Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Hulluus kylässä pääkuva

Apua, taas Kellokoskelle!

Päivi Rissanen
Päivi Rissanen Päivi Rissanen Kuva: Jarno Mela dokumenttiprojekti: hulluus kylässä

Sairaalassa kävelen käytävää päästä päähän.
Minä vain kuljen ja kuljen.
Parvekkeen ovet käytävän molemmissa päissä ovat lukossa, tietenkin.
Minä jatkan levotonta kulkemistani,
eikä kukaan pysäytä minua.

(Päivi Rissasen päiväkirja, kesä 1994)

Hulluus kylässä Dokumenttiprojektin kuvaukset tarkoittivat minulle palaamista loputtomalta tuntuneeseen painajaiseen ja paikkaan, jossa minusta tuli toivoton tapaus. Kuvauspäivänä elin uudelleen ahdistuksen, pelot ja tuskan, mitä olin Kellokosken sairaalassa viettämieni vuosien aikana tuntenut. Silloin, kun hulluus kävi luonani kylässä ja viipyi kutsumattomana vieraana vuosia.

Taksi pysähtyy sairaalan oven eteen. Koen saman tunteen kuin keväällä 1994, jolloin saavuin Kellokoskelle ensimmäisen kerran. En halua nousta pois.

Aikanaan pelkäsin hulluutta, psykiatrista sairaalaa sekä astumista uuteen ja vieraaseen maailmaan. Uutta ja vierasta pelkään nytkin. Rivissä seisovia ihmisiä, joista yhdellä on kamera, toisella mikki, kolmannella valot, neljäs ja viides ovat tuttuja, ja muiden tehtäviä en tiedä. Aivan kuten silloin, nytkin on pakko luopua turvapaikasta.

En voi jäädä ikuisesti istumaan taksin takapenkille, vaikka kuinka haluaisin. Nousen autosta, katson sairaalaa, kiipeän portaita ja soitan osaston ovikelloa yhtä epävarmana kuin kaksikymmentäkolme vuotta sitten. Silloin kohtasin ensimmäisenä sairaanhoitajan. Nyt kohtaan kameran. Selvisin kummastakin. Tosin tällä kertaa joudun toistamaan koko prosessin monta kertaa. Saavun sairaalaan ja soitan ovikelloa aina uudelleen ja uudelleen, hieman eri kuvakulmista.

Sairaalan ovi tuntuu yhtä raskaalta, portaat ja käytävät yhtä loputtomilta kuin vuosikymmeniä sitten. Kävelen niitä edestakaisin, niin kuin olen kävellyt satoja, ehkä tuhansia kertoja. Onneksi en aikanaan tiennyt, että tulisin kulkemaan näitä samoja käytäviä ohjaajan ohjeiden mukaan kuvaajan, äänittäjän ja muun kuvausryhmän seuratessa kannoilla ja yrittäisin olla kuin en olisikaan. En olisi ehkä uskaltanut toipua; tai ehkä tieto olisi tuonut toivoa. En tiedä, en todellakaan voi olla varma.

Istun rautasängyllä kirjoittamassa päiväkirjaa. Samaa kirjaa, johon kirjoittamiani runoja luen ohjelmassa ääneen. Asetan kirjan yöpöydälle ja käperryn sikiöasentoon. Kuinkahan monta kertaa olen senkin vuosien aikana tehnyt? Montako tuntia olen maannut samanlaisessa sängyssä mahdollisimman pienenä ja tiukkana myttynä?

Istun betonisella penkillä odottamassa linja-autoa, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Kuvausryhmä jää seisomaan etäälle, joten saan olla rauhassa tunteideni ja muistojeni kanssa. Näen bussin tulevan, pysähtyvän ja lähtevän. Toiset odottajat nousevat siihen. Minä jään istumaan yksin tyhjälle pysäkille tunteideni ja muistojeni kanssa.

Poikkihuilu nuottien päällä
Poikkihuilu nuottien päällä Kuva: Päivi Rissanen dokumenttiprojekti: hulluus kylässä,huilu,Poikkihuilu

Kaikki muistot eivät ole kipeitä. Kuvausten ansiosta löysin musiikin uudelleen. Huilu, joka on ollut hiljaa komerossa yli 20 vuotta, soi jälleen. Soitan samaa kappaletta, jota olen aikanaan soittanut toisella osastolla, kolme kerrosta ylempänä. Ravelin Pavane kuolleen prinsessan muistolle, kuusi viikkoa vanhalla huilulla ja kuuden viikon harjoittelulla yli 20 vuoden tauon jälkeen, mutta siitä ja jännityksestä huolimatta se kuitenkin soi. Kamera ja mikki tuntuvat tulevan liian lähelle, epämiellyttävän lähelle. Päivän aikana siihenkin onneksi tottuu.

Päivään mahtui paljon naurua. Minun olisi pitänyt kohdata vastaanotolla housuton lääkäri tai siltä shortsit valkoisen takin alla näyttivät. Hilpeyttäni hillitsi hieman kuumuus ja tukala asento – olinhan ahtautunut kippuraan pöydän alle. Sieltä yritin kurkistella, löytyykö sopiva kuvakulma, jossa lääkäri näyttäisi korrektilta. Kohtausta ei näytetä elokuvassa, mutta naurussa kohtasivat menneisyys ja nykyisyys.

Laahustan käytävällä sairaalan tossuissa, istun sängyllä ja annan hoitajan saattaa minut huoneeseen. Muistot ja tunteet palaavat mieleen, aivan kuin välissä ei olisi vuosikymmeniä. Otosten välillä nauramme. Nauru ja huumori tuovat minut takaisin tähän päivään ja antavat voimaa palata menneeseen, aina uudelleen ja uudelleen. Nauru myös sitoo yhteen menneisyyden ja tämän päivän.

