpi – anna surun tulla. Välillä tulee ihan hullujakin ajatuksia, minäkin huusin vihaani taivaalle, koska olin niin suuttunut kuolleelle miehelleni. Mutta ei outoja ajatuksia tarvitse säikähtää, ne kuuluvat asiaan. Surussa on hyvä mennä pienin askelin eteenpäin ja luottaa siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Mekään emme enää elä menneisyydessä, mutta muistot ovat sydämissämme.”