Kuvausten jälkeen olen ahdistunut. Minulla on loputon tarve puhua, käydä läpi päivän tapahtumia ja purkaa tunteita. Pyörin sängyssä saamatta unta. Miksi lähdin mukaan? Kaduttaa, mutta tiedän, että tekisin saman päätöksen uudelleen.

Kuluu viikko ja yhtäkkiä huomaan, etten ole koskaan ollut näin kokonainen enkä ehjä kuin nyt. Oli tapahtunut jotain, johon terapia, hoito ja kuntoutus eivät olleet ulottuneet. Eheytymisen ja toipumisen täydensi saamani mahdollisuus kulkea vaikeiden ja ahdistavien muistojen läpi. Tärkeää oli tekemäni päätös luottaa Anuun ja Ninaan, jotka olin tavannut muutaman kerran ennakkohaastatteluissa ja käydessämme käsikirjoitusta läpi. Kuvausten alkaessa totesin, etten voi kuin luottaa kuvausryhmän ammattitaitoon ja siihen, että lopputulos toimii, koska en voi enää tehdä käsikirjoitukselle enkä leikkaukselle mitään.

Päivän aikana tunsin erilaisia tunteita, iloa ja surua; kohtaisin uudelleen toivottomuuden ja toivon. Näin menneisyys sai mahdollisuuden kohdata nykyisyyden ja entinen minä sai mahdollisuuden kohdata nykyisen. Samat paikat silloin ja nyt. Sama minä silloin ja nyt. Välissä on vaihtunut vuosituhat, hankittu uusia diagnooseja, tohtorinhattu ja muutama työpaikka. Sama minä, niin samanlainen ja kuitenkin erilainen. Me kohtasimme ja meistä tuli minä.

Kävelen sairaalan puistossa,
penkillä istuu pikku lintu,
katselemme hetken toisiamme.
Lintu pyrähtää lentoon.
Olen jälleen yksin.

(Päivi Rissasen päiväkirja, kesä 1994)

Istun penkillä, ehkä sillä samalla, jolla pikkulintu istui. Saan ohjeita ja vilkutan sairaalan parvekkeella olevalle kameralle iloisesti hymyillen. Todellisuudessa vilkutan yhtä aikaa kuvaajalle ja sairaalalle eli nykyisyydelle ja menneisyydelle.

En väitä olevani onnellinen siitä, että tarinani on osa Kellokosken sairaalan historiaa ja siitä kertovaa dokumenttielokuvaa, mutta olen iloinen, että sain mahdollisuuden palata sairaalan käytäville, joutua suljetuksi eristyshuoneeseen, kiivetä portaita, soittaa huilua… Kokea sen kaiken, mitä päivän aikana koin. Kellokosken sairaala on paikka, jossa kadotin elämäni, mutta se on myös paikka, jossa löysin elämän polun pään uudelleen hapuiluani vuosia pimeydessä.

Ohjaajan ohjeet jatkuvat ja toimin niiden mukaan. Nousen ylös penkiltä ja kävelen pois katsomatta taakseni.

Teksti: Päivi Rissanen

Dokumenttiprojekti: Hulluus kylässä Yle TV1 2.1.2017 klo 21.00
Ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa 1.1.2017 alkaen toistaiseksi.

Lisää aiheesta:
Päivi Rissanen: Toivoton tapaus
Ohjaajan sana: Hulluus alkoi syksyllä 2015
Dokumenttiprojekti: Hulluus kylässä

  • Seinät eivät paranna - yhä useampi avohoidossa

    Miksi kauniilla paikoilla olevia mielisairaaloita lopetetaan

    Dokumentti Hulluus kylässä on hieno ajankuva ja kunnianosoitus mielenterveystyölle, jota Kellokoskella on tehty 101 vuoden ajan, ja tehdään edelleen. Vanhan ajan mielisairaaloissa saavutettiin monasti toimiva, inhimillinen ja terapeuttinen ympäristö, joka dokumentissa tulee hyvin esiin", kirjoittaa HYKSin Psykiatrian toimialajohtaja Matti Holi.

  • Perusasioita mielen terveydestä ja sairaudesta

    Mitä on mielisairaus?

    "Hulluus kylässä -dokumentissa pitkän linjan ammattilainen toteaa saaneensa mielisairaanhoitajan koulutuksen, mutta tekevänsä nykyään mielenterveyshoitajan töitä. Tämä kuvaa sekä historiallista muutosta että mielenterveyden ja mielisairauden käsitteiden limittäisyyttä", toteavat HYKSin ylilääkäri Tuula Kieseppä ja ylihoitaja Päivi Soininen.

  • Apua, taas Kellokoskelle!

    Tie mielisairaalasta tohtoriksi

    "Hulluus kylässä Dokumenttiprojektin kuvaukset tarkoittivat minulle palaamista loputtomalta tuntuneeseen painajaiseen ja paikkaan, jossa minusta tuli toivoton tapaus. Kuvauspäivänä elin uudelleen ahdistuksen, pelot ja tuskan, mitä olin Kellokosken sairaalassa viettämieni vuosien aikana tuntenut." Näin kertoo Kellokosken sairaalassa useita vuosia potilaana viettänyt, sittemmin tohtoriksi väitellyt Päivi Rissanen.

  • Hulluus alkoi syksyllä 2015

    Kiehtova hulluus

    Vuonna 2015 dokumentaristi Anu Valve vieraili Kellokosken sairaalassa tapaamassa ystäväänsä. Samana päivänä tuli tieto Kellokosken sairaalan lopettamisesta. Valve tiesi heti, että Kellokosken yli satavuotinen historia täytyisi kertoa dokumenttielokuvan voimin.